"Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa
verannalle tulla".
Lorenz istahti taas hänen viereensä.
"Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin,
kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen
vyötäisilleen.
"Lorenz, joku liikkuu nurmikolla".
"Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen
hänen liverinsä napit".
"Hyi, häijy poika, antakaa minun olla!"
Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä
suudelmallaan hänen huuliansa.
Samassa kuului kova paukaus, ja punerva valo levisi koko kentän yli.
Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi
ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.
Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina
seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen
kirkkaimpaan valoon.
Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää
pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen
aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne
sytyttämään.
Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann
oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.
"Laskeu polvillesi!" kuiskasi hän.
"Oletteko hupsu?"
"Laskeu polvillesi, sanon minä!"
Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen
asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.
Myrskyisiä kättentaputuksia.
"Enemmän bengalitulta!" huusi hän hymyillen. "Jens sytytti liian
varhain".
Papin rouva loi maaherran rouvaan kysyvän silmäyksen.
"Luuletteko tämän kohtauksen aijotun yleisön nähtäväksi?"
"Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran
rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja
viinirypäleitään.
"Se oli herttainen kuvaus", lausui rouva Verlund.
"Ihastuttava", sanoi maaherran rouva nuivasti.
"Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme
olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte
kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika --?"
"Gusta Londemann on mielevä tyttö", lausui Hilda Binberg pisteliäästi.
"Mitähän se oikeastaan oli kuvaavinansa?"
"Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä",
vastasi kandidaatti.
"Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran
miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".
Kandidaatti puri huultansa.
Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden
joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.
Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja
muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.
Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund
teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann
halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä
tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne
oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan
huoneesensa.
Norderudilaiset olivat viimeisten joukossa, jotka talosta lähtivät.
"Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja
suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit,
joka kuvaelman aatteen keksit?"
"En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli
järjestänyt", vastasi matami nuivasti.
"Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä
puhunutkin".
Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja
herrasväki oli levolle mennyt.
Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä;
ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy
Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja
kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta
akkunasta ja vihelteli.