Suuria muutoksia.
Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo,
jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.
Kulmapuodin ovessa oli luettavana:
Hans Falk.
Ruokatavara-Kauppa.
Vähää kauvempana oli pienempi puoti, ja sen kyltissä loisti:
Magdalene Verlund.
Palttina- ja Lanka-Kauppa.
Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna
mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi
liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat
ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.
Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa
poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva
astui puotiin.
"Hyvää päivää, rouva Verlund".
"Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä
pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"
"Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja
lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.
"Sepä oli hieno nimi".
"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä
ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"
"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä
Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".
"Onko hän vieläkin Ranskassa?"
"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun
Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin,
että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti
minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja
niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee
maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata
frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette,
käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta
parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki,
mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri
mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa
silkkihametta, joita minä nyt kulutan."
"Ja asutteko te tässä myös?"
"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan
keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".
Hän avasi huoneensa oven.
Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria,
kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston
jäännöksiä.
"Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".
"En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo
niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee
kotiin ja on saanut hyvän paikan -- ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun
hän niin hyvin kieliä taitaa -- niin me vuokraamme asunnon ylemmästä
kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".
"Niin, Falkilaiset asuvat hyvin hienosti".
"Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka
liikkeestä huolta pitää".
"Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei
häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä
juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".
"Lorenzista tulee varmaankin etevä nuorukainen".
"Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo
pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita
nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi,
ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin
mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".
"Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva
Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo
murhetta ollut".
Nuori Vindahl alkoi ulkopuolella mölytä.
"Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen
pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi,
rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään
aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".
"Hyvästi, rouva Vindahl!"
Falkilaisten asunto oli kerrosta ylempänä.
Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin
vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi
kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen;
mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen
komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä.
Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa
muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet,
ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa
levittänyt.
Soitettiin. Lorenz aukasi oven.
Molemmat Binbergin neidet loistavissa puvuissaan.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, Lorenz! Onko äitisi kotona?"
"Minä etsin hänet. Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään siksi aikaa!"
"Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet.
"Eihän täällä niin köyhältä näytä".
"Ei niinkään".
Samassa astui rouva Falk huoneesen.
Eikä hänkään ollut paljoa muuttunut.
Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän
synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten
hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä
päivinään.
"Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria
muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme
ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on
näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me
olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta
minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että
me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt
saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua
unhottaneet".
"Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk
vähäsen nuivasti.
"Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista,
ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa
varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista
hattuansa oikeaan asentoon.
"Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista
ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse
sitä tehdä".
"Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori
päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.
"Tiedättekö mitään uutisia kotipuolesta?"
"Tiedät kait, että kandidaatti Finne ja Gusta ovat naimisissa?"
"En".
"Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä
hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo
sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja
Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".
"Sepä oli surullista!"
"Kyllä, täällä maailmassa kuulee niin vähän ilahuttavaa", sanoi Amalie.
"Minnekä se Lorenz katosi?" kysyi Hilda.
"Hän on omassa huoneessaan ja lukee".
"Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate,
että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä
hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli.
Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me
olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".
"Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on
hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".
"Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan
viihtyy?"
"Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan
pieni poika apunansa".
"Raukka! Niin, maailma antaa niin monta kovaa kolausta".
"Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja
viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
"Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme
kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa,
mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".
"Kiitoksia, enkä minäkään tahdo kotoani jättää".
"Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän
pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt
elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".
"Kiitoksia. Hyvästi!"
"Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat
tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme.
Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti
meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".
"Niin, ihmiset ovat niin kummallisia tässä maailmassa", sanoi Amalie
huoaten.
Rouva Falk veti huojennuksen henkäyksen heidän mentyänsä.
Vähän sen jälkeen tuli Falk päivälliselle.
Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt,
hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.
"Binbergin neidet kävivät kait sinua tervehtimässä?"
"Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden
teolla halutti heidät rapuista alas nakata".
Falk huokasi.
"Sitä täytyy kärsiä niin monenmoista, kun ollaan köyhiä".
"Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä
sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja
minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa
minun vähäsen itseäsi auttaa".
"Ei sinun terveytesi siedä siellä alhaalla oleksia".
"Entäs sinun?"
"Minä olen suuri ja voimakas. Minä sitä kyllä kestän".
"Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin
täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut
olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin
päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän
voi leipänsä ansaita".
"Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla
minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".
Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi
akkunan.
"Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin
tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä
joka paikassa".
Hän heittäytyi kullattuun nojatuoliin ja sytytti hienon sikaarin.
Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa
puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.