Leikkitulitus.
Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten
mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä
huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo
keskellä.
Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä
ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui
maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen
tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti
Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot
talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin
syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat
viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen
kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.
Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän
ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat
vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta
paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.
Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon
määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita
tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin
sekaan.
Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat
virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja
täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain
samppanjalasien turvaamiseksi.
Se oli ripillelasketun malja.
Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta
vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen
kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään
uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi
ympärilleen puhuvan silmäyksen.
Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi
ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen
talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein
hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.
Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne
Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa
luokse.
Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle
torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun
sulivat.
Maaherra piti puheen isännälle ja emännälle.
Pyhiinvaellus ja kilistyksiä.
Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat
puheet olivat niin hyvät.
Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka
saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston
antoivat.
Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli
vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä
lauluansa.
Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi
moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului
kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.
Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi
pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.
Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla
ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on
kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain
ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä
että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat
muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen
syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa
siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen
päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo
ihmisiä he ovat -- sen illan.
Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja
nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.
Lorenzia suututti Finnen kiekaileminen.
Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen
täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.
Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille
miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä
askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan
hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.
"Minun täytyy hetkinen puhutella teitä", kuiskasi hän.
"Minuako?"
"Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani
sireenimajaan. Minun _täytyy_ puhua teille".
"Se on mahdotonta Finnen tähden".
"Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme
häntä".
"Veitikka!" sanoi Gusta keimeästi. "Minä koitan".
Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin
sydämin sireenimajaan.
Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa
keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria
pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan
nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.
Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän
ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka
olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.
Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja
katoavan puistoon päin.
Kuje oli siis onnistunut.
Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja
leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt
saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.
Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä
tuuletuttamaan.
Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja
kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.
"Lorenz, Lorenz, oletkos siellä?"
"Olen, tulkaa lähemmäksi!"
"Mitä tahdot minulta?"
"Oi, neiti Londemann, Gusta, minä -- minulla on niin paljo sanomista
teille".
Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja
nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta
Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.
Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle
tässä elämässä päänkivistystä tuotti.
Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa
silkkihametta ja paljo päänkivistystä.
Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.
"Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen
kiihkoisa".
Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi
ollut.
Lorenz tarttui hänen käteensä.
"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen
teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun
ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi
mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä
ketään muuta".
"Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".
"En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän
täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"
"Lorenz, te olette vaan lapsi. Olenhan minä vanhempi teitä!"
"Ei siitä haittaa, minä rakastan teitä aina, aina".
"Mutta minä olen jo melkein kihloissa".
"Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen
kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".
"Lorenz, niin ei sovi opettajastaan haastella".
"Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan
teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".
Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen
kättänsä.