"Minä kuitenkin uskallan epäillä --".
"Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa
silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene
kuulustamaan, miten asianlaita on!"
"Mutta sehän on jotenkin samanarvoista".
"Eipä niinkään".
"Ja matka niin pitkä", uskalsi Anatole huomauttaa.
"Sinä kuljet sen puolessa tunnissa".
"Mutta, madame, moisessa ilmassa!"
"Anatole kävelee niin mielellään. Hän istuu niin paljon hiljaa".
"Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen -- niin mielelläni", sammalsi hän
epäröivänä ja vetäytyi pois.
Angélique meni taas teepöytänsä luokse. Lorenz seurasi häntä.
"Suvaitsetteko auttaakseni teitä ja ollakseni passarina?"
"Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän
hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa
mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi
palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää,
jota itse olen leiponut".
Hän antoi kupin hänelle.
"Kiitoksia, te olette ylen rakastettava".
Malin Jönsson istahti pianon ääreen ja alkoi muutamia lirityksiä.
"Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"
"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen
alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös --
pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".
"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista
päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset
taidekappaleet miellytä".
Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui
mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse
nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.
Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat
himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat
tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta
silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi
paksulta hajuainetta.
Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.
"Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.
"En; minä katselen teitä".
"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne,
jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".
"Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".
"Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"
"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä
mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo
ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni
silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä
omassani -- näin, kuin nytkin".
"Päästäkää minut, ei tämä sovi!"
"Teidän kätenne vapisee".
"Niin, minä pelkään teitä".
"Minkä tähden?"
"Sen tähden -- kun -- en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon
kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret
tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt -- nyt minä pelkään teitä
rakastavani".
"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti,
etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".
Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi
päätänsä hänen olkaansa vastaan.
Äkkiä hän katsahti ylöspäin.
"Olemmeko me nyt kihloissa?"
"Kyllä, niin -- tietysti me nyt kihloissa olemme".
"Sitten teidän on siitä minun vanhemmilleni puhuminen".
"Kyllä minä, myöhemmin".
Hän veti hiljaa kätensä pois.
"Ja kirjoittaminen äidillenne".
"Kyllä minä".
"Onko hän hyvä?"
"Hyvin hyvä".
"Ja kaunis, kauniimpi kuin te?"
"Paljoa kauniimpi".
"Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi
tyttäreksi rupean".
Malin Jönsson pärrytti salissa loppulirityksiänsä.
Angélique nousi.
"Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin
kauvoja istua".
"Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta
hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".
Laulu oli loppunut. Vieraat joivat teetä.
Lorenz läheni madamea jäähyväisensä lausuakseen.
"Aijotteko nyt jo lähteä?"
"Kyllä, en voi oikein hyvin".
"Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää
yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"
"Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen
kättä puristaessaan.
Etehisessä hän kohtasi monsieur de Pontjoien.
"Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se
huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus
avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".
Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi
raitista ilmaa.
Mitä hän olikaan tehnyt?
Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja
tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen
mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä
ja haljastuneelta tuntui.
Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine
silkkihameineen soveltuisikin!
"Oh, tämäpä saattaisi mieheltä järjen riistää!"
Hän tuli huoneesensa ja sytytti kynttilän.
Siinä oli kirje.
"Vihdoinkin!"
Hän heitti päällysnutun kiireesti yltään.
Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen
sisältö oli surullinen, kovin surullinen.
Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna.
Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin
täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän
kuluttua.
Lorenz nojautui uuninreunaa vasten.
Kentiesi hänen äitinsä oli jo kuollutkin.
Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt:
"Terveisiä äidiltäsi".
Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan,
ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.
Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen
ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista
täyttämättä, joita oli antanut.
Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen,
kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.
Hän painoi otsaansa kylmää marmoriuunia vastaan.
Kukkashuume oli hänelle päänkivistystä tuottanut.
Se oli kovin väkevätä se ranskalainen hajuaine.