Alkeisopetuksia.
Pari vuotta oli kulunut, ja kaikki meni tavallista rataansa
Falkestadissa.
Tilanomistaja oli tapansa mukaan paljon matkoilla, teki kauppaa
ja keinotteli, ja oli kotona ollessaan kentiesi hiukkaista
köyryselkäisempi kuin tavallisesti ja vaipui usein ajatuksiinsa.
"Falk", sanoi rouva eräänä päivänä, "sinä olet toisinaan niin
kummallisen raskasmielinen. Onko sinulla jotakin murhetta, joka sinua
rasittaa".
"Ei, mistä sinä semmoista luulet? Minähän olen onnellisin ihminen
maailmassa".
"Sinä teet kauppaa ja keinottelet, mutta et milloinkaan anna minulle
pienintäkään vihiä asioistasi".
"Vaimo hoitakoon taloutta, mies asioitaan."
"En minä niihin tahdo sekaantuakaan, mutta käypi niin ikäväksi nähdä
sinua murheellisena".
"Päin vastoin, minäpä olen tyytyväinen ja onnellinen. Minun kauniimpana
unelmanani on aina ollut tuoda sinut perheenäitinä tänne rakkaasen
lapsuudenkotiini, ja onhan se nyt toteutetuksi tullut. Juuri sen tähden
minä olen näinä vuosina aina tehnyt kauppaa ja keinotellut, että voisin
sinulle ja Lorenzille turvallisen tulevaisuuden hankkia. Silloin, kuu
me naimisiin menimme, et sinä, Beate, minusta niin paljoa pitänyt".
"Minä olen sitten oppinut", lausui hän ja loi silmänsä alaspäin.
"Sitä minäkin uskon, ja jos vastoinkäymiset tulisivat --".
"Niin minä olen niitä kantamaan vahvempi kuin sinä".
"Siitä olen varma; mutta toivokaamme, että sinä koettelusta säästyisit".
Lorenz tuli sisään. Hänen silmäinsä alustat olivat turvonneet ja
itkusta jotenkin raukeat.
"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?"
"Se tuntuu niin ikävältä, kun Vindahlin täytyy lähteä. Neitsy
Mikkelsen puuhailee siellä ylhäällä ja latoo hänen tärkki paitojansa
matkalaukkuun, ja me olemme itkeneet kaikin kolmisin".
"Saapa hän edullisemman paikan kansakoulunopettajana kaupungissa, ja
hänellä on toiveita päästä pääkaupunkiin muuttamaan, eikä hän sitä
paitsi tästä alkaen osaisi sinulle enää mitään opettaakaan. Muistapas
vaan, että sinä nyt olet kolmentoista vuotias ja että sinun täytyy
ruveta latinata lukemaan. Uusi kotiopettajasi, kandidaatti Finne, on
kelpo mies, joka osaa sinulle kaikkia tarvittavia aineita opettaa ".
"Oh, eipä sitä patruuna niin paljoja taitoja tarvitse".
"Eikö tarvitse?"
"Ei; kaikki ihmiset sanovat, että nuori patruuna Iversen on tyhmeliini,
jolle isän täytyi kartano ostaa, kun ei hänestä mitään muuta tullut".
"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui
isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".
"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni
patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja,
ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies
täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".
"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on
hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän
miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".
Seminarilaisen huoneessa puuhaili neitsy matkalaukun täyttelemisessä.
Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin
hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean
pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.
"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä
sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me
olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan
paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".
"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa
vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".
"Olenkos milloinkaan Ingeborgia unhottanut?"
"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen
ihanteelliseen rakkauteen".
"Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä tulet minun vaimokseni ".
Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen
poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.
Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan
ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.
Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja
Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä
asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset
lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun
seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin,
jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.
Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman,
joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui,
tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.
Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen
takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari,
tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine,
pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja
toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu
tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa
jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.
Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin
piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin
hyvin tottunut.
Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot
olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat
ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta
kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin
mukainen ja jotenkin komeanlainen.
Tilanomistaja vei hänet arkihuoneesen, esitteli vaimolleen ja huusi
poikaansa.
"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja
taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään
varsin tuhmalta".
"Ei, ei poika ole lahjoja vailla", sanoi rouva.
"Mutta epäilemättä laiska, juuri niin kuin minäkin olen ollut. Kaikki
lahjakkaat ihmiset ovat semmoisia, ja sen tähden heistä harvoin mitään
tulee".
"Sepä oli kaunis lohdutus".
"Voipa olla, rouva hyvä, poikkeuksiakin. Perästä nähdään".
Heti Lorenz alkoi hänestä pitää. Koko miehessä oli jotakin niin
miellyttävän suloista, joka puoleensa veti.
Illallispöytä odotteli valmiina.
Tomine palveli pöydässä ja punastui punaisia hiuskiharoitansa myöten
joka kerta kohdatessaan kandidaatin terävän silmäyksen.
Neitsy Mikkelseniä ei näkynyt. Hän oli kammarinsa yksinäisyyteen
vetäytynyt murheineen ja rasvaisine lainakirjasto-romaaneineen.
Aterian jälkeen Lorenz ja hänen opettajansa menivät ylös kamareihinsa,
jotka vierekkäin olivat.
Finne alkoi matkalaukkuansa purkaa.
Muutamain kirjain ja vaatekappalten alta hän veti esiin pullon
konjakkia, väkiviina-lampun ja sokerimytyn.
"Minä olen tottunut aina iltasilla juomaan lasin totia; sitä varten
olen nyt ottanut mukaani aineksia toistaiseksi. Kun vähän paremmin
tunnetuksi tulen, niin sinä kyllä pidät siitä huolen, että rouva
minulle tarpeet huoltaa".
"Kyllä minä!"
Hän sytytti lampun.
"Juotko sinä totia?"
"Minä tavallisesti maistan vähän isän lasista".
"Me teemme tähän sinulle vähän miedompaa, se on hauskempaa. Me käytämme
vesilasiamme ja seottelemme paperiveitsellä".
Lorenz oli tavattoman palvelevainen, ja laitokset näyttivät hänestä
oivallisilta.
"Etkö sinä tupakoitse?"
"En".
"Eikö vanha kotiopettajasi sinua siihen opettanut?"
"Ei, totta sanoen; eipä niiltä seminarilaisilta juuri niin paljoja
opita".
"Ei, me oppineet miehet käsitämme asioita paljoa paremmin. Mutta hepä
ovatkin tottuneet paremmin köyhiä lapsia opettamaan".
"Niin, epäilemättä", lausui Lorenz mielevästi.
Vindahl raukka, hän oli jo kokonaan varjoon joutunut. Jopa Lorenz
melkein häpesi hänen lähtiessään itkeneensä.
"Näetkös, minulla on omat periaatteeni. -- Sytytäpäs papirossi, se
maistuu niin mainion hyvältä totilasin ohella! -- No mitäpä minun nyt
piti sanomanikaan? Niin, se on nyt minun periaatteeni, että opettajan
ja oppilaan kesken kaunis ja hyvä väli vallitkoot!. -- Nyt vesi kiehuu.
Tuopas nappo tänne; mutta pane sokeria ensin, muuten lasit särkyvät!"
Finne laittoi todit. Lorenz heittäytyi huolettomasti nojatuoliin ja
veteli muutamia mehukkaita haikuja papirossista.
"Kas niin, nyt se maistuu. Maljasi!"
"Maljanne!"
"Mistä me taas puhuimmekaan?"
"Teidän periaatteistanne".
"Oikein. Minä vaan tahdon sanoa, että tuota se on naurettavaa tuo
ankara kurinpito".
"Niin, sitä minäkin luulen; mutta ei Vindahlkaan juuri ankara ollut".
"Ei, se on luultavaa. Eikä se mitään hyödytäkään. Näetkös, ystäväni,
muutaman vuoden kuluttua sinä olet patruuna, ja silloin minä yhä
vieläkin olen köyhä opettaja, ja kun minä tulen sinua tervehtimään,
otamme yhdessä lasin kuin vanhat ystävät ja kumppanukset ainakin".
"Niin teemmekin. Maljanne!" sanoi Lorenz, joka alkoi tulla jotenkin
iloiseksi.
"Onko tässä talossa yhtään kauniita tyttöjä?" kysyi Finne ja sytytti
uuden papirossin.
"On, useampiakin. Keittiössä meillä on kolme. Sisäpiian te jo
näittekin. Sitten on keittäjä, joka on oikein tanakka, ja sitten vielä
karjapiika; mutta hän on niin paksu ".
"Ei se haittaa. Onkos ketään emäntäneitsyttä?"
"Kyllä, mutta hän on kihloissa".
"Ei se haittaa".
"Mutta hän on kihloissa Vindahlin, edellisen kotiopettajani kanssa".
"Ei sekään haittaa. Onko hän kaunis?"
"Kyllä hänellä on oikein hyvännäköiset kasvot, ja kun ei hän vaan ole
varsin kovin nokinen, niin ei hän näytä niinkään rumalta".
"Täytyy saada hänet pesemään itseänsä. Sanopas minulle, Lorenz, oletko
sinä milloinkaan rakastunut?"
"Kyllä, ihanteellisesti, niin kuin Vindahl sitä nimitti, Gusta
Londemanniin, perhelääkärimme tyttäreen ".
"Kuinka vanha hän on?"
"Täysikasvuinen nainen".
"Se on luultavaa. Poikana ollessani minäkin haaveksin semmoisia
täysikasvuisia naisia -- ihanteellisesti; mutta vuosien vieriessä ne
haihtuvat".
"Vindahl tekee vieläkin niin, ja hän on vanhempi kuin te".
"Sitten hän on tyhmeliini", sanoi Finne ja nousi ylös. "Mutta nytpä on
jo aika mennä levolle".
Ei Lorenzillakaan ollut mitään sitä vastaan.
Hän tunsi olevansa niin erinomaisen iloinen ja tyytyväinen, ja hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja loistavat; mutta kumminkin oli kaikki niin
kummallisen hämärätä, eikä hän saattanut pitää tulta papirossissaankaan.
Hän tunsi päänsärkyä herätessään seuraavana aamuna; mutta se meni
sikseen, kun hän oli kylmällä vedellä itsensä pessyt ja pukenut
vaatteet ylleen.
Hän tuli alas aamiaiselle ennen Finneä.
"Äiti, usko pois, että Finne on erinomainen opettaja. Hänellä on omat
periaatteensa, näetkös, joita hän opetuksessaan seuraa".
"Joko te eilis-iltana aloitte?"
"Kyllä, vähäsen".
"Klassillisilla luvuillako?"
"Niin, alkeisopetuksia Finne sanoi niitten olleen. Minä olen siitä
varma, että minä häneltä opin paljoa enemmän kuin Vindahlilta".
"Tämäpä onkin lukenut mies -- vaikka Vindahlkin oli hyvin taitava.
Meillä on muuten ollut yleensä hyvä onni saada sinulle oivallisia
opettajia, poikaseni".
Nyt juuri Finne astui sisään ja toivotti kohteliaasti "hyvää huomenta".
Hän oli kaunis, loistava ja sievä -- hiukkasen vaan liiaksi
pöhökasvoinen.