Toivehikkaita poikia.
Nukketeaatteri oli pölyisenä ja halveksittuna nurkassa. Ei Lorenz
esittänyt näytelmäkappaleita paperihenkilöillään eikä näytellyt
kohtauksia ison salin kullatuilla tuoleillakaan. Hän häpesi sellaisia
lapsellisuuksia.
Hän oli oppinut pitkät sarjat asioita näinä kahtena vuonna, joina Finne
oli hänen kotiopettajanansa ollut.
Lorenz oli nyt viidentoista vanha, jotenkin pitkä ijälleen, ja vaikka
hän nyt vielä eli niin sanottuja nulikkavuosiansa, huomattiin hänessä
sangen vähän taikka ei ollenkaan konnankujeita, jotka kuitenkin tällä
aikakaudella ovat tavallisia.
Mustan samettimekon ja kiiltonahkaisen vyön, jotka viime aikoina
hänelle paljon surua olivat tuottaneet, hän oli nyt vaihtanut
muodinmukaiseen vaatteukseen, irtonaiseen kaulukseen ja kaulahuiviin ja
osaksi hän oli ruvennut Finnen sievää, vähän hervaantunutta käytöstapaa
seuraamaan.
Kandidaatin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän oli oppilaalleen
jotenkin runsaasti tietoja jakanut: sillä vaikka he viettivätkin
kumppanuuden tapaista elämää, täytyi Lorenzin sentään aina
säännöllisesti läksynsä oppia.
Finne oli sillä ajalla, minkä hän oli Falkestadissa viettänyt, varsin
erinomaisella tavalla koko naispuolisen palvelusväen valtaansa saanut.
Ei punakaharainen Tominekaan enää punastunut, kun kandidaatti häneen
silloin silmänsä iski, kun tämä pöydässä palveli. He harjoittivat nyt
silmillänsä taukoomatonta sananlennättämistä aina silloin, kun ei
neitsy Mikkelsen pöydän ääressä istunut ja rouva Falkin huomio oli
ruokiin tarkistunut. Tilanomistaja ei milloinkaan mitään huomannut. Hän
tuli päivä päivältä köyryselkäisemmäksi ja hajamielisemmäksi. Lorenz
sitä vastaan tiesi kyllä hyvin, miten asian laita oli; mutta ei siitä
mitään haittaa ollut. Finne oli hänelle opettanut, että miehet ovat
lapsia ja naisten sydämet heidän leikkilelujansa, joilla he saattavat
jonkun aikaa huvitella ja sitten heittää pois. Siitä ei mitään haittaa,
vaikka ne särkyisivätkin. Keittäjä, Mari, oli ainoa, joka tähän saakka
oli Finnen lumoavia ominaisuuksia vastustellut. Kun Finne eräänä
päivänä oli partavettä alhaalta keittiöstä etsimässä, yritti hän Maria
vyötäisiltä ottaa; mutta tämäpä antoi hänelle navakalla kädellään niin
tuntuvan töyttäyksen, että kandidaatti kukertui lavitsalle ja loimautti
kaikki lämpimän partavetensä uusille vaaleanharmaille housuilleen. Tämä
voimannäytös ei sentään likimainkaan häntä yrityksistään peloittanut,
vaan päin vastoin hänen lämpimiä tunteitaan tuota voimakasta hempukkaa
kohtaan vielä enemmän tulistutti.
Neitsy Mikkelsen oli jo aikoja sitten hänen paulaansa langennut. Lorenz
hämmästytti eräänä päivänä häntä juuri samallaisessa asemassa, missä
hän seminarilaisen kanssa ennen kukkia pusersi. Heti virkosi pojassa
taas entinen rakkaus vanhaa opettajaa kohtaan, ja hän vihastui heille
kummallekin; mutta Finne ymmärsi heti hänet jälleen tyynnyttää; olihan
Vindahl nyt saanut kauvan varrotun paikan pääkaupungin kansakoulussa
eikä ollut pitkään aikaan itsestänsä mitään vihiä antanut, ja siitä
neitsy oli ikävillään: ja sen vuoksi hän surevata vähän lohdutteli.
Lorenz sai olla aivan levollinen. Eihän Vindahlilta häntä riistäisi.
Mitä lohdutukseen tulee, niin oli seikka muuten varsin päinvastainen
ollut. Finne itse oli, näet, teeskennellyt epätoivoinen olevansa,
joka pääkaupunkilaista uskotonta naista suri. Ja eihän nyt neitsy
hennonnut häneltä yhtä pienen pientä suukkosta kieltää, ja sitten hän
otti vielä pari lisäksi. Siinä oli kaikki; mutta kun neitsy sitten,
hyvän sydämensä vaatimuksesta, hänelle elinaikuiseksi lohduttajaksi
tarjoutui, niin hän jyrkästi tämän hyljäsi. Ei hän milloinkaan voisi
hänelle onnellista tulevaisuutta valmistaa, hän oli siksi liian
kevytmielinen j.n.e. He olisivat vaan ystäviä, kuin veli ja sisar,
ei mitään muuta. Neitsy kuljeksi syvästi huolissaan. Hän nuhteli
siitä itseään, että oli uskoton ollut Vindahlille, josta hän sentään
toden teolla piti, ja oli suutuksissaan kandidaatille; mutta kun
tämä taas häneen hurmaavilla mustilla silmillään katsahti, silloin
hän taas oli lumottu kuin kaniini lonkokäärmettä kohtaan. Hän itki
usein kamarissaan; mutta ei hän itseänsä nokiseen esiliinaansa enää
kuivaillut. Finne oli häntä siitä kieltänyt. Päin vastoin hän hankasi
kalpeita kasvojaan saippualla ja pyyhinliinalla niin ankarasti, että
hän toisinaan sai ruusuja poskiinsa noitten entisten nenänalaisten
viiksiensä sijaan; ja ruusut kaunistivat häntä paremmin.
Lokakuun keskitienoilla oli paljo puuhaa Falkestadissa.
Lorenz oli ripille laskettava.
Norderudin matami oli sinne tullut juhlavalmituksissa avullisena
ollakseen; sillä luonnollista oli, että silloin paljo vieraita tulisi.
Anette oli kotona. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja laskettaisiin
ripille vasta ensi vuonna.
Ei se piikoja ensinkään miellyttänyt, että Norderudin matami oli
taloon tarkastuspoliisiksi tullut; sillä melkein semmoisena hän siellä
esiintyi. Ei kukaan voinut olla varmassa turvassa hänen teräviltä
silmäyksiltään.
Rouva Falk ei tosin taloudellisia velvollisuuksiaan laiminlyönyt.
Kyllä hän piti kaikkia silmällä ja oli usein keittiössä; mutta kaikki
se tapahtui paremmin ylhäisellä ja mahtavalla tavalla, ja sitä paitsi
vieraat häntä usein pidättelivät.
Eräänä päivänä Norderudin matami tuli myöhään päivällispöytään. Hän oli
leiponut tippaleipiä ja oli jotenkin ärtyisellä tuulella.
Parhaallaan hänelle liemiruokaa tarjotessaan lähetti Tomine silmillään
sähkösanoman kandidaatille, joka heti siihen vastasi.
Norderudin matami kohotti päätänsä.
"Katso tehtävääsi!" sanoi hän tuimasti. "Sinä tarjoat nyt minulle etkä
kandidaatille".
Finne etsi hämillään porkkanan palasia liemestä.
Neitsy Mikkelsen, joka oli silmät alas luotuina istunut, katsoi
närkästyneenä heitä kumpaakin.
"Kyllä minä varsin hyvin ymmärrän, että teitä suututti, neitsy
Mikkelsen", jatkoi Norderudin matami. "Niin ijäkkäästä, kihlatusta
tytöstä, kuin te olette, täytyy tuommoisen kiekailemisen näkeminen
sietämättömältä tuntua".
Ei kandidaatti lausunut sanaakaan, rouva Falk johti ujoillaan
keskustelun muihin asioihin.
Iltasella seisoi keittäjä Mari yksinänsä keittiössä. Ruokakamarin ovi
oli rakosellaan. Norderudin matami oli siellä sisällä.
Kandidaatti tuli itsellensä hiukkasen totivettä ottamaan. Neitsy hankki
hänelle aina sokeria ja konjakkia. Väkiviina-lamppuansa ei hän enää
käyttänyt Veden etsiminen antoi hänelle aina syytä alas keittiöön
pistäytyä.
"Tarvitaanko nyt taaskin lämmintä vettä?" kysyi Mari.
"Kyllä, ja niinpä saat sinä itsekin hiukkasen olla lämmin. Mari.
Tiedäthän, että minä sinua rakastan".
"Ettekä muita?"
"En, en ketään muuta; sinä olet niin kaunis ja niin voimakas".
Finne yritti lähetä häntä.
"Niin, voimakas minä olen. Varokaa siis tulemasta liian lähelle minua!"
"Mutta minä tulen kumminkin".
Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, eikä Mari nyt vastustellutkaan
yhtä paljon kuin ennen.
"Hm!" hyrähti Norderudin matami ruokakamarin ovella.
"Minä -- minä tarvitsisin vaan vähäsen lämmintä vettä", jupisi Finne ja
irroitti kätensä.
"Te varmaan tarvitsette paremmin vähän kylmää vettä -- vereenne", sanoi
matami. "Te olette varsin liiaksi lämmin".
Ei kandidaatti vastannut, luhjusteli vaan hämillään tiehensä.
Matamin suora häikäilemättömyys teki häneen vaikutuksensa.
Kun neitsy Mikkelsen illalla huoneesensa meni, tuli Norderudin
matamikin sinne.
"Tuleeko Vindahl tänne ripillelaskijaisiin?" kysyi hän äkkiä.
"Kyllä, minä luulen", änkytti neitsy.
"Minun mielestäni se on väärin. Teidän täytyisi ainakin kirjoittaa ja
purkaa kaupat hänen kanssansa sitä ennen".
"En minä ymmärrä teitä".
"No, mutta ettehän saata kahden kanssa yht'aikaa kihloissa olla. Taikka
ehk'ette lienekään kihloissa kandidaatin kanssa?"
"En -- en minä olekaan".
"Vai niin; hän siis käypi vaan ja peijaa teitä niin kuin kaikkia
muitakin".
"Muitakin!" huudahti neitsy. "Onko hänellä useampia?"
"Niin, että hän ja Tomine ovat sulhosilla, sen toki olette huomannut,
ja nyt hänestä pian tulee hyvä ystävä Marinkin kanssa. En oikein
tiedä, onko hän vielä karjapiiankin puoleen kääntynyt saadakseen koko
palvelusväen huostaansa".
"Se on inhottavaa", sanoi neitsy itkien.
"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja
kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".
"En minä koskaan enää niin menettele".
"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy
teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on
saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain
säästänyt".
"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin
olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen
menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".
"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se
olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista
on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".
Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä
tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes
ripillelaskijaiset olisivat menneet.
Ne olivat tukkukauppias Verlundin rouva ja hänen poikansa Ferdinand.
Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet
kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa
olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt
kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.
Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset
ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri
kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa.
Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat
ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin
silkkihameesen.
Poika, joka oli vuotta vanhempi Lorenzia, oli nuori
pääkaupunkilaisurho, sievässä, vaaleassa kesäpuvussa. Hän oli kaunis
nuorukainen, tukka musta ja käherretty, sekä ylähuulessa vähäsen
mustain viiksien oireita.
Nuoret herrat eivät olleet toisiansa nähneet sitten kun pieninä
ollessaan, ja he tarkastelivat nyt toisiansa arvostelevilla
silmäyksillä. Nähtävästi kummasteli Ferdinand, ettei Lorenz ollut
paremmin talonpoikamainen, vaan melkein yhtäläinen keikari kuin hän
itsekin.
Hän astui hänen eteensä ja ojensi kätensä hänelle.
"Minun luullakseni me heti tässä saatamme toisiamme sinuttelemaan
ruveta".
"Paljo kiitoksia", vastasi Lorenz. "Emmekö lähde puistoon pienelle
kävelyretkelle, sillä aikaa kuu naiset itseänsä vaatettavat?"
He astuivat käsi kädessä.
"Haluatko ottaa sikaarin?" kysyi Lorenz.
"Kyllä, kiitos. Minä luulin, ettet sinä vielä olisi tupakoimaan
opetellut".
"Oh, herra nähköön, jo kauvan sitten. Finne ja minä otamme mieluisasti
totilasin ja sikaarin joka ilta".
"Vai niin; etpä sinä sitten niin viaton olekaan kuin olisin luullut".
"Viatonko? Siitä on jo aikoja kulunut, kun minä viaton olin".
"No, sitten on sinulla kait rakkausseikkojakin ollut?"
"Ei, niitä on Finnellä, mutta ei minulla. Minä tahdon sanoa sinulle,
että minun sydämessäni on jo muutaman vuoden ihanteellinen rakkaus
hehkunut".
"Sepä on hupsua".
"Kyllä, ja sen vuoksi minä nyt sen ilmoitankin, niin pian
kuin täysikasvuisten lukuun pääsen. Sinä saat nähdä hänet
ripillelaskijaisissa. Oikein herttainen tyttö -- vähän vanhempi minua;
mutta ei se mitään haittaa tee. Niin pian kuin olen ylioppilaaksi
päässyt, julkaisemme kihlauksen".
"Aijotko sinä lukea? Se on hupsua!"
"Etkö sinä ylioppilaaksi aijo?"
"En, kiitoksia; mitä ihmettä nyt hyödyttää ylioppilaana olla tähän
aikaan, kun joka ainoa tyhmeliini tahtoo lukea. Ei, minä antaudun
käytölliselle tielle. Näetkös, ensi vuonna minä matkustan ulkomaille
ja täydennän kielitaitoani, ja kotiin palattuani minä ryhdyn isäni
kauppatoimeen".
"Kyllä minäkin koen niin toimittaa, että ulkomaanmatkalle pääsen, mutta
en ennen kuin ylioppilaaksi päästyäni Mitä sinä toimittelet kotona
ollessasi".
"Oh, enpä juuri mitään. Minun pitäisi tietysti auttaa isää
konttooritoimissa, mutta ei siitä juuri mitään kartu. Aamupäivällähän
täytyy vähäsen kävellä ja pelata piljarttia, ja iltasilla pistäydään
kahviloissa. Talvisilla sitä paitsi menee aikaa tanssihuveissa ja
tervehdyksillä käydessä ynnä vieraspidoissa, niin että melkein koko
päiväkaudet niihin hupenevat. Saat vielä nähdä, kun olet ylioppilaaksi
päässyt ja sinne tullut, että ajan pitkään väsyt niihin".
"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin
seurusteluun, jota me täällä vietämme".
Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa
vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa,
juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla
päällystetyllä katukäytävällä.
Äidit seisoivat akkunan edessä ja ihailivat heitä.
"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat
toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä
he ovat kumpainenkin".
"Ja lahjakkaita," lisäsi rouva Falk.
"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi
hiukkasta enemmän työskennellä".
"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta
sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva
Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan
muuta kuin yksi kummallakin".
"Ja nepä ovatkin ainoat, joiden hyväksi me elämme".
He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden
valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän
syksyisessä loistossaan.
Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään
saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein
täytyy myöskin taistella -- vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden
kuollakin.