"Luulenpa melkein, että vasen puolenikin alkaa nyt halvaantua",
kirjoitti Susi-Larsen laivanpolttoyrityksensä jälkeisenä päivänä.
"Jäykkyys lisääntyy. Töin tuskin voin liikuttaa kättäni. Teidän
täytyy puhua kovemmin. Loppu lähestyy."
"Onko teillä kipuja?" kysyin minä.
Mutta minun täytyi toistaa kysymykseni kovalla äänellä, ennenkuin hän
vastasi: "Ei alinomaa."
Hänen vasen kätensä liikkui jäykästi, ja vain suurella vaivalla
saimme selkoa hänen kirjoituksestaan. Se näytti miltei "henkien
kirjoitukselta", sellaiselta kuin saa nähdä spiritistisissä
istunnoissa, joihin on dollarin pääsymaksu.
"Mutta minä olen sittenkin vielä täällä, kokonaan täällä", kirjoitti
hän hitaammin ja epäselvemmin kuin konsanaan.
Kynä kirposi hänen kädestään, ja meidän täytyi panna se uudestaan
hänen sormiensa väliin.
"Kun olen vapaa kivuista, tuntuu ihmeen rauhalliselta ja hyvältä. En
koskaan ole ajatellut selvemmin kuin nyt. Voin ajatella elämää ja
kuolemaa aivan kuin jokin Intian viisaista."
"Entäs kuolemattomuutta?" kysyi Maud kovalla äänellä aivan hänen
korvansa juuressa.
Kolmesti hän yritti kirjoittaa vastausta, mutta käsi ei totellut.
Kynä putosi jälleen. Turhaan koetimme asettaa sitä hänen sormiensa
lomaan, ne eivät voineet puristua sen ympärille. Silloin Maud painoi
kynän hänen käteensä ja piti kiinni siitä omilla sormillaan, ja nyt
Susi-Larsen kirjoitti isoin kirjaimin ja niin hitaasti, että jokaisen
kirjaimen muodostamiseen kului pari minuuttia:
"Loruja!"
Se oli Susi-Larsenin viimeinen sana. "Loruja!" Epäilevä ja
voittamaton viimeiseen asti. Käsivarsi ja käsi herpaantuivat. Ruumis
liikkui vielä hiukan. Sitten viimeinenkin liikunto lakkasi. Maud
päästi irti hänen kätensä. Sormet erosivat toisistaan oman painonsa
vaikutuksesta, ja kynä vierähti maahan.
"Kuuletteko te vielä?" huusin minä ääneen tarttuen kiinni hänen
käteensä ja odottaen puristusta, joka merkitsisi myöntävää vastausta.
Mutta minä odotin turhaan. Käsi oli kuollut.
"Minä näin hänen liikuttavan huuliaan", sanoi Maud.
Minä uudistin kysymykseni. Huulet liikkuivat. Maud painoi sormensa
niitä vasten. Taaskin minä uudistin kysymykseni. "Kyllä", ilmoitti
Maud. Me katsoimme odottaen toisiimme.
"Mitä hyötyä siitä oikeastaan on?", sanoin minä. "Mitäpä me voimme
enää sanoa hänelle?"
"Oi -- kysykää häneltä..."
Maud epäröi.
"Kysykää jotakin, johon hänen täytyy vastata kieltävästi", ehdotin
minä. "Silloin tiedämme, että hän on tajussaan."
"Onko teidän nälkä?" huusi Maud.
Huulet liikkuivat Maudin sormien alla, ja hän selitti hänen
vastanneen "on".
"Tahdotteko lihaa?" kysyi Maud jälleen.
"En", tuli vastaukseksi.
"Lihalientä?"
"Kyllä, hän tahtoo saada lihalientä", sanoi Maud levollisesti ja
katsoi minuun. "Niin kauan kuin hänellä on kuulo tallessa, voimme
puhua hänen kanssansa. Mutta sitten..."
Hän katsoi omituisesti minuun. Näin, että hänen huulensa vapisivat
ja kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Hän horjahti, ja minä kiedoin
käsivarteni hänen ympärilleen.
"Oi, Humphrey, milloin tästä tulee loppu?" nyyhkytti hän. "Minä olen
niin väsynyt, niin kovin väsynyt!"
Hän nojasi päätään olkaani vasten, ja hänen hento vartalonsa
värähteli kiihkeästä itkusta. Hän oli kevyt kuin höyhen sylissäni,
hento ja ilmava. "Hänen voimansa ovat nyt vihdoinkin lopussa",
ajattelin minä. "Mutta mitäpä minä voin tehdä ilman häntä?"
Mutta minä koetin rauhoittaa ja lohduttaa häntä, ja lopulta hän
rohkaisi mielensä ja hänen sielunvoimansa palasivat yhtä nopeasti
kuin konsanaan hänen ruumiinsakin voimat.
"Minun pitäisi todellakin hävetä", sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi
hymyillen, joka minusta oli ihmeen suloista: "Mutta enhän minä
olekaan muuta kuin pieni nainen."
Sanat "pieni nainen" iskivät minuun ikäänkuin sähkötärähdys.
Nehän olivat minun omat sanani, se salainen lempinimi, jota häntä
ajatellessani käytin.
"Mistä te olette saanut nuo sanat?" kysyin minä niin kiivaasti, että
hän vuorostaan nyt hämmästyi.
"Mitkä sanat?" kysyi hän.
"Pieni nainen."
"Ovatko ne teidän sananne?" kysyi hän.
"Ovat", vastasin minä. "Minun omani. Minä olen ne keksinyt."
"Sitten te varmaan olette puhunut unissanne", sanoi hän hymyillen.
Ja taaskin hänen silmissään värähteli omituinen kiilto. Ja minä
tiesin, että minun silmäni puhuivat myös suoraa kieltä vastoin
tahtoani. Minä nojauduin eteenpäin häntä kohti. Tahtomattani sen
tein, aivan kuin puu, joka tuulessa taipuu eteenpäin. Oi, me olimme
niin ihmeen lähellä toisiamme tänä hetkenä! Mutta hän pudisti päätään
ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa unen mielestään ja sanoi:
"Minä olen kuullut nuo sanat niin kauan kuin olen elänyt. Sitä
lempinimeä isäni käytti aina puhutellessaan äitiäni."
"Sitä minäkin olen käyttänyt", sanoin minä itsepintaisesti.
"Äidillennekö?"
"En", vastasin minä. Eikä hän kysynyt sen enempää, mutta olisin
voinut vaikka vannoa, että hänen silmissään oli hetken aikaa
kiusoitteleva ja ilvehtivä ilme.
Kun nyt keulamasto oli paikoillaan, edistyi muu työ hyvällä
vauhdilla. Ennen pitkää ja ilman ainoatakaan suurta vastoinkäymistä
sain isonmaston pystyyn. Kaikki järjestyi vähitellen, eikä kestänyt
monta päivää, ennenkuin kaikki köydet ja vantit olivat paikoillaan.
Märssypurjeita olisi ollut vaarallista käyttää laivassa, jossa ei
ollut kuin kahden hengen miehistö, ja siksi laskettiin märssytangot
kannelle ja köytettiin kiinni.
Kesti hyvin monta päivää, ennenkuin purjeet saatiin kuntoon.
Meillä ei ollut kuin kolme purjetta -- viistopurje, fokka ja
isopurje -- ja koska ne kaikki olivat paikattuja, pienennettyjä ja
turmeltuneita, näyttivät ne hyvin naurettavilta ja sopimattomilta
niin mainion laivan kuin _Ghostin_ verhona.
"Mutta ne kelpaavat sittenkin käytettäviksi!" huudahti Maud
riemuiten. "Meidän työmme on kantava hedelmiä -- me voimme uskoa
henkemme sen huomaan!"
Kaikista uusista töistäni oli minulla epäilemättä vähimmin kunniaa
purjeitten ompelusta. Minä osasin paljon paremmin hoitaa purjeita
kuin valmistaa niitä, enkä epäillyt lainkaan, etten voisi ohjata
_Ghostia_ johonkin Japanin pohjoiseen satamaan. Olin opiskellut
merenkulkua myöskin muutamista oppikirjoista, joita oli laivassa, ja
sitä paitsi olihan minulla Susi-Larsenin tähtimittakaava, joka oli
niin yksinkertainen keksintö, että lapsikin olisi voinut käyttää sitä.
Mitä itse keksijään tuli, ei hänen tilassaan viikon päiviin ollut
tapahtunut sanottavia muutoksia, paitsi että kuurous lisääntyi
ja huulien liikkeet yhä heikkenivät. Mutta sinä päivänä, jolloin
olimme saaneet purjeet kuntoon, hän kuuli viimeiset äänet, ja sitten
huulet lakkasivat liikkumasta -- sitä ennen olin vielä ehtinyt
kysyä häneltä: "Oletteko te vielä täällä?" ja hänen huulensa olivat
vastanneet myöntävästi.
Viimeinenkin yhdysside oli katkennut. Jossakin tuossa puolikuolleessa
ruumiissa oleskeli vielä miehen sielu. Elävän aineksen ympäröimänä
paloi voimakas äly, mutta se paloi äänettömyydessä ja pimeydessä.
Ja se oli irtaantunut kokonaan ruumiista. Tämä äly ei tietänyt
mitään ruumiin olemassaolosta. Se ei edes tuntenut mitään sellaista.
Aistillinen maailma ei ollut sille lainkaan olemassa. Se tunsi vain
itsensä ja äänettömyyden ja pimeyden koko laajuuden ja syvyyden.