Rantaporras vedetään pois.
Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa
nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400
kruunua matkarahoja.
Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.
Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta
vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas
lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari
professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.
"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa
milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja
lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.
Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta
mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän
saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa;
mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.
Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin
teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän
sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään
vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.
Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.
Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä
paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva
leikkauksilla koristetuissa puitteissa.
Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli
vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.
Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli
jo useita harmaita juovia ilmaantunut.
Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.
"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri
noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän
kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että
minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan.
Surun minä kyllä saan aina pitää".
"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".
"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni
hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa
ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon
haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee
Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".
Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen
laskoksiin.
Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla
rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä
istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä _hän_ ollutkaan
Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa
ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän
matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.
Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli
paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä
enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.
He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli
täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten
avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.
Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:
"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä
poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle
kirjoitan".
"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".
"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta
työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä
murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän
on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".
Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.
Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti,
kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt
vaan -- --.
"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle!
En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa
vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon
Ferdinandia ajattelemaan".
Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia
tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa
hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa
viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine
linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä
nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu,
synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis,
joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen
vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja
huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.
Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä
kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä
kuin valokuva.
Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.
Höyrylaiva oli matkaan valmiina.
Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja
lausui jäähyväisiä tuttavilleen.
Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja
Finneläisetkin muiden joukossa.
Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko,
jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti
häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin
niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä
aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö
täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime
yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin
inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.
Soitettiin kolmatta kertaa.
Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.
Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja
nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa,
heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin
nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin
paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä
kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia
näyttelemään.
Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään
joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi
ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.
Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä
tarkasteli.
Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin,
ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.
Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta
kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen.
Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän
matkaltaan takaisin palajaa.
Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena
kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?
Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.
Nyt rautaporras vedettiin pois, ja laiva lähti liikkeelle.
Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa
kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi
kyyneleitänsäkin kuivata.
Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin
mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän
jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
Olihan rantaporras jo laivaan vedetty.
Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen
poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.