Ensi askel.
Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa
salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.
Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki
yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli
naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä
ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja
oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole
mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää
jossakin näytelmässä.
Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana
ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista,
tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet,
milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä
läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen
sekä ilveilijä vatsakseen.
Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä
tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli
savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei
aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka,
istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.
"Istukaa hiljaa, Pedersen!"
"Niin, kun te kutittelette minun kylkiäni, matami Veide".
"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi
perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne
paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte
pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska
johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt
hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".
"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti
tuonnemmaksi nurkkaan.
"Mutta sitokaa nyt säällisesti, Pedersen".
Ilveilijä pilkisti oven raosta.
"Mene matkaasi! Emme me suvaitse herroja täällä naisten
vaatetushuoneessa".
"Missä Falk on? Minä tahdon enemmän punssia".
"Olethan jo hyvässä tuulessa, sinä elukka".
"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja
pisteli Pederseniä kylkeen.
"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide.
"Näettehän, että hän on siveä tyttö".
"Falk! Falk!" huudettiin viereisestä huoneesta.
Falk tuli alas pienistä rapuista, jotka näyttämölle veivät.
"Mitä puuttuu?"
"Ihomaali on loppunut".
"Minä tarvitsen pullon olutta ja pari voileipää".
"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän
on astuminen esiin ensi näytöksessä".
"En minä näyttele, jos en saa totilasia".
"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista
huolta pitää".
"Etkö? Sinähän olet sekä johtaja että kappaleen tekijä".
"Minulla on tarpeeksi omassa osassani".
"Falk, Falk, nuppineulat ovat kaikki loppuneet".
"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä
tarvitsette".
Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään
esiripun reiästä.
Nyt sali oli jo melkein täynnä.
Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan
ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan
tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään
istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka
oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli
hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka.
Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen
Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut.
Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen
nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen
pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä,
semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä
istui Finnekin -- miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! -- rouva
hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli
laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin
olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.
Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu
oli nostettava.
Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen,
molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun
Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan,
suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset
yhteisnaurut ilmoille.
Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten
Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi
hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia
sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus
avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin
yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman
litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta.
Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden
tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota
pudonnutta vahvikettaan -- turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä
-- kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.
Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten
Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei
tuntunut ilo lopulleen joutuvan.
Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat
myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.
Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin
varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina
Nilssonia.
Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui
itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi
kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami
Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.
Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille
huudettu.
Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita
ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat
joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset
tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata
armastelua.
Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret
irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan,
joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta.
Hänpä se illan sankari nyt olikin.
Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa
punaa levittänyt.
Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka
riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä
mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle
kuin kauniilta unelta.
Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt,
kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen
synkässä elämässään.
Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.
"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani
minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin,
ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat
olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait
hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut,
ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän
hiljemmin.
Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä
lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen
nuoruutensa ihanteena ollut.
"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme
tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta,
mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä
annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä
tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin
pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl,
mitenkäs nyt hurisee?"
Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.
"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.
"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen
aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja
opettajanasi".
"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen
vaimonsa.
"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten
ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te
sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat
teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme
veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"
Ja sitten hän vei Lorenzin pois.
Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin
kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.
Portilla Ferdinand erosi heistä.
"Menetkö sinä vielä pois?"
"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on
niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".
"Älä viivy kauvan poissa, Ferdinand".
"Joutavia!"
Molemmat äidit menivät siitä kotiin yksinänsä.
"Parasta kait on mennä levolle", sanoi rouva Verlund huoaten.
"Niin, eiköhän niin liene", vastasi rouva Falk huoaten.
"Hyvää yötä, rouva Falk!"
"Hyvää yötä, rouva Verlund!"
Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli
kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.
Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä,
siellä oli joku hänen kanssansa.
Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän
vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.
"Mitä se on, Lorenz?"
"Minä vaan olisin ottanut puoli pulloa olutta. Olisin Finnelle antanut".
"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään
ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja
tule sisään ja pane levolle!"
"En minä humalassa ole, äiti".
"Etkä selväkään".
"Äiti!"
"Mene sisään, minä sanon!"
Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut
semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.
Hän oli vaiti ja meni.
"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan
olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan
samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä,
hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".
"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui
tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.
Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä
kivistävän.