Sitten koitti meidän lähtöpäivämme. Ei mikään pidättänyt meitä
enää Kokeilusaarella. _Ghostin_ taittuneet mastot olivat jälleen
paikoillaan ja sen turmeltuneet purjeet kunnossa. Kaikki, mitä
käteni olivat suorittaneet, oli kestävää, mutta ei mikään ollut
kaunista. Minä tiesin kuitenkin, että kaikki teki tehtävänsä, ja olin
mielestäni aika mahtava mies katsellessani kaikkea.
"Se on minun työtäni! Minun omaa työtäni! Omin käsin olen tehnyt
kaikki!" niin olisin tahtonut huutaa ääneen.
Mutta Maud ja minä osasimme lausua ilmi toistemme ajatukset, ja
parhaillaan, kun olimme nostamassa isoapurjetta, hän sanoi:
"Ajatelkaahan, Humphrey, että te olette omin käsin tehnyt kaiken
tämän!"
"Mutta olipa minulla kaksi muutakin kättä apunani", vastasin minä.
"Kaksi pientä kättä -- älkää yrittäkökään nyt väittää, että nekin
sanat olisivat teidän isänne."
Hän nauroi ja pudisti päätään ja kohotti sitten kätensä ilmaan
näyttääkseen niitä. "En suinkaan koskaan saa niitä enää oikein
puhtaiksi", valitti hän, "eikä ahavoitunut iho myöskään koskaan enää
tule yhtä pehmeäksi kuin ennen".
"Se tuottaa niille vain kunniaa", vakuutin minä ja tartuin hänen
käsiinsä. Huolimatta kaikista päätöksistäni olisin aivan varmaan
suudellut niitä, jollei hän olisi vetänyt niitä pois.
Meidän toverillinen suhteemme oli tullut hiukan häilyväksi. Kauan
olin pitänyt rakkauttani aisoissa, mutta nyt se alkoi hallita minua.
Se oli ollut tottelematon ja saanut silmäni puhumaan, ja nyt se oli
ottanut valtaansa kielenikin -- niin, vieläpä huulenikin, sillä tänä
hetkenä oli minulla hurja halu saada suudella näitä pieniä käsiä,
jotka olivat työskennelleet niin kovasti ja uskollisesti. Olin
melkein pois suunniltani. Lukemattomat äänet sielussani kutsuivat
minua vain hänen luoksensa. Tuuli, jota minun oli mahdoton vastustaa,
ajoi minua eteenpäin, ja ruumiini horjahti, niin että kumarruin hänen
puoleensa, aivan vaistomaisesti. Ja hän ymmärsi sen aivan varmaan,
koska hän niin äkkiä veti kätensä pois eikä kuitenkaan voinut olla
nopeasti ja tutkivasti katsomatta minuun, ennenkuin käänsi pois
silmänsä.
Taljojen avulla saatoin kuljettaa nostoköydet vintturiin, ja minä
nostin nyt isonpurjeen, kahvelin ja halssin samalla kertaa. Se kävi
tosin kömpelösti, mutta ei vienyt paljon aikaa, ja pian oli fokkakin
ylhäällä ja lepatti tuulessa.
"Me emme voi saada ankkuria nostetuksi näin ahtaalla paikalla, kun
se kerran on irti pohjasta", sanoin minä. "Meidän pitää ensin päästä
kallioiden ulkopuolelle."
"Mitä te voitte sille tehdä?" kysyi Maud.
"Päästän sen valloilleen", vastasin minä. "Ja sillä aikaa kun minä
lasken sen irti, hoidatte te vintturia. Minun täytyy heti hyökätä
peräsimen luo, ja samalla teidän pitää nostaa viistopurje ylös."
Olin tutkinut tätä manööveriä, jonka avulla pääsisimme liikkeelle,
olin tuuminut sitä ainakin pariinkymmeneen kertaan, ja minä tiesin,
että Maud voisi vintturin avulla saada viistopurjeen nostetuksi, mikä
oli aivan välttämätöntä. Raitis tuuli puhalsi lahden pohjaan, ja
vaikka meri oli tyyni, täytyi meidän toimia reippaasti päästäksemme
ulapalle.
Irroitettuani rautapultin liukui ketju kalisten kettinkireiästä
mereen. Minä kiiruhdin perälle. _Ghost_ näytti heräävän henkiin
purjeiden pullistuessa. Viistopurje siirtyi yläpuolelle. Kun tuuli
tarttui siihen, keikahti laiva kallelleen, ja minun täytyi laskea
hiukan alemmaksi saadakseni sen kulkemaan tasaisesti.
Olin keksinyt keinon, millä viistopurjeen köysi siirtyi itsestään
toiselle puolelle, jotta Maudin ei tarvinnut hoitaa sitä, ja hän
nosti parastaikaa purjetta, kun minä väänsin peräsintä alemmaksi.
Se oli tuskallinen hetki, sillä _Ghost_ kiiti suoraan rantaa kohti,
joka oli vain kivenheiton päässä. Mutta alus nousi kauniisti tuulen
yläpuolelle. Purjeet ja reivinuorat paukkuivat ja pamahtelivat, ja
tuo ääni kuulosti hyvin mieluisalta korvissani. Sitten tuuli tarttui
niihin täydellä voimallaan ja me selviydyimme siitä pulmasta.
Maud oli lopettanut työnsä ja tullut perälle. Siinä hän seisoi minun
vieressäni, pieni merimieslakki liehuvilla suortuvillaan, posket
ponnistuksesta punoittavina, silmät mielenliikutuksesta loistavina
ja sieraimet värähtelevinä raittiissa, suolaisessa tuulenhengessä.
Hänen tummat silmänsä muistuttivat säikähtyneen metsäkauriin
katsetta. Niiden ilme oli hurja ja rohkea, jommoista en koskaan ennen
ollut niissä nähnyt, ja hänen huulensa avautuivat ja hengityksensä
pysähtyi, kun _Ghost_ kiiti suoraan sisemmän lahden suulla olevaa
kallioseinää kohti, mutta nousikin samassa tuulen yläpuolelle ja
pääsi selvälle vedelle.
Ensimmäinen manööverini näillä vesillä oli minulle suureksi hyödyksi,
minä selvisin hyvin sisemmästä lahdesta ja tein pitkän polven
ulomman lahden rantaa pitkin. Sitten laskin jälleen ulommaksi,
suoraan aavaa ulappaa kohti. Laiva keinui nyt valtameren aalloilla
seuraten niiden tahtia, kohoten ja laskeutuen leveäselkäisten
laineiden mukana. Päivä oli ollut pilvinen ja kolkko, mutta nyt
aurinko pilkisti esiin pilvien lomasta -- se oli tervetullut enne
-- ja se valaisi säteillään sitä lahdelmaa, jossa me yhdessä olimme
tuottaneet levottomuutta koirashylkeitten haaremeihin ja tappaneet
holostjakkeja. Koko Kokeilusaari loisti auringossa. Yksin synkkä
lounaisniemikin näytti tavallista valoisammalta, ja rannalla, missä
meren vaahto hyrskyi korkealle, kimalteli ja loisti vesi auringossa.
"Minä olen aina muisteleva saartamme ylpeydellä", sanoin minä
Maudille.
Hän keikautti päätään kuin ruhtinatar ja sanoi: "Rakas, kallis
Kokeilusaari! Sinä pysyt minulle aina rakkaana."
"Minulle myöskin!" lisäsin minä nopeasti.
Tuntuipa siltä, kuin silmiemme olisi pitänyt nyt yhtyä ja ilmaista
syvintä ymmärtämystä, mutta ne kääntyivät sittenkin vastahakoisesti
muualle kohtaamatta toisiaan.
Hetken vallitsi melkein tuskallinen hiljaisuus; vihdoin minä
katkaisin sen sanomalla:
"Näettekö noita mustia pilviä tuulen yläpuolella? Muistatteko että
sanoin eilen illalla, että ilmapuntari oli alkanut laskea?"
"Ja aurinkokin on kadonnut", sanoi hän katse kiintyneenä vielä
saareemme, missä olimme osoittaneet kykyämme ja eläneet kaikkein
parhaassa toveruudessa.
"Ja se merkitsee, että saamme höllittää purjeita ja laskea suoraan
Japania kohti!" huudahdin minä iloisesti. "Hyvässä tuulessa ja höllin
purjein -- siinä sitä vasta mennään!"
Minä sidoin peräsimen kiinni ja kiiruhdin keulapuolelle. Höllitin
fokkaa ja isoapurjetta ja laitoin kaikki valmiiksi raikkaan tuulen
varalta. Tuuli yltyikin hyvin kovaksi, mutta minä päätin sittenkin
päästää purjeet niin höllälle kuin suinkin. Pahaksi onneksi ei
sellaisissa olosuhteissa voinut sitoa peräsintä kiinni, joten minulla
oli koko yön valvonta edessä. Maud tahtoi välttämättä vuorotella
kanssani, mutta hyvinkin pian kävi ilmi, ettei hänellä ollut kylliksi
voimia ohjatakseen laivaa vyöryvällä merellä, vaikka hän olisi
voinut oppia sen taidon. Hän oli aivan epätoivoissaan huomatessaan
tämän, mutta hän rohkaisi mieltään kerimällä kokoon taljoja ja
nostoköysiä ja liikanuoria. Sitten oli myöskin ruokaa keitettävä ja
vuoteet laitettava ja Susi-Larsenia hoidettava, ja hän päätti päivän
panemalla suursiivouksen toimeen kajuutassa ja välikannella.
Kaiken yötä minä seisoin lepäämättä peräsimessä tuulen hitaasti ja
vakavasti yltyessä ja laineiden yhä kasvaessa. Kello viisi aamulla
Maud toi minulle lämmintä kahvia ja korppuja, joita hän oli leiponut,
ja kello seitsemältä sain vankan aamiaisen ja lämmintä ruokaa, mikä
antoi minulle uutta eloa.
Päivän kuluessa yltyi tuulen voima yhtä hitaasti ja varmasti kuin
ennenkin. Tuntuipa siltä, kuin se olisi päättänyt puhaltaa aivan
taukoamatta ja yhä vain puhaltaa. Ja yhä edelleen _Ghost_ kiiti
eteenpäin mailin toisensa jälkeen, ainakin yhdentoista solmuvälin
vauhdilla. Se oli siksi hyvä vauhti, etten tahtonut olla käyttämättä
sitä hyväksemme, mutta kun ilta tuli, olivat voimani aivan lopussa.
Vaikka olinkin yleensä aivan erinomaisissa ruumiillisissa voimissa,
niin kolmenkymmenenkuuden tunnin työ peräsimessä oli tehnyt
niistä kerrassaan lopun. Sitäpaitsi Maud pyysi minua pienentämään
purjeita, ja minä tiesin, että jos tuuli yltyisi ja laineet vain
kasvaisivat yön kuluessa, niin ei sitä jonkin ajan kuluttua olisi
enää mahdollista tehdä. Ja siksi minä hämärän tullen laskin laivan
tuulen yläpuolelle; tein sen samalla kertaa sekä mielelläni että
vastahakoisesti.
Mutta en ollut edeltäpäin arvannut, mikä ääretön työ yhdelle miehelle
oli reivata kolmea purjetta. Kulkiessamme myötätuulessa en ollut
käsittänyt, kuinka voimakas tuuli oikeastaan oli, mutta kun vauhti
lakkasi, huomasin surukseni, melkeinpä epätoivokseni, miten kauhean
kova se oli. Tuuli piti pilkkanaan kaikkia minun ponnistuksiani.
Se repi purjeen käsistäni ja turmeli silmänräpäyksessä kaiken sen,
minkä kymmenen minuutin kuluessa olin saanut aikaan. Kello kahdeksan
tienoissa olin saanut kuntoon vasta toisen reivin fokassa. Kello
viidentoista aikaan en ollut päässyt sen pitemmälle. Veri tihkui
sormenpäistä, ja kynnet olivat taittuneet aivan lihaa myöten. Minä
itkin kivusta ja voimattomuudesta pimeässä, mutta niin salassa, ettei
Maud sitä huomannut.
Epätoivoissani en yrittänytkään reivata isoapurjetta ja päätin
koettaa panna piihin vain reivatun fokan avulla. Kului vieläkin kolme
tuntia, ennenkuin sain korjatuksi isonpurjeen ja viistopurjeen, ja
kello kaksi aamulla, jolloin melkein olin kuolemaan saakka väsynyt
ponnistuksesta, olin töintuskin vielä niin tajuissani, että käsitin
yritykseni onnistuneen. Reivattu fokka teki tehtävänsä. _Ghost_ nousi
korkealle tuulen yläpuolelle eikä näyttänyt laisinkaan pyrkivän alas
tuuleen kyljittäin aallonpohjaan.
Olin aivan nälästä näännyksissä, mutta turhaan koki Maud saada minua
syömään. Minä torkuin suu ruokaa täynnä. Vaivuin uneen yrittäessäni
viedä ruokaa suuhun ja heräsin tuskissani, kun en ollutkaan sitä
tehnyt. Olin niin avuttoman uninen, että Maudin täytyi pitää minusta
kiinni, etten putoaisi tuolilta lattialle, kun laiva kiivaasti
keikahteli.
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kuljin keittiöstä
kajuuttaan. Olin vain kuin unissakävijä, jota Maud talutti ja tuki.
En oikeastaan tietänyt yhtään mistään, ennenkuin heräsin hytissäni
ilman saappaita -- kauanko jälkeenpäin, siitä minulla ei ollut
aavistustakaan. Oli aivan pimeä. Ruumiini oli jäykkä, ja minä huusin
kivusta, kun sormenpääni sattuivat vuodevaatteihin.
Aamu ei suinkaan vielä ollut valjennut, ja minä suljin silmäni
ja nukuin uudestaan. En tietänyt, että olin nukkunut kokonaisen
vuorokauden ja että oli jälleen yö.
Sitten heräsin uudestaan, en nukkunut enää yhtä hyvin kuin ennen.
Sytytin tulitikun ja katsoin kelloani. Kello oli kaksitoista. Ja
kannelta en ollut poistunut ennen kello kolmea. Olisin tullut ihan
pyörälle päästäni, jollen olisi arvannut asian oikeaa laitaa. Kummako
etten voinut nukkua. Olin nukkunut kaksikymmentäyksi tuntia. Hetken
minä kuuntelin _Ghostin_ liikkeitä, meren kohinaa ja tuulen ääntä
kannelta; sitten käännyin kyljelleni ja nukuin rauhallisesti aamuun
asti.
Kun nousin seitsemältä, en nähnyt missään Maudia, ja minä otaksuin,
että hän oli keittiössä laittamassa aamiaista. Kannelle tultuani
näin, että _Ghost_ hoiti aivan erinomaisesti itseään. Tuli paloi
keittiössä ja vesi kiehui liedellä, mutta sielläkään ei Maud ollut.
Vihdoin löysin hänet Susi-Larsenin vuoteen äärestä. Minä katselin
tuota miestä, joka oli syösty alas elämänvoiman korkeimmalta huipulta
ja haudattu elävältä, tuomittu elämään kuolemaakin kauheampaa elämää.
Hänen ilmeettömät kasvonsa olivat nyt aivan veltot. Maud katsoi
minuun -- ja minä ymmärsin.
"Hänen elämänsä sammui myrskyn raivotessa", sanoin minä.
"Mutta hän elää sittenkin vielä", vastasi Maud järkähtämättömällä
uskolla.
"Hänessä on liiaksi voimaa."
"Niin", sanoi Maud, "mutta nyt se ei ole enää hänelle esteenä. Hänen
henkensä on vapautunut."
"Niin, hänen henkensä on vapautunut", myönsin minäkin. Ja minä
tartuin Maudin käteen ja vein hänet mukanani kannelle.
Myrskyn voima taittui sinä yönä, toisin sanoen se väheni yhtä
hitaasti kuin oli kasvanutkin. Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen,
kannettuani Susi-Larsenin ruumiin kannelle haudatakseni sen, tuuli
vielä varsin kovasti ja meri aaltoili. Vähän väliä laineet huuhtoivat
kantta kohoten reunan vii ja virraten valurei'istä sisään. Tuuli
antoi laivalle äkillisiä töytäyksiä ja _Ghost_ kallistui niin,
että suojanpuoleinen parras vaipui veden alle; köydet vinkuivat ja
valittivat. Me seisoimme vedessä polvia myöten minun paljastaessani
pääni.
"Minä en muista muuta kuin osan rituaalista", sanoin minä, "en muuta
kuin seuraavat sanat: 'Ja ruumis on laskettava meren pohjaan'."
Maud katsoi minua ihmeissään. Mutta muisto eräästä tapauksesta,
jossa itsekin olin ollut mukana, valtasi minut kokonaan ja pakotti
minut antamaan Susi-Larsenille samanlaisen hautauksen, kuin hän itse
kerran oli antanut eräälle toiselle. Kohotin laivaluukun toista
päätä, ja purjekankaaseen ommeltu ruumis liukui jalat edellä mereen.
Rautapainot vetivät sen pohjaan. Se oli kadonnut.
"Jää hyvästi, Lucifer, sinä ylpeä henki!" kuiskasi Maud hiljaa, että
ääni kuoli tuulessa. Mutta minä näin hänen huuliensa liikkuvan ja
tiesin mitä hän sanoi.
Kulkiessamme pitkin laivan parrasta suojanpuolelle ja yrittäessämme
päästä perälle silmäsin sattumalta ulapalle. _Ghost_ kohosi
samassa ison laineen harjalle, ja minä näin selvästi kahden,
kolmen mailin päässä pienen höyrylaivan, joka kiikkui laineilla
ja kulki suoraan meitä kohti. Laivan runko oli mustaksi maalattu,
ja minä arvasin, muistellessani pyyntimiesten kertomuksia heidän
salametsästysretkistänsä, että laiva varmaan oli joku Yhdysvaltojen
tullilaivoista. Minä osoitin Maudille löytöäni ja vein hänet sitten
niin pian kuin suinkin peräkannelle, missä hän oli varmassa suojassa
huuhtelevilta aalloilta.
Aioin juuri hyökätä lippuarkun luo, kun muistin, etten ollutkaan
muistanut kiinnittää lippunuoraa.
"Emme me tarvitse mitään hätämerkkiä", sanoi Maud. "Kyllä se riittää,
jos he vain näkevät meidät."
"Me olemme pelastuneet", sanoin minä hiljaa ja juhlallisesti. Ja
sitten minä huudahdin riemulla: "Enpä tiedä, pitääkö minun iloita
siitä vai ei."
Minä katselin Maudia. Meidän silmämme eivät karttaneet enää
toisiansa. Me nojauduimme toisiimme, ja ennenkuin aavistinkaan, olin
kietonut käsivarteni hänen ympärilleen.
"Tarvitseeko minun sitä sanoa?" kysyin minä.
Ja Maud vastasi: "Ei se ole tarpeen, vaikka sitä olisi ollut niin
suloista, niin ihmeen suloista kuulla."
Hänen huulensa painuivat minun huuliani vasten. Jonkin ihmeellisen
mielikuvituksen leikin kautta tulin samassa ajatelleeksi, että Maud
kerran _Ghostin_ kajuutassa oli aivan kevyesti painanut sormensa
huuliani vasten ja sanonut: "Hiljaa, hiljaa!"
"Minun naiseni, oma, pieni naiseni", sanoin minä hyväillen toisella
kädelläni hänen olkapäätään tavalla, jonka kaikki rakastajat
tuntevat, vaikkeivät ole koskaan oppineet sitä missään koulussa.
"Minun mieheni!" sanoi Maud ja katsoi hetkisen minuun, ja hänen
silmäluomensa värähtelivät, kunnes ne painuivat alas ja peittivät
hänen silmänsä, ja sitten hän piilotti päänsä rintaani vasten
onnellisesti huokaisten.
Minä katselin tullilaivaa. Se oli hyvin lähellä. Vene laskettiin
siitä vesille.
"Yksi ainoa suudelma, oma armaani", kuiskasin minä. "Yksi ainoa
suudelma, ennenkuin he tulevat..."
"... ja pelastavat meidät itseltämme", lisäsi hän suloisesti
hymyillen; sen suloisempaa hymyä en ollut koskaan nähnyt, sillä se
oli täynnä rakkautta.