Äidit.
Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja
ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt
levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.
Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin
loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.
Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia
Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin
tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.
Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti
kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja
lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan
liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän
millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota
hän vietti.
Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja
etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun
hänellä niin lahjakas poika oli.
Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin
tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden
haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät
tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä
näkemään.
Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri
mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin
hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan
ainoastaan kulutti jotenkin paljon.
Rouva Falk katsoi huoaten kelloa. Se oli jo kaksitoista tulossa.
Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.
"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla
istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te
vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".
"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla
kaiket iltansa".
"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa
seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja
kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin
palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk,
minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä
törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle.
Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa!
Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle,
joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi
kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan
kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että
kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin
tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".
Rouva Falk huokasi.
Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.
Rouva Verlund hypähti ylös.
"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".
Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.
"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"
"Minä se olen. Siunatkoon, poikani -- Ferdinand -- eihän toki liene
mitään tuhmuuksia tehnyt?"
"Ei, mutta -- hän on kovin sairaana -- hän makaa eräässä ravintolassa
tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".
"Tulen, minä tulen heti".
Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He
pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli
yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta
loisti valo, ja poliisi koputti.
Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin
päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin
lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan
hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.
"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.
"Täällä sisällä".
"Onko hän kovin sairas?"
"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".
"Kuollut!"
Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat,
suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei
voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:
"Oliko hän humalassa?"
"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan
juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen
nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että
oikein hauskaa oli häntä katsella".
Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta
alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi
kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista
ilmoitellakin.
"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"
"Yhtä selvä kuin minäkin".
"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on
lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten
lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"
"Ei milloinkaan".
"Täällä sisälläkö hän lepää?"
"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen
antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja
minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo
valmiina".
"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin
pimeä, ettei kukaan näe".
Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.
Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin
sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.
Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti
työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty
ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin
paarivaatteet olivat.
Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin
unissaan.
Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän
jälkeensä.
"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"
"Ei, mitäpä siitä tutkia!"
"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin
kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin
virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi.
On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä
talossa".
Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen
eteenpäin ja katosi usvaan.
Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa,
seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.
"Hyvää iltaa, rouva Verlund. Oletteko ulkona näin myöhään?"
"Olen, minä -- kävin Ferdinandia noutamassa".
"Ferdinandiako?"
"Hän lepää -- täällä -- rattailla -- kuolleena".
"Suuri Jumala, mitä sanoitte! Suokaa -- suokaa minun auttaa teitä!"
He kantoivat hänet puodin kautta huoneesen ja laskivat sinne sohvaan.
Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana
ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.
"Oi, äiti, se on kauheata!"
Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut.
"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.
"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä
halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut
mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän
rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle
näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein
juhla humalaan".
Äiti kohotti päätänsä.
"Lorenz -- et sinä -- sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua
tuottaa. Se minut tappaisi".
"Mutta, äiti --"
"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä
tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"
"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi
rouva Verlundin luokse?"
"Niin, menkäämme vaan".
Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka
oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.
Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand
suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine
kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet
paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi
kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen
puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän
hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset
korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän
tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen
tullessaan.
"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut,
minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja
äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta:
mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes
vähäsen itkeä!"
"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"
"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on
parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa
häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen
vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja
ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".
"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"
"Rouva Falk?"
"Niin".
"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä
olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne
-- sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin
siellä koskaan käydä -- ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä -- siellä
ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".
Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.
"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli!
Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna
ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".
Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan
ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.
Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen
silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin
nuhdetta havaitsevansa.
Mutta eihän ollut hänellä mitään, mistä nuhdella itseänsä!
Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan
itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut -- mutta
kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan,
mutta ansaitsihan äiti -- sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä
tehnyt.
Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat
itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään
piittaa.
Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin
laittaisi, kun vaan ensin -- kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.
Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin
huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.
Köyhät ja äidit ovat tyytyväisintä väkeä. He iloitsevat niin vähästä.