Surujuhla.
Oli uudenvuoden aika.
Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli
loistavan valkeana auringon paisteessa.
Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä
pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen
hajoitettu.
Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli
kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä;
mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin
ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja
riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.
Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty
arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen
herkeämättä kiinnittelivät.
Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten
tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti
käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn
mustareunaisen kortin, johon oli painettu:
Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.
Beate Falk.
Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva
Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk
piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti.
Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen
häntä olkapäähän.
Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli
sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa
ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella
kuin raskas musta höyhentöyhtö.
Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä
arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan
miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka
askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi
muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas
menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin
kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot
kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa
liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua
hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän
iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä,
niin -- hän valvoi yönsä.
Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen
juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa
alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä
tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja
mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului
jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen
tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti
teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat
kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin
näyttelemän.
Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista.
Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää
iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.
Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen;
mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän
huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen
päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli
kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli
jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin
hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja
silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.
Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa
äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi
myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä
siivottomassa puodissa seisoa.
Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.
Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan.
Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä
olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan
reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.
Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että
saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!
Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.
Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle
paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja
orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.
Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa
kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin
paljon, niin mielettömän paljon.
Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine
hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti
liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi
saattojoukon jalkojen alla.
Juhlallinen toimitus oli suoritettu.
Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin
vaunuihin -- ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten
kun Falkestadissa asuessaan.
Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia
paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva
Verlund.
Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui
pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz
voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä
neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa.
Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä
Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa
seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas
entisen paikkansa ottamaan.
Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan
pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi
jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta,
jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi
huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa
pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.
Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel
Norderud päivällisuntansa.
Rouva Falk ja Norderudin matami istuivat yhdessä tuonnempana akkunan
luona.
Norderudin matami tuli sattumalta vilkaisseeksi rouva Falkin punaisia
käsiä.
"Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole
niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin
puutarha-hansikkaat käsissäni".
"Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla
kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin
nyt olet".
"Tämä on ollut tukala aika".
"Kolkko jouluaamu, Beate".
"Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä
puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".
"Ja mitä nyt Lorenzista tulee?"
"Nyt on hänen rupeaminen toden teolla lukemaan".
"Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden
teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".
"Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo
ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".
"Oh, eipä kukaan vielä sillä elä, että hän lahjakas on".
"Hänestä saattaa kirjailija tulla".
"Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen
suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä
ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi
toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken
ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä
kuin mitä olla saattaa".
"Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös
kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin,
että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on
vaikea jotakin säällistä toimeen saada".
"Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina
kiinteästi hänen puoltansa".
"Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"
"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän
hoitaa koko taloutta".
Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk
saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin
palasivat kotiinsa.
Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan
kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.
Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä
kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun
särmiöt kuin juhlassa.
Ja nyt olikin juhla, surujuhla.
He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään,
poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa,
kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka
lampun valossa kimeltelivät.
"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli
poikansa tummia hiuksia.
"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis
kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".
"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin
minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".
"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää
minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä
voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"
Äiti suuteli häntä otsaan.
"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat
kuuluvat nuoruuteen".
Lorenz meni huoneesensa.
Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.
Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja
sammuttaa.
Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.
Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.
Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi
jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa
tulevaisuuden puolesta.