Me muutimme heti _Ghostiin_, otimme entiset kojumme huostaamme ja
keitimme ruokaa keittiössä. Susi-Larsenin vangitseminen oli sattunut
hyvin sopivaan aikaan, sillä jälkikesä, joka oli vallinnut tällä
pohjoisella leveysasteella, oli nyt loppunut ja sateet ja myrskyt
alkaneet. Meidän olomme oli nyt erinomaisen mukava, ja keskeneräiset
"sakset" sekä niissä riippuva keulamasto antoivat kuunarille
afäärimaisen ulkomuodon ennustaen matkallelähtöä.
Ja nyt kun olimme saaneet Susi-Larsenin rautoihin -- oli se aivan
tarpeetonta! Samoin kuin ensimmäisen ankaran kohtauksen jälkeen
seurasi nytkin täydellinen tajuttomuuden tila. Maud huomasi sen
iltapuolella yrittäessään antaa hänelle ruokaa. Susi-Larsen oli
hiukan liikahtanut, ja Maud oli puhutellut häntä, mutta ei ollut
saanut vastausta. Hän makasi silloin vasemmalla kyljellä, ja hänellä
näytti olevan kovia tuskia. Kiivaasti hän käänsi päätään, niin että
hänen vasen korvansa kohosi tyynyltä, jota vasten se oli painuneena.
Samassa hän kuulikin Maudin äänen, ja Maud läksi minua hakemaan.
Minä painoin tyynyn vasten hänen vasenta korvaansa ja kysyin, kuuliko
hän ääntäni, mutta hän ei vastannut mitään. Silloin otin pois tyynyn
ja uudistin kysymykseni. Hän vastasi heti ja sanoi kuulevansa.
"Tiedättekö, että olette kuuro oikealta korvaltanne?" kysyin minä.
"Kyllä", vastasi hän matalalla, voimakkaalla äänellä, "mutta asian
laita on vieläkin pahempi. Koko oikea sivuni on kipeä. Se on aivan
kuin puutunut. En voi liikuttaa oikeaa kättä enkä jalkaa."
"Ehkä te taaskin näyttelette?" kysyin minä kiivaasti.
Hän pudisti päätään, ja hänen karhea suunsa vääntyi omituiseen
kieroon irvistelyyn. Se oli todellakin kiero, sillä vain toinen
suupieli vääntyi. Kasvojen lihakset oikealla puolella eivät
liikkuneet yhtään.
"Susi näytteli nyt viimeistä kertaa", sanoi hän. "Minä olen halvattu.
En voi koskaan enää kävellä. Ah, se on vain toinen puoli", lisäsi
hän, ikäänkuin hän olisi arvannut minun katselevan epäilevästi hänen
vasenta jalkaansa, jonka polvi kohosi peitteen alla. "Kylläpä minulla
on huono onni", lisäsi hän. "Olisin mielelläni sitä ennen ottanut
teidät hengiltä, Hump. Ja minä luulin, että minulla olisi vielä ollut
sen verran voimia."
"Mutta minkä vuoksi?" kysyin minä osittain kauhuissani, osittain
uteliaasti.
Taaskin hänen suunsa vääntyi tuohon omituiseen irvistelyynpä hän
sanoi:
"Oi -- saadakseni vain elää -- saadakseni elää ja toimia -- ollakseni
suuri kappale käyteainetta viimeiseen saakka -- saadakseni syödä
teidät! Mutta tällainen kuolema on kauhea!"
Hän kohautti olkapäitään, tai pikemminkin yritti sitä tehdä, mutta
vain hänen vasen olkapäänsä nousi. Tuo liike oli yhtä puolinainen
kuin hymykin.
"Mutta mistä se johtuu? Missä tuo paha piilee?"
"Aivoissa", vastasi hän heti. "Tuo kirottu päänsärky on siihen syynä."
"Minkälaiset ovat oireet olleet?" kysyin minä.
Hän taivutti päätään. "Sitä en tiedä. En koskaan eläissäni ole ollut
sairas. Mutta aivoissa on jotakin hullua. Syöpä tai kasvannainen tai
jotakin sentapaista -- jotakin, mikä hivuttaa ja hävittää. Se kalvaa
hermokeskuksia, syö niitä pala palalta, solu solulta -- siltä ainakin
tuntuu."
"Ja myöskin liikekeskuksia", sanoin minä.
"Siltä se tuntuu. Ja sitä seuraava kirous on se, että minun täytyy
maata tässä aivan tunnoissani, täysissä henkisissä voimissani, vaikka
tiedän, että elämä kuluu loppuaan kohti, että yhteys maailman kanssa
vähitellen katkeaa. En voi nähdä, kuuloni ja tuntoni katoaa, ja
jonkin ajan kuluttua en voi enää puhuakaan. Mutta koko ajan makaan
täällä sittenkin täysin hengissä, ajatukset täydessä työssä, mutta
kerrassaan voimattomana."
"Kun te sanotte, että te olette täällä, niin tahtoisin viitata myös
sieluunne", sanoin minä.
"Loruja!" vastasi hän. "Se merkitsee vain sitä, että vaikka aivoni
ovat vioittuneet, niin korkeammat henkiset keskukset ovat sittenkin
pysyneet turmeltumatta. Minun muistini on tallessa, minä voin
ajatella ja keskustella. Sitten kun sekin on lopussa, olen minäkin
aivan lopussa. Mutta sitä en vielä ole. Mitäpä sielusta!"
Hän purskahti pilkalliseen nauruun, ja sitten hän painoi vasemman
korvansa tyynyä vasten osoittaen siten, ettei tahtonut jatkaa
keskustelua.
Maud ja minä palasimme työhömme, syvästi liikutettuina siitä
hirveästä kohtalosta, joka oli tullut Susi-Larsenin osaksi -- kuinka
hirveä tuo kohtalo oli, se meille vasta myöhemmin täysin selvisi.
Me tunsimme hyvityksen synkkää juhlallisuutta. Ajatuksemme olivat
vakavia, ja me puhuimme melkein kuiskaten keskenämme.
"Te voisitte vallan hyvin ottaa käsiraudat pois", sanoi Susi-Larsen
samana iltana, kun me seisoimme hänen makuusijansa ääressä ja
neuvottelimme hänen tilastansa. "Täysi varmuus on ilman niitäkin.
Olenhan minä halvattu. Lähinnä saamme nyt ruveta ajattelemaan
makuuhaavoja."
Hän irvisti taaskin. Maudin silmät olivat aivan pyöreinä kauhusta, ja
hänen oli pakko kääntää pois päänsä.
"Tiedättekö, että hymyillessänne teidän suunne vääntyy kieroon?"
kysyin minä. Sillä minä tiesin, että Maudin täytyi hoitaa häntä, ja
tahdoin säästää häneltä niin paljon vaikeutta kuin suinkin.
"Sitten en huoli enää vetää suutani hymyyn", sanoi hän levollisesti.
"Minä arvasinkin, että jotakin on hullusti. Oikea poskeni on ollut
jäykkä kaiken päivää. Niin, viimeisinä kolmena päivänä olen tuntenut
jonkinmoisia enteitä. Oikea puoleni puutui vähän väliä -- milloin
käsivarsi tai käsi, milloin sääri tai jalka..."
"Vai niin, vääntyykö suuni siis kieroon?" sanoi hän hetken kuluttua.
"No, tästä lähin saatte kuvailla mielessänne, että hymyilen salassa
-- sielullani, jos niin haluatte, sielullani. Voittehan otaksua, että
teen sitä parastaikaa."
Hänen sisäinen ihmisensä ei ollut muuttunut, entinen voittamaton
ja hirveä Susi-Larsen oli vangittuna tähän ruumiiseen, joka ennen
oli ollut kaikkia muita voimakkaampi ja täydellisempi. Nyt se piti
häntä salaisissa kahleissaan, kietoi hänen sielunsa pimeään ja
äänettömyyteen, erotti sen maailmasta, jossa hän oli hillittömänä
riehunut. Ei koskaan enää hän voisi taivuttaa verbiä "tehdä" kaikissa
eri ajoissa ja muodoissa. "Elää", sitä hän vielä saattoi -- elää,
mutta aivan liikkumatta, samoin kuin hän oli määritellyt kuolemaa
-- tahtoa, voimatta saada mitään aikaan -- ajatella ja keskustella
ja olla sielultaan yhtä virkeä kuin konsanaan ennen, vaikka ruumis
olikin kuollut, miltei täydellisesti kuollut.
Ja kuitenkin, vaikka vapautinkin hänet käsiraudoista, niin emme
sittenkään voineet oikein päästä selville hänen tilastaan. Aistimemme
nousivat sitä vastaan. Meidän mielestämme hän edelleenkin oli täynnä
mahdollisuuksia. Emme tietäneet, mitä saatoimme odottaa hänen
puoleltaan -- mitä hirvittävyyksiä hän voisi saada aikaan sellaisessa
kohtauksessa, jolloin sielu vie ruumiinvoimista voiton. Meidän
kokemuksemme antoi tukea tälle oletukselle, ja me työskentelimme
alituisen pelon vallassa.
Olin keksinyt, millä tavalla ratkaisisin sen pulman, joka oli
syntynyt, kun "sakset" eivät olleet riittävän pitkät. Taljan
avulla -- olin laittanut uuden sellaisen -- nostin keulamaston
tyvipuolen laivan reunan yli ja laskin sen sitten alas kannelle.
Sen jälkeen nostin isonpuomin laivaan. Sen neljänkymmenen jalan
pituus riitti korkeudeksi, jotta saisin maston kääntymään. Toisen
taljan avulla, jonka olin kiinnittänyt "saksiin", pyöräytin puomin
melkein vaakasuoraan asentoon, ja laskin sitten tyvipuolen kannelle,
jossa naulasin isoja pölkäreitä sen ympärille, jotta se ei pääsisi
liukumaan. Ensimmäisen taljan väkipyörän olin kiinnittänyt puomin
päähän. Kuljettamalla tämän taljan vintturiin saatoin nyt kohottaa
ja laskea puomia mieleni mukaan, jolloin tyvipuoli koko ajan pysyi
samalla paikalla, ja köysien avulla saatoin taas kääntää puomia
molemmin puolin. Puomin päähän olin myöskin sitonut nostotaljan, ja
kun koko laitos oli valmis, en voinut muuta kuin ihmetellä, mikä
ääretön voima siinä oli.
Olin tietenkin tarvinnut pari päivää saadakseni valmiiksi tämän
osan työstäni, ja vasta kolmannen päivän aamuna nostin keulamaston
kannelle ja aloin veistää tasaiseksi sen tyveä, jotta se soveltuisi
mastonkenkään. Se kävi minulta kovin kömpelösti. Sahasin ja hakkasin
ja vuolin taltalla kovettunutta puuta, niin että lopulta näytti
kuin jättiläisrotta olisi sitä jyrsinyt. Mutta se sopi paikoilleen
sittenkin.
"Se käy -- minä tiedän, että se käy!" huudahdin minä.
"Tiedättekö mikä tohtori Jordanin mielestä on totuuden koetuskivi?"
kysyi Maud.
Minä pudistin päätäni ja karistin pois lastuja, jotka olivat
sinkoilleet kaulalleni.
"'Voiko siitä olla hyötyä? Voimmeko uskoa henkemme sen varaan?' siten
hän kysyy."
"Jordan näyttää olevan yksi teidän suosikeistanne?"
"Niin! Kyllä minä hylkäsin ensin Pantheonini, Napoleonin ja Caesarin
ynnä kaikki muut, mutta rakensin heti itselleni toisen", sanoi hän
vakavasti. "Ja ensimmäinen, jolle minä varasin siellä paikan, oli
tohtori Jordan."
"Nykyajan sankari."
"Ja juuri sen vuoksi hän on paljon suurempi", sanoi Maud. "Mitenkä
entisajan sankareita voisi verrata nykyisiin?"
Minä pudistin päätäni. Meidän mielipiteemme pitivät monessa suhteessa
aivan yhtä, jotta olisi tarvittu minkäänlaisia todisteita. Meidän
katsantokantamme ja koko elämänkäsityksemme oli ainakin suuressa
määrin samanlainen.
"Ollaksemme arvostelijoita, me tulemme aivan erinomaisesti toimeen",
sanoin minä nauraen.
"Ja myöskin laivanikkarina ja hänen apulaisenaan", nauroi Maud.
Mutta paljon aikaa nauramiseen ei näinä päivinä ollut, osittain
raskaan työn vuoksi, osittain myös Susi-Larsenin tähden, joka oli
kuin elävältä kuollut.
Hän oli saanut uuden halvauskohtauksen. Hänen puhekykynsä oli
melkein kokonaan kadonnut ja huononi huononemistaan. Hän saattoi
vain ajoittain puhua. Ja hänen puhuessaan nousi ja laski hänen
äänensä kuin kurssi pörssimarkkinoilla. Välistä se kulki aivan
vapaasti ja hän puhui aivan kuin ennenkin, vaikka hitaasti ja
raskaasti. Mutta äkkiä puhekyky saattoi kokonaan kadota, välistä
aivan kesken lausettakin, ja joskus kesti tuntikausia, ennenkuin se
palasi jälleen. Hän valitti tuntevansa hirveitä tuskia päässänsä,
ja tänä aikana hän keksi jonkinlaisen järjestelmän, jonka avulla
hän saattoi ilmaista ajatuksensa siltä varalta, että hän kadottaisi
kokonaan puhekykynsä. Yksi kädenpuristus merkitsi myöntävää, kaksi
puristusta kieltävää vastausta. Hyvä se olikin, että tämä asia juuri
silloin tuli päätetyksi, sillä jo samana iltana hänen puhekykynsä
katosi kokonaan. Sen jälkeen hän vastasi meidän kysymyksiimme
kädenpuristuksilla, ja kun hänellä oli jotakin sanottavaa, kirjoitti
hän sen vasemmalla kädellään aivan selvästi paperille.
Kova talvi oli nyt tullut. Myrsky seurasi toistaan tuoden mukanaan
lunta ja lumiräntää ja sadetta. Hylkeet olivat lähteneet pitkälle
matkalleen etelään, ja niiden pesäpaikka oli autio ja tyhjä.
Minä tein työtä kuumeentapaisella kiihkolla. Huolimatta huonosta
ilmasta ja tuulesta, joka varsinkin oli minulle suurena esteenä,
olin kannella varhaisesta aamusta iltaan asti, ja työ edistyi
silminnähtävästi.
Käytin hyväkseni sitä oppia, jonka olin saanut pystyttäessäni
ensi kerralla "sakset", ja sitten olin pakotettu kiipeämään ylös
kiinnittääkseni siihen köydet. Sitten kiinnitin keulamaston huippuun,
joka oli juuri parhaiksi laivan reunan yläpuolella, köysistön, taakin
ja nostoköyden. Niinkuin tavallisesti en ollut voinut laskea, kuinka
paljon työtä se kysyisi. Tarvitsin kokonaista kaksi päivää siihen.
Ja oli niin paljon muutakin tehtävää -- purjeet esimerkiksi oli
täydellisesti korjattava.
Minun köysittäessäni keulamastoa Maud ompeli purjeita, alituisesti
valmiina auttamaan minua, jos työssä tarvittiin enemmän kuin kahta
kättä. Purjekangas oli paksua ja kovaa, ja hän ompeli kaikkien
sääntöjen mukaan purjeäimällä ja -kintaalla. Hänen kätensä tulivat
hyvin pian rakoille, mutta hän jatkoi sittenkin rohkeasti ompeluaan
ja piti sen ohessa huolta ruoankeitosta ja hoiti sairasta.
"Taikausko on vain typeryyttä!" sanoin minä eräänä perjantaiaamuna.
"Masto on tänään kaikesta huolimatta pystytettävä."
Kaikki oli sitä varten valmistettu. Kuljettamalla puomitaljan
vintturiin nostin maston melkein ilmaan. Sitten kiinnitin sen
taljaan ja kuljetin saksitaljan, joka oli kiinnitetty puomin päähän,
vintturiin -- ja pari kertaa väännettyäni sitä seisoi masto pystyssä.
Samassa kun Maud sai päästää vääntimen irti, taputti hän käsiään ja
huudahti:
"Se käy! Se käy! Me voimme uskoa henkemme sen huostaan."
Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui tuskalliseksi.
"Se ei ole aivan reiän kohdalla", sanoi hän. "Saatteko taaskin tehdä
kaikki uudestaan?"
Minä hymyilin ylimielisesti, hellitin yhtä köyttä ja kiristin toista,
jolloin masto heilahti keskelle kantta. Sittenkään se ei ollut aivan
reiän kohdalla. Maud näytti jälleen levottomalta, ja minä hymyilin
taaskin ylimielisesti. Minä hellitin nyt puomitaljaa ja nostin saman
verran saksitaljaa, jolloin maston tyvi tuli aivan kannessa olevan
reiän kohdalle. Sitten annoin tarkat määräykset Maudille, miten hänen
tuli päästää se alas, ja menin ruumaan.
Huusin Maudille, ja masto laskeutui kevyesti ja varmasti alas.
Suoraan nelikulmaista mastonkenkää kohti laskeutui maston
nelikulmainen tyvipuoli. Mutta painuessaan alas se käännähti hiukan
ja neliöt eivät sopineetkaan toisiinsa. En epäröinyt hetkeäkään.
Huudettuani Maudille, että hän lakkaisi hilaamasta, kiiruhdin
kannelle ja kiinnitin taljan mastoon juoksevalla silmukalla. Maudin
tuli vetää siitä ja minä palasin jälleen ruumaan. Lyhdyn valossa
näin nyt maston tyven kääntyvän hiljalleen, kunnes se soveltui
mastokenkään. Nyt käskin Maudin kiinnittää taljan ja ruveta taas
hilaamaan. Hitaasti laskeutui maston tyvi alemmaksi, mutta vääntyi
jälleen syrjään. Taaskin Maudin täytyi kääntää sitä taljan avulla,
ennenkuin se vihdoin osui oikeaan. Mutta lopulta se sittenkin
onnistui. Masto seisoi paikoillansa.
Minä huudahdin riemusta, ja hän kiiruhti alas katsomaan. Keltaisen
lyhdyn valossa tarkastelimme työtämme. Sitten me katsahdimme
toisiimme ja meidän kätemme tavoittelivat toisiaan ja yhtyivät
lämpimään puristukseen. Luulenpa, että meidän kummankin silmät
kyyneltyivät menestyksen ilosta.
"Koko työ oli oikeastaan kovin helppoa", sanoin minä. "Koko vaikeus
oli valmistuksissa."
"Kaikki ihmeellinen on juuri työn täyttymisessä", lisäsi Maud.
"Minun on miltei vaikea uskoa, että tuo suuri masto todellakin on
taas pystyssä paikoillaan -- että te olette nostanut sen vedestä,
pyöräyttänyt sitä ilmassa ja asettanut sen oikealle paikalleen.
Sellainen työ on jättiläisellekin kunniaksi."
"Ja he tekivät itse monta keksintöä", aloitin minä iloisesti, mutta
keskeytin samassa puheeni, sillä tunsin omituista hajua.
Silmäsin nopeasti lyhtyyn. Se ei savunnut. Minä haistelin taaskin.
"Jossakin palaa", sanoi Maud äkkiä ja aivan varmasti.
Me hyökkäsimme molemmat portaita ylös, mutta minä kiiruhdin hänen
edelleen ja ylös kannelle. Paksu savu tunkeutui portailta, jotka
johtivat alas pyyntimiesten olinpaikkaan.
"Susi ei ole vielä kuollut", mutisin minä itsekseni, hyökätessäni
sinne savun läpi.
Ahtaassa huoneessa oli niin paksulti savua, että vain hapuillen
saatoin kulkea eteenpäin. Ja niin valtavasti vaikutti Susi-Larsen
mielikuvitukseeni, että olin aivan valmistunut siihen, että tuo
avuton jättiläinen tarttuisi minua kurkkuun kiinni ja koettaisi
kuristaa minut. Minä epäröin. Vähällä olin kääntyä takaisin ja
kiirehtiä takaisin kannelle. Mutta sitten ajattelin Maudia. Sieluni
silmäin edessä näin Maudin sellaisena kuin hän seisoi lyhdynvalossa
alhaalla ruumassa, ruskeat silmät kyynelissä ja loistaen onnesta, ja
minun oli mahdoton kääntyä takaisin.
Olin vähällä tukahtua savuun, kun tulin Susi-Larsenin kojuun. Ojensin
käteni ja tavoittelin häntä. Hän makasi liikkumattomana, mutta
hätkähti hiukan koskettaessani häntä. Minä kopeloin hänen vaippojansa
sekä päältä että alta. Ne eivät olleet lämpimiä, ei missään
ollut vähintäkään tulen merkkiä. Mutta täytyihän tällä savulla,
joka sokaisi minut ja sai minut läähättämään ja yskimään, olla
lähtökohtansakin. Olin aivan pyörällä päästäni ja juoksin hurjana
ympäri huonetta, mutta törmätessäni pöytää vasten tulin jälleen
tajuntaani. Minä käsitin, ettei avuton mies voinut sytyttää tulta
muualla kuin makuupaikallaan.
Minä palasin Susi-Larsenin makuusijan luo. Siinä kohtasin Maudin.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli ollut tuossa
tukehduttavassa ilmassa.
"Menkää ylös kannelle!" käskin lyhyesti.
"Mutta Humphrey...", vastusteli hän omituisen käheällä äänellä.
"Oi, olkaa niin hyvä -- olkaa niin hyvä!" huusin minä tuimasti.
Hän vetäytyi tottelevasti pois, ja samassa iski mieleeni ajatus:
entäs jollei hän löydäkään portaita? Minä kiiruhdin portaiden luoja
pysähdyin niiden juurelle. Oliko hän jo noussut kannelle? Seisoessani
siinä ja epäröidessäni mitä tehdä kuulin äkkiä hiljaisen äänen:
"Oi Humphrey -- minä olen hukassa!"
Minä näin hänen haparoivan peräseinällä, ja puoleksi taluttaen,
puoleksi kantaen vein hänet ylös portaita. Puhdas ilma oli oikeaa
nektaria. Maud oli aivan väsähtänyt ja päästään pyörällä, ja minä
jätin hänet makaamaan kannelle ja läksin toistamiseen alas.
Savupesä oli varmaan Susi-Larsenin lähimmässä läheisyydessä, siitä
olin aivan varma, ja minä astuin suoraan hänen vuoteensa luo.
Kopeloidessani hänen peitteitänsä putosi jotakin kuumaa kädelleni. Se
poltti minua, ja minä vetäisin käteni syrjään. Nyt ymmärsin! Ylemmän
makuulavitsan rakojen läpi hän oli sytyttänyt patjan palamaan. Hän
saattoi vielä siksi paljon liikuttaa vasenta kättänsä. Ja kosteat
patjaoljet, jotka olivat syttyneet alhaalta tuleen, eivät voineet
vedon puutteen vuoksi muuta kuin kyteä ja savuta.
Yrittäessäni kantaa patjaa ulos kojusta hajosi se puolitiessä ja
oljet syttyivät ilmiliekkiin. Korjasin kojusta viimeisetkin jätteet
ja kiiruhdin sitten kannelle saadakseni raitista ilmaa.
Parilla ämpärillisellä vettä sain patjan sammumaan, ja kun savu oli
hälvennyt, annoin Maudin tulla alas. Susi-Larsen oli tajuton, mutta
ei kestänyt kauan, ennenkuin hän virkosi raittiissa ilmassa. Me
puuhasimme paraikaa hänen ympärillään, kun hän antoi merkin, että
tahtoi saada kynää ja paperia.
"Älkää huoliko häiritä minua", kirjoitti hän. "Minä hymyilen
itsekseni."
"Vieläkin minä olen palanen käyteainetta, niin kuin näette",
kirjoitti hän hiukkasta myöhemmin.
"Minä iloitsen siitä, että se on niin kovin vähäinen", sanoin minä.
"Kiitoksia paljon", kirjoitti hän. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon
vähäisemmäksi se vielä tulee, ennenkuin kuolen."
"Ja kuitenkin olen minä vielä täällä, Hump", kirjoitti hän riemuiten.
"Minä voin ajatella selvemmin kuin koskaan ennen koko elämäni aikana.
Ei mikään häiritse minua. Olen täydessä voimassani. Olen kokonaan
täällä, enemmän kuin koskaan ennen."
Se tuntui melkein haudantakaiselta sanomalta, sillä tämän miehen
ruumis oli muuttunut hänen haudaksensa.
Tässä kummassa hautaholvissa eli ja liikkui hänen henkensä. Se eläisi
ja liikkuisi yhä edelleen, kunnes viimeinen yhdysside laukeaisi,
ja sitten -- kukapa saattoi sanoa, kuinka kauan se vielä sittenkin
eläisi ja liikkuisi?