Kova kolaus.
Talvi oli mennyt.
Puutarhan käytävät olivat lumilatkua täynnä, ja tuolla suurella
nurmikolla, joka alkoi viheriöidä, oli vielä muutamia valkeita
lumilaattoja.
Joulun aikana oli seminarilainen Vindahl neitsy Mikkelsenin
morsiamenaan kotiinsa vienyt.
Häät, jotka olivat hyvin juhlalliset, vietettiin Falkestadissa, Kaikki
tilanomistajan tuttavat olivat kauniita lahjoja antaneet; Norderudin
matamilta, joka nyt oli yhtä käytännöllinen kuin muulloinkin, oli nuori
pari saanut makuuvaatteet.
Kandidaatti Finne oli muuttanut kaupunkiin, jossa hän vuokrasi huoneen
ja eli Gusta Londemannin sulhasuudella. Kihlaus julkaistiin uudenvuoden
aikana, heti sen jälkeen, kun hän oli Falkestadin jättänyt.
Norderudin matami oli saanut niin vaikutetuksi, että hänet irti
sanottiin, ja silloin päätettiin, että Lorenz lähetettäisiin
pääkaupunkiin ja pantaisiin latinakouluun.
Rouva Falkin silmät olivat auenneet, ja hän alkoi havaita, ettei
kandidaatti ollut sovelias opettaja hänen pojalleen.
Niin pian kuin Finne oli palkattomaksi joutunut, kosi hän virallisesti
neiti Londemannia ja sai hänen myöntymyksensä.
Gusta oli siksi viisas, ettei pitänyt Lorenzin lapsellista ihastusta
minkään arvoisena, ja hän iloitsi siitä, että hänen kihlauksensa Finnen
kanssa oli omiansa tuota kuvaelmakepposta unhotuksiin saattamaan;
sillä hänen kekseliäisyydestään huolimatta olivat Binbergin neidet ja
jotkut muut hyvänsuovat sielut tuota lehtimajan kohtausta sillä tavalla
selitelleet, että se melkein todellisessa valossaan ilmi tuli.
Kihlauksensa jälkeen kiusaili Finne toisinaan morsiantansa Lorenzin
rakkaudella; mutta silloin hän vuorostaan sai muutamia hyväntahtoisia
viittauksia punatukkaisesta Tominesta, jotka häneltä suun tukkivat.
Kuultuaan neiti Londemannin kihlauksesta kerrottavan, meni Lorenz omaan
huoneesensa, otti puserretun ruusunsa ruusunkarvaisesta kotelosta,
jossa sitä säilytettiin, ja polki sen muruiksi jaloillaan.
Hän luuli sydänvamman saavansa taikka jotakin muuta semmoista; mutta
kun ei häneltä sen jälkeen unta eikä ruokahaluakaan puuttunut eikä edes
tuntenut pakkoa runovärsyjäkään kirjoitella unohti hän huolensa pian.
Eikä se Gusta Londemann toden teolla niin erinomaisen kaunis ollutkaan
-- vallan liiaksi valkeaverinen ja melkein punatukkainen.
Ei hänellä ollut juuri paljoa tekemistä siihen aikaan, jonka tähden hän
lueskeli Dickensin romaaneja ja Erik Baghin runoja ja lauluja.
Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, veti hän nukketeaatterin
nurkastansa päivänvaloon, puhdisti pölyn kulisseista ja
paperinäyttelijöistä ja asetti ne jälleen isoon saliin vanhalle
paikalleen, sekä antoi taasen näytelmiä yksinänsä lukittujen ovien
takana, juuri kuin Baijerin kuningas.
Siellä salissa oli niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuivat; mutta
vähitellen hän itsensä lämpimäksi näytteli.
Siellä nähtiin ivallinen huvinäytelmä, jossa kandidaatti Finne ja
Gusta Londemann olivat päähenkilöinä ja piiat ensimmäisenä, toisena ja
kolmantena rakastajattarena. Edellinen päähenkilö petti jälkimmäisen
neljässä ensimmäisessä näytöksessä, ja viidennessä hänen täytyi
naida keittäjä Mari, joka häntä pieksi, ja Gusta meni luostariin --
vanhain neitien turvapaikkaan -- jossa hän heittäytyi kahvijuopoksi ja
kielikelloksi.
Aihe ei enää ollut aistikas eikä juonikaan hienosti suunniteltu,
mutta häntä sekä huvitti että lohdutti sillä tavalta kuvina rangaista
näitä kumpaakin petturia, jotka hänen ensimmäisen rakkautensa unelman
ruhjoneet olivat.
Sitten hän antoi useampia samallaisia näytelmiä, aina lukittujen ovien
takana; sillä eihän sopinut kenenkään tietää, että hän, joka nyt jo oli
iso mies, vielä semmoisia lasten leikkiä harjoitteli.
Äiti näki kyllä, että nukketeaatteri oli jälleen esille otettu; mutta
ei hän ollut sitä huomaavinansakaan.
Hän kun sai oleksia aina niin yksinään! Täytyipä hänellä jotakin
aikansa kuluksi olla. Nyt hän jo pian oli kaupunkiin menevä ja lukuja
alkava, ja silloin hän kyllä saisi vakavampia asioita miettiäkseen.
Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli
nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.
Ulkona satoi, ja rouva Falk tunsi sydämessään niin kummallista
ahdistusta.
Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli
aina niin heikkohermoinen.
Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului
askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista
raskaampia.
Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille,
hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.
Rouva Falk nousi säikähtyneenä.
"Mikä nyt on, Falk?"
"Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä.
Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa
riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien
takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt
minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut
päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".
Rouva Falk seisoi kalpeana ja vapisi.
"Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut.
Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".
Hän talutti hänet sohvaan, pani tyynyn hänen päänsä alle ja kuivasi
kylmää hikeä hänen otsastaan.
"Kas niin, lepää nyt rauhassa", sanoi hän ja taputti häntä kuin lasta.
"Minä menen hetkeksi pois, mutta en viivy kovin kauvoja".
"Minne sinä nyt menet?"
"Sisaresi luokse".
"Hän on niin kova".
"Hänellä on hyvä sydän, ja hän on ainoa, joka saattaa meitä auttaa ja
neuvoa?".
Hän heitti viitan ylleen ja koputti mennessään ison salin ovea.
"Lorenz, mene sisään isäsi luokse! Hän tarvitsee sinua tykönänsä".
Norderudin perhe istui koolla arkihuoneessaan.
Se oli suuri, matala huone, jonka kattoa hirret kannattivat, ja
seinät öljymaalilla sivellyt. Vaaleat koivuiset huonekalut olivat
kotikutoisella viheriällä kankaalla päällystetyt, ja kotikutoiset
matot peittivät lattiat. Matalat akkunat olivat ruukkukasvia täynnä,
ja seinillä riippui mahonkipuitteissaan muutamia vallan jokapäiväisiä
raamatullisia kuvia. Kaikki oli kohtuullista ja talonpoikaista, mutta
siistiä ja kestävätä.
Matami kutoi paksusääristä, harmaata villasukkaa, Norderud veteli
savuja hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, ja Anette istui virkkuineen
akkunan pielessä.
"Äiti, täti Falk tulee jalkaisin tuolla alhaalla tiellä".
"Jalkaisinko ja tämmöisellä säällä! Sitten on jotakin erinomaista
tapahtunut".
Hän riensi eteiseen ja kohtasi rouva Falkin, joka tuli kalpeana ja
sateesta likomärkänä.
"Herranen aika, Beate, mitä on tapahtunut? Ja olet noin märkänä,
raukka. Martine, Martine, riennä laittamaan pannu tulelle, hyvää
kahvia!"
Ja hän auttoi ystävällisesti kälynsä viitan riisumista, taputti häntä
olkapäähän ja vei hänet huoneesen.
"Kas niin, istupas nyt tähän sohvaan ja kerro kaikki minulle. Anette,
parasta on, että sinä menet omaan huoneesesi".
Anette otti tyynesti työnsä ja meni.
"Se on rahaseikka, eikös niin? Vai konkurssiko?"
"Oi, niin! Tukkukauppias Verlund on kuollut ja pesä pantu konkurssiin".
Ja sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.
Norderudin matami istui siunaaman aikaa mietteissään.
"Norderud, sinun täytyy ostaa talo!"
"Mikä talo?"
"Siunatkoon sinua, Norderud, älä nyt ole noin tuhma. Falkestad
tietysti".
"Mitä me sillä teemme? Onhan meillä jo talo entiseltä".
"Me muutamme sinne. Täällä Norderudissa on kaikki niin vanhaa ja
hävinnyttä, että on hyvä saada kunnollinen talo asuakseen; ja jos
Anette kerran miehen saapi, ja sen hän kyllä saakin, niin silloin me
saatamme tämän vanhan könsämme korjata ja muuttaa tänne jälleen. Ei
meidän sukutalomme saa huutokauppa-vasaran alle eikä vieraisiin käsiin
joutua, niin kauvan kun Ragnhild Falk elää ja hänellä on sen verta omaa
kuin nytkin. Älä itke, Beate, kaikki voi jälleen hyväksi kääntyä".
"Jumala sinua siunatkoon, Ragnhild, sinä olet aina niin järkevä ja
hyvä, kun apua tarvitaan".
"Ette ole tähän asti paljoakaan minun apuani tarvinneet, ja minä
toivon, että te eteenkin päin omin apuinne toimeen tulette. Olettehan
nuoria ja ravakoita kumpainenkin. Jäähän teille kuitenkin niin paljo
jäljelle, että voitte Kristianiassa pientä kauppaa alkaa, ja sillä
tavalla te pääsette erillenne, täkäläisistä seurusteluista. Ehkä
veljestäni tulee hyvä kauppamies; maanviljelijäksi ei hän ole koskaan
kelvannut. Siellä sinä myös voit Lorenzia silmällä pitää. Jos hän olisi
siellä saanut yksikseen olla ja lukea ja kuvitella tilanomistajaksi
tulevansa, niin olisi hänestä luultavasti hylkiö tullut. Nyt hänestä
saattaa kentiesi säällinen ihminen tulla. Kas niin, tässäpä onkin
Martine kahvineen. Otapas nyt oiva kupillinen! Se lämmittää".
Rouva Falkin täytyi hymyillä kyyneleet silmissä.
Sellainen kohtelu, lämmittää sekin.
"Norderud, ota kääsit ja aja heti nimismiehen luokse!"
"Tämmöisessäkö ilmassa?"
"Ole Daniel!"
"Niin, no, no. Minä vaan vetelen piippuni loppuun".
"Ja kun sinä olet vähäsen levähtänyt, Beate, niin minä kyyditsen sinut
kotiisi veljeni luokse. Hän kyllä tarvitsee sinua luonansa kotona".
Vähän ajan kuluttua ajoi rouva Falk Norderudin matamin kanssa
Norderudin vanhalla jikillä takaisin Falkestadiin.
Rouva Falk ei nyt tosin herroiksi ajanut; mutta hän ajoi turvallisena,
sillä Norderudin matami piti itse ohjia voimakkaissa käsissään.