Ripillelaskijaiset.
Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut
olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta
valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun
Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.
Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja
seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin
perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen
kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien
ympärillä ja leuvan alla.
Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle
päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen
ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki
miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään,
ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan,
joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu,
ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui
poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen
akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.
Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli
kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka
ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin
talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa
mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon
käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.
Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli
parempain ihmisten lapsille säästetty.
Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti
ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin
vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli
ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan,
samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.
Kotimatkalta Norderudin matami sanoi Vindahlille:
"Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä.
Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran
teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette
ylkä ja morsian".
"Kyllä siihen voi aikoja kulua".
"Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs
minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin.
Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo
ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole.
Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".
"Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta
näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.
"Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa
saatte hänestä varma olla".
"Oikein puhuttu; minun täytyy todellakin keskustella siitä Georginen
kanssa".
"Onko hänen nimensä Georgine? Se on syyskukka", puuttui Finnekin
puheesen.
"Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että
keittiökasvia", lausui matami.
Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän
silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.
Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät
tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.
Aterialta päästyä meni Vindahl keittiöön neitsyen luokse.
Hänellä oli kovin kiire ja keittiö-esiliina oli sangen nokinen.
"Kiitoksia ruoasta", sanoi Vindahl ja kumartui häntä suutelemaan.
Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin
kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen,
joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille
sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt
päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä
kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.
"Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi
Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".
"Kapiot ovat valmiit ja minä myös", sanoi hän kainosti.
Iltapuoleen alkoi vaunuja saapua.
Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että
pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista
oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä
Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit,
apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.
Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita
Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan,
useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja
tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset
määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla
ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti
sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.
Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille
latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla,
edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja
ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu
hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena
mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla
nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua
kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän
lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili,
sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki
saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.
Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet
Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia
naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa
pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän
vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.
Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild
kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen
kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä
tunnettu.
Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa
ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman
suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä
kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan
jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.
Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra
kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen,
ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä
seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.
Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi
oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin
vilkkaasti.
Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja
arvostelivat naisia.
Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa
alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja
vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden
loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla
poimuillaan hänen upeata vartaloansa.
"Eikö hän ole uljas nainen?" kysyi Lorenz Ferdinandilta.
"Kyllä, hän näyttää kauniilta".
"Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä
siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo
kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa
hän lienee rikaskin".
"Finne, ettehän toki häntä minulta riistä?"
"Älä ole siitä kovin varma".
"Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa
seisoo?" kysyi Ferdinand.
"Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan
täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".
"Hänestä tulee seurakunnan rikkain naitava aikanaan", sanoi Finne.
"Tuleeko? Luulenpa, että pistäyn hiukkasen pakinoimaan hänen kanssansa".
Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli,
ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen
nuottilehtiänsä.
Lorenz jäi ovelle seisomaan, Ferdinand kumarsi Anettelle.
"Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on
kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"
"Niin".
"Ei täällä ole vielä oikein hauskaa".
"Ei".
"Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä
tanssitaankin?"
"Kyllä kait".
"Tanssitteko, neiti?"
"En".
"Sepä on ikävää".
"Kyllä".
"Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne
rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."
Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi
kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui,
joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja
Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.
"Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg.
"Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan
heikkohermoinen".
"Täällä on niin lämmin".
"Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi
lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.
Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta
ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka
olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa
olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin
yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä
ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa
zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa
hiusverkoissaan.
Neiti Londemann painoi loppusoinnun.
"Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa",
lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa
väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat
kauneimpia keskikesän jälkeen".
"Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita
ruusuja".
Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona
parvena jäljessä.
Maaherran rouva, papin rouva ja rouva Verlund jäivät kolmisin isoon
saliin.
"Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi
maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä
kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".
"Niin, paha kyllä", mökelsi papin rouva, suu täynnä torttuja.
"Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me
seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".
"Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli
häntä kultalornettinsa lävitse.
Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat,
poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.
Lorenz seisoi puutarha-majan ovella ja katseli heidän jälkeensä.
"Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle.
Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne
sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää
pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".
Hän meni alas puutarhaan yhtyäksensä seuraan.
Pikku Anette istui yksinään penkillä ja potki hiekkaa huvikseen.
Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen
yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään
silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä
silkkikenkäänsä.
Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet
puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.