Kaksi kokonaista päivää Maud ja minä soutelimme yltympäri veneessä
ja etsimme rannoilta kadonneita mastojamme. Vasta kolmantena päivänä
löysimme ne, kaikki yhdestä paikasta, yksinpä "saksetkin", mutta ne
olivat kaikkein vaarallisimmalla paikalla, lounaisen niemen rannassa,
hyrskyn keskellä. Mitenkä me teimmekään työtä! Kun ilta alkoi
hämärtää, palasimme kuitenkin väsyneinä pieneen lahdelmaamme laahaten
perässämme isoamastoa. Ja meidän oli ollut pakko soutaa koko matka
tuulen puutteessa.
Työskenneltyämme ankarasti ja hengenvaarassa vieläkin päivän
toimme taaskin illan tullen omaan rantaamme molemmat märssytangot.
Seuraavana päivänä olin aivan suunniltani -- laitoin kokonaisen
lautan keulamastosta, molemmista puomeista ja niiden kahveleista.
Tuuli oli suotuisa, ja olin luullut voivani purjehtien kuljettaa
ne perille, mutta tuuli hiljeni ja tyyntyi lopulta kokonaan, niin
että meidän täytyi soutaa, ja töin tuskin pääsimme paikaltamme
hievahtamaan. Se vasta oli epätoivoista ponnistusta. Eipä ollut juuri
ilahduttavaa kohdistaa koko voimansa ja painonsa airoihin ja tuntea
sittenkin, että raskas taakka veneen perässä esti sitä eteenpäin
kulkemasta.
Alkoi jo tulla aivan pimeä, ja tilamme paheni vieläkin enemmän sen
vuoksi, että alkoi tuulla uudelleen -- mutta vastaan. Nyt ei vain
eteenpäinpääsy tullut mahdottomaksi, vaan me aloimme ajautua takaisin
merelle. Minä ponnistelin airoissa, kunnes voimani olivat aivan
lopussa. Ja Maud parka, jota en koskaan saanut estetyksi panemasta
viimeisiäkin voimiansa liikkeelle, makasi uupuneena perällä. En
jaksanut soutaa sen enempää. Haavoittuneet ja paisuneet käteni eivät
taipuneet enää airojen ympärille. Käsivarsiani ja käsiäni särki
kauheasti, ja vaikka olinkin syönyt kelpo aamiaisen, olin sen jälkeen
tehnyt niin kovasti työtä, että olin vähällä mennä tainnoksiin
nälästä.
Nostin airot vedestä ja kurkotin eteenpäin tarttuakseni nuoraan,
jolla lautta oli sidottu kiinni. Mutta Maud ojensi nopeasti kätensä
estääkseen minua. "Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän vaivalla. "Heittää
sen irti", vastasin minä ja hellitin hiukan nuoraa.
Mutta hän tarttui minun käteeni.
"Oi, olkaa niin hyvä ja jättäkää se tekemättä!" pyysi hän. "Ei siitä
ole mihinkään", vastasin minä. "Yö on tulossa, ja tuuli ajaa meidät
merelle".
"Mutta malttakaahan toki, Humphrey! Jollemme voi päästä täältä pois
_Ghostilla_, täytyy meidän ehkä jäädä tänne vuosikausiksi -- niin;
ehkäpä koko iäksemme. Jollei tätä saarta ole löydetty kaikkina näinä
vuosina, niin ehkeipä sitä koskaan löydetä."
"Te unohditte veneen, jonka me löysimme rannalta", sanoin minä.
"Se oli hylkeenpyyntivene", vastasi hän, "ja te tiedätte varsin
hyvin, että jos he olisivat päässeet hengissä täältä, niin he
olisivat palanneet saadakseen kaikki ne rikkaudet, joita täällä on.
Te tiedätte varsin hyvin, etteivät he koskaan palanneet täältä." Minä
istuin ääneti ja epäröin.
"Sitä paitsi se oli teidän tuumanne", sanoi hän hitaasti, "ja minä
tahtoisin nähdä sen onnistuvan".
Nyt minun oli jälleen helppo olla kova. Niin pian kuin hän alkoi
puhua minusta imartelevasti, tuntui minusta välttämättömältä
vastustaa häntä. "Parempi on sittenkin elää vuosikausia saarella kuin
kuolla tänä yönä tai huomenna tai sitä seuraavana päivänä avonaisessa
veneessä. Me emme ole lainkaan valmistuneet kestämään vaikeuksia
merellä. Meillä ei ole ruokaa eikä vettä, ei vaippoja eikä kerrassaan
mitään. Te ette tulisi edes tätä yötä toimeen ilman peitettä. Kyllä
minä tunnen teidän voimanne. Te värisette jo nytkin."
"Se on vain hermostumista", vastasi hän. "Minä pelkään, että te
päästätte irti mastot vastoin minun tahtoani. -- Oi Humphrey, olkaa
niin hyvä -- olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä tehkö sitä!" huudahti
hän heti jäljestä.
Ja siten taistelu loppui -- se loppui tähän lauseeseen, jonka hän
tiesi vaikuttavan niin ratkaisevasti minuun. Meitä paleli hirveästi
sinä yönä. Vähän väliä minä vaivuin uneen, mutta heräsin jälleen
kylmyydestä. Miten Maud saattoi kestää sitä, on minulle arvoitus.
Olin liian väsynyt liikutellakseni käsivarsiani pysyäkseni lämpimänä,
mutta silloin tällöin jaksoin sentään hieroa Maudin käsiä ja jalkoja,
jotta hänen verensä alkaisi jälleen liikkua. Ja sittenkin hän vain
pyysi, etten päästäisi köyttä irti. Kolmen tienoissa aamulla hän
sai kouristuskohtauksen, ja kun olin hieronut häntä, kunnes se meni
ohitse, pakotin hänet soutamaan, vaikka hän olikin niin heikko, että
luulin hänen joka aironvedolla pyörtyvän.
Aamu tuli, ja me tuijotimme kauan harmaaseen ilmaan etsien saartamme.
Vihdoin keksimme sen, pienenä ja mustana se siinsi taivaanrannassa
ainakin viidentoista mailin päässä. Minä katselin kiikarilla ja
tähystelin ulapalle. Kaukana lounaassa näin vedenpinnalla mustan
raidan, joka katsellessani yhä kasvoi.
"Hyvä tuuli!" huudahdin minä karkealla äänellä, jota tuskin itsekään
enää tunsin. Maud koetti vastata, mutta hän ei voinut puhua. Hänen
huulensa olivat aivan siniset kylmästä ja silmät sisäänpainuneet --
mutta sittenkin hän tuijotti rohkeasti minuun. Niin surkean rohkeasti!
Aloin taaskin hieroa hänen käsiään ja liikutella hänen käsivarsiaan
ylös ja alas sekä ristiin, kunnes hän vihdoin itsekin saattoi niitä
liikuttaa. Sitten pakotin hänet nousemaan pystyyn, ja vaikka hän
olisikin kaatunut, jollen olisi pitänyt hänestä kiinni, niin sain
hänet sittenkin astumaan useita askelia perän ja soutotuhdon välillä
ja lopulta hyppimäänkin.
"Oi teitä rohkeaa, uljasta naista", sanoin minä, kun näin punan taas
palaavan hänen kasvoillensa. "Tiesittekö ennen, kuinka rohkea te
olette?"
"En minä ole ennen ollut rohkea", vastasi hän. "En ole koskaan ollut
rohkea, ennenkuin tulin teidät tuntemaan. Te minut siksi olette
tehnyt."
"Enkä minäkään sitä ollut, ennenkuin tulin teidät tuntemaan",
vastasin minä.
Hän katsoi nopeasti minuun, ja taaskin näin tuon väräjävän kiillon
ja jotakin vieläkin enemmän hänen silmissään. Mutta sitä kesti vain
hetken aikaa. Sitten hän hymyili.
"Olosuhteet ovat varmaan sen vaikuttaneet", sanoi Maud. Mutta minä
tiesin, että hän oli väärässä, ja minä ihmettelin, tokko hänkin sen
tiesi.
Sitten alkoi tuuli raittiisti puhaltaa ja vene kulkea saarta kohden.
Puoli neljän seuduissa iltapuolella me sivuutimme lounaisen niemen.
Emme olleet ainoastaan nälkäisiä, vaan janokin kiusasi meitä.
Huulemme olivat aivan kuivat ja ne halkeilivat, emmekä enää saaneet
niitä kielelläkään kostumaan. Sitten tuuli äkkiä lakkasi. Yön aikana
oli aivan tyyntä, ja minä aloin taas soutaa hyvin, hyvin heikosti!
Kello kaksi aamulla vene törmäsi oman pienen lahtemme rantaan, ja
minä hoipertelin maihin kiinnittääkseni nuoran. Maud ei voinut seisoa
pystyssä, eikä minulla ollut voimia kantaa häntä. Kaaduin hänen
kanssaan kumoon hiekkaan, ja kun jälleen toinnuin, en voinut muuta
kuin tarttua häntä kainaloihin ja laahata hänet rannasta majaan.
Seuraavana päivänä emme jaksaneet tehdä mitään työtä. Me nukuimme
kello kolmeen iltapuolella, tai ainakin minä tein sen, sillä kun
heräsin, keitti Maud päivällisruokaa. Hänellä oli ihmeellinen kyky
tulla pian taas entisiin voimiinsa. Hänen heikossa ruumiissaan oli
jotakin ihmeen sitkeää, itsepäistä hengissä pysymistä, mikä kokonaan
erosi hänen luonnollisesta heikkoudestaan.
"Tiedättehän, että minun oli määrä matkustaa Japaniin terveyteni
vuoksi!" sanoi hän, kun me istuimme tulen ääressä iltapuolella ja
nautimme toimettomuuden hiljaisuudesta. "Minä en ollut kovin vahva.
En ole koskaan ollut. Lääkäri määräsi minulle merimatkan, ja minä
valitsin kaikkein pisimmän."
"Ettepä silloin tiennyt, mitä oikeastaan valitsitte", sanoin minä
nauraen.
"Mutta minulla on nyt paljon enemmän kokemuksia kuin koskaan ennen,
ja ruumiinikin on entistään paljon voimakkaampi", vastasi hän, "ja
toivottavasti tulen myös entistä paremmaksi. Ainakin ymmärrän tästä
lähin paljon paremmin elämää kuin ennen."
Sitten seurasi lyhyen päivän hämärä, ja me aloimme puhua
Susi-Larsenin sokeudesta. Sitä oli kerrassaan mahdoton käsittää.
Mutta että se oli vakavaa laatua, kävi selville siitä, että hän
aikoi jäädä tänne ja kuolla Kokeilusaarella. Koska hän, joka oli
niin voimakas ja niin suuresti kiintynyt omaan elämäänsä, ajatteli
kuolemaa, niin varmaan jokin muukin vamma kuin vain sokeus rasitti
häntä. Olihan hän potenut hirveätä päänsärkyä, ja me oletimme
kumpikin, että varmaan nuo uudistuvat kohtaukset johtuivat jostakin
aivotaudista ja tuottivat hänelle suurempia kipuja kuin mitä me
saatoimme aavistaakaan.
Keskustellessamme hänen tilastansa huomasin, että Maud tunsi yhä
suurempaa sääliä häntä kohtaan, enkä minä voinut muuta kuin rakastaa
häntä vielä entistäkin enemmän sen vuoksi, sillä olihan se niin
herttaisen naisellista. Sitä paitsi ei tuossa tunteessa ollut
vähintäkään väärän hempeämielisyyden jälkeä. Hän oli myöntänyt,
että Susi-Larsenia täytyi kohdella hyvin ankarasti, mutta häntä
kauhistutti se ajatus, että minun ehkä täytyi ottaa hänet hengiltä
pelastaakseni oman henkeni -- "meidän henkemme", niinkuin hän sanoi.
Seuraavana aamuna söimme aamiaista ja läksimme työhön heti kun päivä
alkoi sarastaa. Minä löysin kevyen ankkurin keularuumasta, missä
sellaisia tavaroita säilytettiin, ja vähäisellä ponnistuksella sain
sen kannelle ja alas veneeseen. Pitkä köysi veneessä soudin sitten
vähän matkan päähän rannasta lahtemme edustalle ja laskin ankkurin
veteen. Ilma oli tyyni, vesi korkealla ja kuunari kellui pinnalla.
Laskettuani köyden valloilleen varppasin laivan käsivoimalla --
vintturihan oli rikki -- melkein pienen ankkurin yläpuolelle, joka
kuitenkin oli liian pieni pidättääkseen kuunaria paikoillaan, jos
pienikin tuulenpuuska nousisi. Sitten laskin ison ankkurin mereen
päästäen varsin pitkältä ketjua sen mukana; iltapuolella aloin
korjata vintturia.
Kolme päivää kului, ennenkuin sain sen kuntoon. Kaikkein vähimmin
minä olin mekaanikko -- ja noina päivinä sain tehdyksi saman, minkä
tavallinen koneenkäyttäjä olisi tehnyt yhtä monessa tunnissa.
Kaikkein ensiksi minun täytyi oppia käyttämään työkaluja, ja
yksinkertaisimmatkin mekaaniset asiat, jotka sellainen mies osaa
kuin viisi sormeaan, täytyi minun itse keksiä. Mutta kolmen päivän
kuluttua oli minulla sittenkin vintturi, joka teki tehtävänsä, joskin
hiukan kömpelösti. Se ei tietystikään vetänyt vertoja vanhalle, mutta
se kävi kuitenkin ja teki työnteon minulle mahdolliseksi.
Puolessa päivässä sain molemmat tangot nostetuiksi laivaan ja
"sakset" köysitetyksi niinkuin ennenkin. Seuraavana yönä nukuin
laivan kannella työni ääressä. Maud ei tahtonut jäädä yksin rannalle,
siksi hän nukkui nyt kanssissa. Susi-Larsen oli istunut kannella,
kuunnellut kun minä laitoin vintturia, ja puhellut Maudin ja minun
kanssani jokapäiväisistä asioista. Ei kukaan meistä viitannut
sanallakaan siihen, että "sakset" oli rikottu, eikä hän myöskään
käskenyt minua jättämään hänen laivaansa rauhaan. Mutta minä
pelkäsin sittenkin alituisesti häntä, kun hän siinä istui sokeana
ja avuttomana ja kuunteli, lakkaamatta vain kuunteli, ja minä
varoin tarkasti, etten työskennellessäni tullut liian lähelle hänen
voimakkaita käsiänsä.
Yöllä maatessani rakkaitten "saksieni" alla heräsin kuullessani hänen
astuvan kannelle. Taivas oli tähdessä, ja epäselvästi näin hänen
vartalonsa liikkuvan edestakaisin. Minä ryömin esille vaippojeni
alta ja hiivin sukkasillani hänen jäljessään. Hän oli ottanut
kääntöpääveitsen työkalulaatikosta, ja sillä hän aikoi leikata poikki
köydet "saksista". Hän koetteli niitä kädellään ja huomasi, etten
ollut kiinnittänyt niitä alhaalta. Tämä ei ollut hänelle eikä hänen
veitselleen sopivaa, ja siksi hän tarttui kädellään irtonaiseen
nuoranpäähän, kiristi sitä ja kiinnitti sen lujalle. Sitten hän alkoi
sahata sitä poikki kääntöpääveitsellään.
"Tuota minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne", sanoin minä
levollisesti.
Hän kuuli hanan naksahtavan virittäessäni revolveriani, ja hän nauroi.
"Halloo, Hump!" sanoi hän. "Minä tiesin koko ajan, että te olitte
täällä. Te ette voi pettää korviani."
"Se ei ole totta, Susi-Larsen", sanoin minä yhtä levollisesti kuin
äskenkin. "Mutta minä himoitsen tilaisuutta, jolloin voin tappaa
teidät; leikatkaa siksi vain nuorat poikki."
"Onhan teillä aina siihen tilaisuus!" sanoi hän ivallisesti.
"Leikatkaa poikki!" uhkasin minä.
"Minun tekee mieleni tuottaa teille hiukan pettymystä", sanoi hän
nauraen, ja kääntyen äkisti pois hän meni peräkannelle.
"Jotakin on tehtävä", sanoi Maud seuraavana aamuna, kun kerroin
hänelle mitä yöllä oli tapahtunut. "Jos hän saa käydä vapaana, voi
hän tehdä mitä hyvänsä. Hän voi porata laivan upoksiin tai sytyttää
sen tuleen. Ei kukaan voi tietää mitä hän keksii. Meidän täytyy
vangita hänet."
"Mutta miten se käy päinsä?" kysyin minä epätoivoisesti kohauttaen
olkapäitäni. "En uskalla lähestyä häntä, ja hän tietää, että niin
kauan kuin hän on alallaan eikä tee vastarintaa, en voi ampua häntä."
"Jokin keino on keksittävä", selitti Maud. "Antakaahan kun tuumin!"
"Yksi keino on", sanoin minä katkerasti.
Maud odotti.
Minä otin hyljenuijan käteeni.
"Se ei ottaisi häntä hengiltä", sanoin minä. "Mutta ennenkuin hän
tointuisi, voisin minä sitoa hänen kätensä ja jalkansa kiinni."
Maud pudisti väristen päätään. "Ei -- ei sillä tavalla. Täytyy olla
joku vähemmän raaka keino. Odotetaanpa vielä."
Mutta meidän ei tarvinnut kauan odottaa, ja kysymys tuli itsestään
ratkaistuksi. Aamupäivän kuluessa löysin monien kokeitten jälkeen
keulamaston painopisteen ja kiinnitin nostotaljan paria jalkaa
ylemmäksi. Maud väänsi vintturia sillä aikaa kun minä hilasin. Jos
vintturi olisi ollut kunnollinen, niin työ ei olisi ollut niin
vaikeaa; mutta niinkuin asiat nyt olivat, täytyi minun käyttää koko
voimani ja painoni saadakseni edes tuumankin verran hilatuksi.
Alituisesti minun täytyi levähtää. Levähdykset olivat työaikaakin
pitemmät. Monta kertaa, kun minä kaikista ponnistuksistani huolimatta
en saanut vintturia liikahtamaan paikaltaan, piteli Maud toisella
kädellään vääntimestä ja toisella painoi koko voimallaan, siten
auttaen minua.
Tunnin kuluttua olivat molemmat väkipyörät nousseet ylös "saksiin".
Enempää en jaksanut nostaa. Ja kuitenkaan ei masto sittenkään
ollut kokonaan laivan reunan sisäpuolella. Tyvipuoli lepäsi laivan
vasemmanpuoleista ulkoreunaa vasten, mutta yläpää riippui alhaalla
oikeanpuoleisen reunan alapuolella. "Sakset" olivat liian lyhyet.
Koko työni oli siis ollut turhaa. Mutta minä en joutunut enää
epätoivon valtaan niinkuin edellisillä kerroilla. Minulla oli
nyt suurempi luottamus omaan kykyyni sekä vintturin "saksien" ja
nostoköysien voimaan. Jokin keino täytyi olla olemassa, jonka avulla
saatoin suorittaa työni, ja minun tuli vain keksiä se.
Tuumiessani tätä kysymystä tuli Susi-Larsen kannelle. Me huomasimme
heti, että hänessä oli jotakin outoa. Hänen liikkeensä olivat
tavallista epävakavammat ja heikommat. Hän astui suorastaan
hoiperrellen kulkiessaan kajuutan oikeaa sivua pitkin. Peräkannen
korokkeen juurella hän kompastui, pyyhkäisi kädellään silmiään,
niinkuin hänellä oli tapana tehdä, liukui seisoviltaan kannelle
johtavia portaita alas, ja kompastui jälleen, horjahti ja huitoi
käsillään ilmaa pysyäkseen tasapainossa. Hän saavutti jälleen
tasapainonsa astuessaan välikannelle ja seisoi siinä sitten hetken
aikaa pyörällä päästään, kunnes hän äkkiä lyyhistyi kokoon, jalat
eivät kannattaneet häntä enää, ja hän kaatui lattialle.
"Uusi kohtaus", kuiskasin minä Maudille.
Hän nyökkäsi. Ja minä näin säälin ilmeen hänen silmissään.
Me astuimme Susi-Larsenin luo, mutta hän näytti olevan tajuton ja
hengitti epätasaisesti. Maud alkoi hoitaa häntä; hän kohotti hänen
päätään, jotta veri ei juoksisi aivoihin, ja hän käski minun hakea
tyynyn kajuutasta. Minä otin myös pari vaippaa mukaani, ja me
laitoimme hänelle mukavan vuoteen. Tunnustelin hänen valtimoaan. Se
löi voimakkaasti ja lujasti ja oli aivan säännöllinen. Se saattoi
minut ymmälle. Aloin tulla epäileväksi.
"Ajatelkaahan, jos tämä on vain teeskentelyä?" sanoin minä pitäen yhä
häntä ranteesta kiinni.
Maud pudisti päätään, ja minä näin moittivan ilmeen hänen silmissään.
Mutta samassa Susi-Larsen riisti ranteensa minun kädestäni, ja hänen
sormensa puristautuivat kuin rautapihdit ranteeni ympärille. Minä
huusin ääneeni kauhusta -- se oli hirveä, eläimellinen tuskanhuuto.
Ja minä näin vilahdukselta ilkeän ja voitonriemuisen ilmeen hänen
kasvoillansa, kun hän toisella kädellään tarttui lujasti vartalooni
kiinni ja painoi minut itseään vasten.
Hän päästi ranteeni irti, mutta toisella kädellään, jonka hän oli
kiertänyt selkäni ympäri, piti hän kiinni molemmista käsistäni,
jotta en voinut liikahtaa. Vapaalla kädellään hän tarttui sitten
kurkkuuni, ja sinä hetkenä minä tunsin kuoleman katkeraa esimakua,
sillä olihan oma mielettömyyteni siihen syynä. Miksi olin tullut niin
lähelle häntä, että hänen hirveät käsivartensa olivat ylettyneet
minuun? Tunsin toisetkin kädet kurkussani. Siinä oli Maud, joka
turhaan koetti irroittaa sitä kättä, joka oli vähällä kuristaa
minut. Hän luopui yrityksestään, ja minä kuulin hänen huutavan niin
sydäntäsärkevästi ja pelokkaasti kuin vain nainen voi huutaa, ja tuo
huuto viilsi sydäntäni. Kerran ennen olin kuullut samanlaisen huudon
-- silloin kun _Martinez_ vajosi pohjaan.
Kasvoni olivat painetut Susi-Larsenin rintaa vasten enkä voinut nähdä
yhtään mitään, mutta kuulin Maudin nousevan maasta ja kiiruhtavan
pois nopein askelin. Kaikki tapahtui salaman nopeudella. En ollut
kadottanut hetkeksikään tajuntaani, mutta minusta tuntui, että
koko iankaikkisuus olisi kulunut, ennenkuin kuulin hänen nopeitten
askeliensa palaavan. Samassa tunsin Susi-Larsenin koko ruumiin
voimattomana raukeavan allani. Ilmaa puhaltui hänen keuhkoistaan, ja
hänen rintansa painui kokoon minun painoni alla. Liekö se johtunut
hengityksestä vai tunsiko hän vajoavansa täydelliseen tajuttomuuteen
-- sitä en voi sanoa -- mutta joka tapauksessa kumea, valittava ääni
kohosi hänen kurkustaan. Käsi, joka puristi kurkkuani, lamautui. Minä
hengitin jälleen. Hänen vapiseva kätensä tarttui uudestaan lujemmin
minuun. Mutta eipä edes hänen suunnaton tahdonvoimansa voinut voittaa
tätä tunnottomuutta, joka hänet nyt valtasi. Hänen tahtonsa oli
murtunut. Hän meni tainnoksiin.
Maudin askeleet kuuluivat aivan läheltä, kun Susi-Larsenin käsi
vavahti viimeistä kertaa ja päästi irti otteensa. Minä pyörähdin
maahan ja kaaduin selälleni kannelle, läähättäen ja silmiäni
räpyttäen auringonpaisteessa. Maud oli kalmankalpea, mutta levollinen
-- silmäni olivat heti kääntyneet häneen -- ja hän katsoi minuun
sekä levottomuudella että helpotuksella. Sitten katseeni kiintyi
raskaaseen hyljenuijaan, jota hän piti kädessään, ja hänen katseensa
seurasi minun silmiäni. Nuija putosi hänen kädestään, ikäänkuin se
äkkiä olisi pistänyt häntä, ja samassa silmänräpäyksessä paisui
sydämeni äärettömästä riemusta. Niin, hän oli tosiaankin _minun_
naiseni -- vaimo, joka oli minulle annettu -- joka taisteli minun
kanssani ja minun puolestani, niinkuin luola-asukkaiden naiset olivat
taistelleet; kaikki alkuperäisyys oli äkkiä herännyt hänessä, hän oli
unohtanut kulttuurinsa, oli kova, vaikka sivistys olikin pehmentänyt
hänen kovuutensa niissä olosuhteissa, joissa hän oli elänyt.
"Armas, rakkahin!" huudahdin minä ja kohosin horjuen ylös.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli heittäytynyt syliini ja
nyyhkytti kouristuksentapaisesti nojautuen olkapäähäni, minun
painaessani hänet lujasti rintaani vasten. Minä katselin hänen
ruskeita suortuviansa, joiden kimaltelu auringonpaisteessa oli
minulle tuhat vertaa kalliimpi kuin jalokivien loisto kuninkaitten
aarreaitoissa. Ja minä painoin pääni alas ja suutelin hiljaa hänen
hiuksiaan -- niin hiljaa, ettei hän sitä huomannut.
Sitten hyvin järkevä ajatus iski mieleeni. Kun kaikki kävi
ympäriinsä, niin hän oli vain nainen, joka nyt, kun vaara oli
voitettu, itki keventääkseen mieltänsä suojelijansa tai vaarassa
olleen miehen sylissä. Jos olisin ollut hänen isänsä tai veljensä,
niin hän olisi tehnyt aivan samoin. Sitäpaitsi ei aika eikä paikka
ollut sopiva, minä tahdoin vielä paremmin ansaita oikeuteni ilmaista
rakkauteni. Ja siksipä suutelin vielä kerran hänen hiuksiansa aivan
hiljaa, kun tunsin, että hän vetäytyi pois sylistäni.
"Se oli oikea kohtaus sittenkin tällä kertaa", sanoin minä, "yhtä
kova kuin hänen tullessaan sokeaksi. Ensin hän vain teeskenteli,
mutta sitten tuli täysi tosi eteen."
Maud asetti jo tyynyä hänen päänsä alle.
"Ei, ei vielä", sanoin minä. "Nyt kun hän on avuttomana meidän
käsissämme, emme päästä häntä enää vapaaksi. Tästä lähtien me
asumme kajuutassa. Susi-Larsen saa asua pyyntimiesten entisessä
makuupaikassa."
Minä tartuin Susi-Larsenin kainaloista kiinni ja laahasin hänet
portaiden luo. Lähetin Maudin hakemaan nuoraa. Kun olin sitonut sen
hänen kainaloittensa alle, nostin hänet kynnyksen yli ja laskin
hänet alas rappusia lattialle. En jaksanut nostaa häntä suoraa päätä
mihinkään makuukojuun, mutta Maudin avulla kohotin ensin hänen
hartiansa ja päänsä ja sitten hänen ruumiinsa reunan yli ja vieritin
hänet sitten makuusijalle.
Mutta se ei sittenkään vielä riittänyt. Muistin, että hänen hytissään
oli käsiraudat, joita hänellä oli tapana käyttää laivamiehilleen
kömpelöiden vanhanaikaisten rautaketjujen asemesta. Ja poistuessamme
hänen luotaan oli hän sekä käsistään että jaloista kahlehdittu.
Ensi kertaa moneen päivään hengitin taas vapaasti. Mieleni tuntui
ihmeen kevyeltä palatessani ylös kannelle, aivan kuin jokin taakka
olisi nostettu hartioiltani. Minä tunsin myöskin, että Maud ja minä
olimme tulleet toisillemme vielä entistäänkin läheisemmäksi. Ja
minä ihmettelin, tokko hänellä oli sama tunne meidän astuessamme
rinnatusten sille paikalle, missä keulamasto riippui "saksien"
varassa.