"Mikä vahinko, että _Ghostin_ mastot ovat katkenneet. Muuten olisimme
voineet purjehtia sillä täältä. Ettekö usko, että olisimme voineet
sen tehdä, Humphrey?"
Minä hyökkäsin innoissani ylös paikaltani.
"Minä ihmettelen -- minä ihmettelen...", toistin minä astuessani
edestakaisin.
Maudin silmät seurasivat minua, loistavina ja odotusta täynnä. Hän
uskoi lujasti minuun! Ja tuo tieto antoi minulle ennenaavistamattoman
voiman. Minä ajattelin Micheletin sanoja: "Nainen antaa miehelle
yhtä paljon voimaa kuin sadussa kerrotaan maan antaneen pojalleen.
Hänen ei tarvinnut muuta kuin laskeutua polvilleen ja suudella
hänen poveaan, niin hän tuli jälleen voimakkaaksi." Vasta ensi
kertaa ymmärsin täydellisesti sen ihmeellisen totuuden, joka piilee
näissä sanoissa. Niin, minä sain itsekin kokea, kuinka tosia ne
olivat. Maud merkitsi kaikkea tätä minulle -- minä ammensin hänestä
loppumattomasti voimaa ja rohkeutta. Minun ei tarvinnut muuta kuin
katsella tai ajatella häntä saadakseni uusia voimia.
"Se voi käydä päinsä, se voi käydä!" vastasin minä ääneen omiin
ajatuksiini. "Mitä ihmiset ennen ovat tehneet, sitä minäkin voin
tehdä. Ja vaikkei kukaan sitä ennen olisikaan tehnyt, niin se
onnistuu minulta sittenkin."
"Mitä? Jumalan tähden?" kysyi Maud. "Olkaa armollinen! Mitä te
osaatte tehdä?"
"Me voimme sen tehdä", oikaisin minä. "Ja _mitä?_ Ei muuta kuin
asettaa jälleen _Ghostin_ mastot paikoilleen ja purjehtia pois
täältä."
"Humphrey!" huudahti Maud.
Ja minä ylpeilin tuumastani, ikäänkuin olisin sen jo toteuttanut.
"Mutta miten se on mahdollista?" kysyi Maud.
"Sitä en tiedä", vastasin minä. "Sen tiedän vain, että nykyään voin
tehdä vaikka mitä."
Minä hymyilin hänelle ylpeänä -- ehkä liiankin ylpeänä, sillä hän
painoi katseensa alas, ja me olimme hetken aikaa molemmat vaiti.
"Entäs kapteeni Larsen", sanoi Maud.
"Hän on sokea ja avuton", vastasin minä nopeasti, ikäänkuin häntä ei
olisi lainkaan tarvinnut ottaa lukuun.
"Mutta hänen hirveät kätensä! Ajatelkaa, miten hän heittäytyi
varastohuoneen aukon yli."
"Te tiedätte myöskin, että minä hiivin pakoon", selitin minä
iloisesti.
"Ja kadotitte kenkänne."
"Ettehän toki luule, että ne olisivat voineet pelastua Susi-Larsenin
käsistä ilman minun apuani?"
Me nauroimme molemmat ja aloimme sitten vakavasti suunnitella, miten
saisimme _Ghostin_ mastot jälleen pystyyn ja pääsisimme takaisin
ihmisten ilmoille. Muistin vain hämärästi mitä koulussa fysiikasta
olin oppinut, mutta viimeisten kuukausien kuluessa olin saavuttanut
mekaniikassa käytännöllistä kokemusta. Minun täytyy kuitenkin
tunnustaa, että kun läksimme _Ghostiin_ lähemmin tutkiaksemme
yritystämme, niin mieleni masentui melkein kokonaan nähdessäni nuo
suunnattomat mastot, jotka uivat vedessä. Mistä päästä oli paras
alkaa? Jos edes yksi mastoista olisi seisonut paikoillaan tai jos
olisi ollut jotakin, johon olisin voinut kiinnittää väkipyörän ja
köydet! Mutta ei ollut kerrassaan mitään. Meidän aikeemme tuntui yhtä
mahdottomalta kuin itsensä nostaminen ilmaan saappaansilmukasta. Minä
tiesin kyllä, miten vipu oli rakennettava, mutta mistä voisin saada
sille tukikohdan?
Siinä oli ensinkin isomasto, joka tyvipuoleltaan oli läpimitaten
viisitoista tuumaa paksu ja pituudeltaan kuusikymmentäviisi
jalkaa; arviolleen se painoi kolmetuhatta naulaa. Sitten oli siinä
keulamasto, joka oli vieläkin paksumpi ja painoi varmaan kolmetuhatta
viisisataa naulaa. Mistä päästä voisin aloittaa? Maud seisoi ääneti
vieressä, kun minä tuumailin mitenkä saisin tehdyksi sellaiset
kojeet, joita merimiehet nimittivät "saksiksi". Mutta vaikka kaikki
merimiehet tunsivatkin sen, niin minä sen kuitenkin täällä itse
keksin. Asettamalla ristiin pari salkoa, joiden alapäät olivat
yhteensidotut, ja nostamalla sitten kojeen ilmaan jotta se näytti
ylösalaisin käännetyltä V:ltä, saatoin saada kiinteän pisteen kannen
yläpuolelle, johonka sitten voisin kiinnittää nostoköyteni. Tähän
nostoköyteen saatoin tarpeen vaatiessa kiinnittää vielä toisenkin. Ja
siten olisi vintturi valmis!
Maud huomasi, että olin saanut kysymyksen ratkaistuksi, ja hänen
silmänsä loistivat ilosta.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.
"Selvitän tuon sotkun", sanoin minä ja osoitin sotkeentuneita köysiä
ja mastoja laivan kupeella.
Oi, kuinka tämä päätös kajahti hyvältä korvissani. "Selvitän tuon
sotkun!" Eipä sellaisia sanoja olisi Humphrey van Weydenin huulilta
kuulunut muutamia kuukausia sitten!
Äänessäni ja puhetavassani oli varmaan jotakin hempeämielistä,
sillä Maud hymyili. Hän ymmärsi erinomaisesti kaikkea, mikä oli
koomillista, ja kaikkialla, missä sitä vain ilmeni, hän huomasi
heti kaiken sen, mikä oli teeskenneltyä ja sävyltään väärää ja
liioiteltua. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi hänen omat teoksensa
olivat niin arvokkaita ja ihmiset panivat häneen niin suurta arvoa.
Vakava arvostelija, joka samalla ymmärtää huumoria ja helppoudella
tuo ilmi ajatuksensa, voittaa ehdottomasti maailman tunnustuksen.
Ja sen hän oli voittanut. Hänen humoristinen kykynsä oli oikeastaan
taiteilijan synnynnäistä suhdevaistoa.
"Olen aivan varma siitä, että olen kuullut nuo sanat ennen -- ehkäpä
olen lukenut ne jostakin kirjasta", sanoi hän iloisesti.
Minullakin oli suhdevaistoa, ja minä lyyhistyin heti kokoon --
vajosin oloja hallitsevasta asemasta nöyrän hämmennyksen tilaan, mikä
lievimmin sanoen oli hyvin surkeaa.
Hän tavoitteli nopeasti kättäni.
"Olen kovin pahoillani", sanoi hän.
"Ei se ole tarpeen", änkytin minä. "Se oli minulle vain hyväksi.
Minussa on todellakin aivan liiaksi koulupoikaa. Vaikka eipä se
oikeastaan kuulu tähän. Meidän pitää vain koettaa selvitellä tuo
sekava vyyhti. Jos tahdotte tulla kanssani veneeseen, niin voimme
ryhtyä työhön ja koettaa saada siitä selvää."
Iltapäivän kuluessa me sitten koetimme suorittaa työtä iloisella
mielellä.
Maud auttoi minua siten, että piti venettä sopivassa asennossa minun
selvitellessäni mastoja ja köysiä. Kylläpä ne tosiaankin olivat
sotkuiset! Nostoköydet, hilausnuorat, vantit, taakit -- kaikki
ne olivat sotkeutuneet ja sekaantuneet yhteen ja vedessä menneet
moninkertaisiin solmuihin. En leikannut poikki muuta kuin mikä oli
kaikkein välttämättömintä, ja päästäessäni pitkiä nuoria mastojen ja
puomien ympäriltä, selvitellessäni köysiä, keriessäni niitä kerälle
ja pujotellessani niitä silmukkojen läpi tulin aivan läpimäräksi.
Voidakseni irroittaa purjeita täytyi minun useamman kerran käyttää
veistä, ja raskas purjekangas, joka oli vettäkin raskaampi, pani
voimani kovalle koetukselle. Mutta sittenkin sain kaikki rannalle
kuivumaan ennen pimeän tuloa. Me olimme molemmat hyvin väsyksissä
palatessamme illallista syömään, olimmehan suorittaneetkin koko
suuren työn, vaikkei se näyttänyt niin paljolta.
Seuraavana aamuna läksin Maudin kanssa _Ghostin_ ruumaan selvittämään
mastonkenkää. Olimme juuri aloittaneet työmme, kun hakkaamisemme ja
vasaroimisemme kutsui Susi-Larsenin paikalle.
"Halloo!" huusi hän avonaisesta luukusta alas.
Kuullessaan Susi-Larsenin äänen painautui Maud nopeasti lähelle
minua, ikäänkuin turvaa hakien, ja nojasi toisella kädellään minun
käsivarteeni meidän puhellessamme keskenämme.
"Halloo!" huusin minä. "Hyvää huomenta!"
"Mitä te teette siellä?" kysyi Susi-Larsen. "Yritättekö porata
laivani upoksiin?"
"Päinvastoin! Minä koetan korjata sitä", kuului vastaukseni.
"Mitä hemmetissä te siellä korjaatte?" Hänen äänensä kuulosti
hämmästyneeltä.
"Minä teen täällä vain hiukan valmistuksia voidakseni nostaa mastot
paikoilleen", vastasin minä aivan välinpitämättömästi, ikäänkuin se
olisi ollut kaikkein helpoin asia maailmassa.
"Tuntuupa siltä, kuin te nykyään todellakin seisoisitte omilla
jaloillanne, Hump", kuulimme hänen sanovan. Ja sitten oli hetken
aivan hiljaista.
"Mutta sen minä sanon teille, Hump", huusi hän meille, "sitä te ette
osaa tehdä".
"Kyllä, kyllä minä osaan", vastasin minä. "Minä teen sitä parasta
aikaa."
"Mutta laiva on minun, minun yksityisomaisuuttani. Ja jos minä
kiellän teitä koskemasta siihen?"
"Te unohdatte yhden asian", vastasin minä. "Te ette ole täällä enää
voimakkain kappale käyteainetta. Te olitte sitä kerran, silloin te
olisitte voinut vaikka syödä minut, niinkuin sanoitte. Mutta nyt
on tapahtunut muutos, ja minä voinkin nyt syödä teidät. Hiiva on
väljähtänyt."
Hän nauroi lyhyesti ja ikävästi. "Minä huomaan, että te heitätte oman
filosofiani minulle vasten kasvoja. Mutta älkää yrittäkökään arvata
minua liian heikoksi. Teidän itsenne tähden minä varoitan teitä."
"Milloin teistä on tullut ihmisystävä?" kysyin minä. "Myöntäkää, että
olette hyvin epäjohdonmukainen varoittaessanne minua."
Hän ei pannut huomiota pilkkaani, vaan sanoi: "No, entäs jos minä
sulkisin nyt tämän luukun? Te ette voi vetää minua enää nenästä
niinkuin silloin, kun kävitte varastohuoneessa."
"Susi-Larsen", sanoin minä vakavasti -- ensi kertaa minä nimitin
häntä tällä nimellä, joka oli enimmin tunnettu, "minä en voi ampua
avutonta miestä, joka ei kykene puolustautumaan. Te olette itse
nähnyt sen meidän kummankin iloksemme. Mutta minä varoitan teitä nyt,
en niin paljon teidän tähtenne kuin itseni vuoksi, sillä ammun teidät
samassa hetkessä, jolloin te yritätte tehdä jotakin pahaa. Minä voin
ampua teidät tästä, missä nyt olen -- ja jos teitä haluttaa, niin
astukaa askel eteenpäin ja koettakaa sulkea luukku."
"Joka tapauksessa minä jyrkästi kiellän teitä laastaroimasta laivaa."
"Mies!" sanoin minä moittien. "Te väitätte, että laiva on teidän,
ikäänkuin teillä muka olisi moraalinen oikeus siihen. Ettehän
koskaan ole pannut mitään huomiota moraalisiin oikeuksiin ollessanne
tekemisissä muiden kanssa. Ja ettehän te silloin voi myöskään vaatia,
että minä nyt teihin nähden panisin niihin huomiota."
Olin astunut avonaisen luukun alle, jotta saatoin nähdä hänet.
Hänen ilmeettömät kasvonsa -- ne näyttivät aivan toisilta nyt kuin
tarkastellessani niitä hänen tietämättänsä alhaalla kajuutassa --
ne näyttivät vieläkin veltommilta, sillä liikkumattomat silmät
tuijottivat vain suoraan eteensä. Tuo näky ei ollut lainkaan mieluisa.
"Eikä kukaan ole niin kurja, ei edes Hump, ettei pitäisi olla hänelle
kohtelias", sanoi hän ivallisesti.
Iva ilmeni vain hänen äänessään. Kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin
ennenkin.
"Mitä teille kuuluu, miss Brewster?" kysyi Susi-Larsen äkisti oltuaan
hetken vaiti.
Minä säpsähdin. Maud ei ollut liikahtanut vähintäkään. Oliko
Susi-Larsenilla sittenkin vielä hiukan näkövoimaa? Vai saisiko hän
sen ehkä takaisin?
"Kiitos, miten te itse voitte, kapteeni Larsen?" vastasi Maud. "Mutta
mistä tiesitte, että minä olin täällä?"
"Kuulinhan minä teidän hengityksenne. Humphrey näyttää edistyvän, vai
mitä te arvelette?"
"En tiedä", vastasi Maud hymyillen minulle. "En ole koskaan nähnyt
häntä muunlaisena."
"Olisittepa vain nähnyt hänet ennen vanhaan!"
"Susi-Larsen suurin annoksin", mutisin minä, "ennen ja jälkeen ruoan".
"Minä sanon teille vieläkin kerran, Hump", huudahti Susi-Larsen
uhkaavalla äänellä, "te tekisitte viisaammin, jos jättäisitte
_Ghostin_ rauhaan".
"Mutta ettekö te tahtoisi päästä pois täältä samoin kuin mekin?"
kysyin minä epäröiden.
"En", vastasi hän. "Minä aion kuolla täällä."
"Mutta sitä me emme aio", vakuutin minä uhmailevasti ja aloin jälleen
hakata ja nakutella.
Viidesneljättä luku.
Seuraavana päivänä olivat mastojenkengät selvät ja kaikki sen verran
järjestyksessä, että saatoimme koettaa nostaa molemmat märssytangot
laivaan. Isomärssytanko oli yli kolmenkymmenen jalan pituinen ja
keulamärssytanko lähes kolmenkymmenen, ja näistä molemmista minä
aioin nyt laittaa "sakset". Se vasta oli kiusallista työtä. Minä
kiinnitin vahvan taljan vintturiin ja kierrettyäni toisen pään
keulamärssytangon tyvipuolen ympärille aloin nostaa sitä ylös. Maud
tarttui vintturin vääntimeen ja kiersi irtonaisen pään kokoon.
Me ihmettelimme, kuinka helposti tanko nousi ilmaan. Se oli
jonkinmoinen parannettu vintturi, ja sen nostovoima oli tavattoman
suuri. Mutta yhtä paljon kuin me voitimme voimassa, kadotimme
matkassa. Yhtä monta kertaa kuin se monisti minun voimani, pidensi se
myös hilattavan nuoran pituutta. Talja kulki raskaasti laivan reunan
yli, ja sen hitaus lisääntyi, mitä korkeammalle tanko kohosi vedestä.
Vintturin hoito kävi yhä raskaammaksi.
Mutta kun märssytangon alapää kohosi laivan reunan tasalle, pysähtyi
koko peli.
"Olisihan minun pitänyt se tietää", sanoin minä kärsimättömästi. "Nyt
on kaikki tehtävä uudestaan."
"Miksi emme kiinnitä taljaa hiukan alemmaksi?" sanoi Maud.
"Sehän minun olisi pitänyt heti alusta alkaen tehdä", vastasin
tyytymättömänä itseeni.
Minä päästin köyden valloilleen, laskin tangon takaisin veteen ja
kiinnitin taljan alemmaksi. Tunnin kuluttua, jona aikana vuoroin
hilasin ja vuoroin lepäsin, olin saanut tangon niin korkealle kuin se
saattoi nousta. Kahdeksan jalkaa oli se laivan reunan yläpuolella,
mutta sen pitemmälle en voinut sitä kohottaa. Kävin istumaan ja
tuumin, miten ratkaisisin tehtäväni. Siihen ei tarvittu pitkää aikaa.
Ilosta huudahtaen hypähdin paikaltani.
"Nyt tiedän!" huudahdin minä. "Minun olisi pitänyt kiinnittää talja
itse painopisteen kohdalle. Ja se, minkä nyt olemme oppineet, voi
olla meille hyödyksi mitä tahansa me tämän jälkeen nostammekin
laivaan."
Vielä kerran minun täytyi alkaa aivan alusta ja laskea tanko veteen.
Mutta minä erehdyin painopisteestä, ja alkaessani nostaa nousikin
tangon yläpää eikä sen tyvi. Maud näytti epätoivoiselta, mutta minä
sanoin nauraen, että se onnistuisi sittenkin.
Kun olin selittänyt Maudille, miten hänen tuli pitää kiinni
vääntimestä ja päästää köysi valloilleen, kun annoin hänelle käskyn,
tartuin käsin tankoon kiinni ja koetin saada sen reunan yli. Kun
luulin saaneeni sen niin kauaksi kuin oli tarpeellista, käskin Maudin
hellittää köyttä, mutta ponnistuksistani huolimatta kohosi tanko
pystyyn, ja putosi takaisin veteen. Taaskin minä nostin sen entiselle
paikalleen, sillä olin nyt keksinyt uuden tuuman. Tulin ajatelleeksi
pientä yksinkertaista taljalaitosta ja läksin sitä hakemaan.
Sillä aikaa kun kiinnitin sen tangon yläpään ja vastakkaisen reunan
väliin, tuli Susi-Larsen paikalle. Me tervehdimme vain toisiamme,
ja vaikka hän ei voinut nähdä mitään, kävi hän jonkin matkan päähän
laivan partaasta istumaan ja seurasi korvakuulolla toimiani.
Sanottuani jälleen Maudille, että hänen tuli hellittää köyttä minun
antaessani hänelle merkin, aloin hilata taljalaitosta. Tanko kääntyi
hitaasti sisäänpäin, kunnes se oli kohtisuorassa reunaa vasten. Ja
nyt minä ihmeekseni huomasin, ettei Maudin tarvinnutkaan hellittää.
Päinvastoin kiristäminen oli tarpeen. Minä kiinnitin taljan, kiersin
vintturia ja sain tangon tuuma tuumalta lähemmäksi, kunnes sen yläpää
ensin ulottui kannelle ja vihdoin lepäsi siinä koko pituudessaan.
Katselin kelloani. Kello oli kaksitoista. Selkääni särki kauheasti,
ja olin hirveän väsynyt ja nälkäinen. Ja kannella oli vasta yksi
ainoa tanko todisteena siitä, mitä aamupäivän kuluessa olin saanut
aikaan. Ensi kertaa vasta käsitin, kuinka suuri se työ oli, johon
olimme ryhtyneet. Mutta minä olin oppinut jotakin -- olin todellakin
oppinut jotakin. Iltapäivällä olisi tulos varmaan paljon parempi. Ja
niin se olikin. Me palasimme laivaan kello yhdeltä, levättyämme ja
vahvistettuamme itseämme perinpohjaisella aterialla.
Vähemmässä kuin tunnissa sain toisen tangon laivaan ja rupesin
rakentamaan "saksia". Sidoin molempien tankojen päät yhteen ja ottaen
huomioon niiden eri pituuden kiinnitin leikkauspisteen kohdalle
kahvelimallin kaksinkertaisen taljan. Tämä yhdessä yksinkertaisen
taljan ja itse vallin kanssa muodosti nostotaljan. Jotta tankojen
tyvipuolet eivät liukuisi kannelle, naulasin alapuolelle isoja
pölkäreitä. Kun kaikki oli valmista, kiinnitin nuoran "saksien"
päähän ja vedin sen suoraan vintturiin. Aloin luottaa tähän
vintturiin, sillä se antoi minulle niin odottamattoman paljon voimaa.
Niinkuin tavallisesti piti Maud kiinni vääntimestä minun hilatessani.
"Sakset" kohosivat ilmaan.
Nyt huomasin, että olin unohtanut varppausnuorat. Senvuoksi minun
oli pakko kiivetä ylös "saksiin", vieläpä kaksi kertaa, ennenkuin
sain kiinnitetyksi nämä nuorat sekä etu- että peräpuolelle ja vielä
molemmin puolin.
Alkoi jo hämärtää, kun työni oli niin pitkälle edistynyt. Susi-Larsen
oli istunut ulkona ja kuunnellut hommaamme koko iltapäivän sanomatta
sanaakaan, mutta nyt hän oli mennyt keittiöön valmistamaan
illallistaan. Selkäni oli niin jäykkä, että vain vaivalla ja
ponnistuksella saatoin seisoa suorana. Katselin ylpeänä työtäni.
Se alkoi jo todellakin näyttää joltakin. Minun teki mieleni ruveta
hilaamaan "saksillani" -- aivan kuin lapsi, joka tahtoo leikkiä
uudella leikkikalulla.
"Ikävä, että on jo niin myöhäistä", sanoin minä. "Olisipa hauska
nähdä kone työssä."
"Älkää olko niin kiihkeä, Humphrey", torui Maud. "Muistakaa, että
huomennakin on päivä, ja olettehan nyt niin väsynyt, että tuskin
pysytte pystyssä."
"Entäs te?" sanoin minä äkkiä levottomana. "Te olette varmaan myöskin
hyvin väsynyt. Te olette tehnyt ahkerasti työtä. Minä olen ylpeä
teistä, Maud."
"Ette sinnepäinkään niin ylpeä kuin minä teistä, eikä teillä myöskään
ole puoleksikaan niin paljon syytä siihen", vastasi hän ja katsoi
hetkisen suoraan minuun silmissään loistava ilme, joka äkkiä tenhosi
minut -- miksi, sitä en tiedä, sillä en ymmärtänyt sitä.
"Jospa joku ystävistämme voisi nyt nähdä meidät", sanoi hän. "Nähdä
meidät! Oletteko tänään kertaakaan hengähtänyt työstänne ja huomannut
miltä me näytämme?"
"Kyllä minä olen useampaankin kertaan katsellut teitä", vastasin
minä ajatellen sitä ilmettä, jonka olin nähnyt hänen silmissään,
sekä hämmästyen sitä äkillistä käännettä, jonka hän meidän
keskustelullemme antoi.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "No, mitä te siis arvelette?"
"Pelkään, että te näytätte linnunpelättimeltä", vastasin minä.
"Katsokaapas esimerkiksi likaantuneita helmojanne! Katsokaa noita
kolmikulmaisia reikiä! Ja puseroanne! Ei tarvitse olla mikään
Sherlock Holmes keksiäksensä, että te olette keittänyt ruokaa
nuotiotulen ääressä -- puhumattakaan siitä, että olette sulattanut
hylkeenrasvaa. Ja päällepäätteeksi -- millainen lakki teillä on! Ja
tämä sama nainen on kirjoittanut runon 'Suudelma'."
Maud teki siron ja komean kumarruksen ja sanoi: "Mitä teihin tulee,
hyvä herra..."
Sen leikin alla, jota me laskettelimme nyt hetken aikaa, piili
kuitenkin jotakin vakavaakin, ja se johtui aivan varmaan siitä
omituisesta ja hetkellisestä ilmeestä, jonka äkkiä olin nähnyt hänen
silmissään. Mitä se merkitsi? Oliko mahdollista, että silmämme
puhuisivat vastoin tahtoamme ja varovaisia sanojamme? Tiesin, että
silmäni olivat pettäneet minut, kunnes huomasin sen ja aloin pitää
niitä aisoissa. Se oli tapahtunut useita kertoja. Mutta oliko
Maud huomannut sen levottomuuden, joka piili niiden pohjalla, ja
ymmärtänyt mitä se merkitsi? Ja olivatko hänen silmänsä nyt puhuneet
samaa minullekin? Mitä muuta se saattoi tarkoittaa -- tuo värähtelevä
välke ja jotain vielä enempääkin, jota oli mahdoton sanoin selittää.
Ja kuitenkaan se ei voinut olla mahdollista. Se oli kerrassaan
mahdotonta. Sitäpaitsi en ollut laisinkaan taitava selittämään
silmäkieltä. Olin vain Humphrey van Weyden, kirjatoukka, joka oli
oppinut rakastamaan. Ja kun sain vain rakastaa ja odottaa ja ehkäpä
vähitellen voittaa vastarakkauttakin, niin siinä oli jo minulle
ihanuutta kylliksi. Tätä minä ajattelin laskiessamme edelleen leikkiä
toistemme ulkomuodosta, ja sitä minä ajattelin vielä sittenkin, kun
tulimme maihin ja saimme paljon muutakin ajateltavaa.
"Onpa todellakin harmillista, ettemme saa nukkua koko yötä yhteen
menoon tällaisen työpäivän jälkeen", valitin minä, kun olimme syöneet.
"Mutta onko nyt enää mitään vaaraa? Onhan hän sokea", sanoi Maud.
"En koskaan voi luottaa häneen", vastasin minä, "ja vielä vähemmän
nyt, kun hän on sokea. Luultavaa on, että tuo osittainen avuttomuus
tekee hänet vielä entistään ilkeämmäksi. Minäpä tiedän mitä teen heti
huomisaamuna -- heitän ankkurin mereen ja kuljetan laivan hiukan
kauemmaksi rannasta. Silloin Susi-Larsen on vankina, ja me soudamme
iltaisin veneellä rantaan. Viimeistä kertaa meidän siis nyt enää
tarvitsee olla vahdissa, ja siksi se käykin kahta vertaa helpommin."
Me heräsimme varhain aamulla ja olimme juuri lopettamaisillamme
aamiaisemme, kuin päivä alkoi sarastaa.
"Voi, Humphrey!" kuulin Maudin äkkiä huutavan, keskeyttäen syömisensä.
Minä katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kiintyneet laivaan.
Seurasin hänen katsettansa, mutta en huomannut siellä mitään
erikoista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun ja minä katsoin
kysyvästi häneen.
"Sakset!" sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi.
Olin kokonaan unohtanut "sakset". Katsoin jälleen laivaan mutta niitä
ei näkynyt.
"Jos hän on...", mutisin minä vimmoissani.
Maud laski rauhoittaen kätensä minun kädelleni ja sanoi: "Teidän
täytyy aloittaa taas alusta."
"Oi, uskokaa minua -- ei minun vihani mitään merkitse, enhän
minä voisi tehdä kärpäsellekään pahaa", vastasin minä katkerasti
hymyillen. "Ja pahinta kaikesta on se, että hän sen tietää. Te olette
oikeassa. Jos hän on pilannut 'sakset', niin en voi tehdä muuta kuin
aloittaa jälleen alusta. -- Mutta tästä lähtien minä vahdin yöllä
laivassa", huudahdin heti sen jälkeen. "Ja jos hän silloin..."
"Mutta minä en uskalla olla yksin kaiket yöt täällä", kuulin Maudin
sanovan, kun olin hiukan rauhoittunut. "Olisi kaikin puolin niin
paljon parempi, jos hän tahtoisi olla hiukan ystävällinen meitä
kohtaan ja auttaa meitä. Meillä voisi olla niin hyvä laivassa
kaikilla kolmella."
"Aivan niin", vakuutin minä yhä vihoissani, sillä rakkaitten
"saksieni" turmeleminen oli kovasti koskenut minuun. "Minä tarkoitan,
te ja minä jäämme laivaan, samapa se, olemmeko hyvissä väleissä
Susi-Larsenin kanssa vai emmekö."
"Oikeastaan on kovin lapsellista, että hän tekee tuollaista",
sanoin minä hetken kuluttua nauraen, "ja sitäpaitsi olen minä yhtä
lapsellinen, kun suutun sellaisesta".
Mutta sydäntä vihloi sittenkin, kun tulimme laivaan ja näimme
kaiken sen hävityksen, jonka hän oli saanut aikaan. "Sakset" olivat
kokonaan kadonneet. Köydet oli leikattu poikki. Nostoköydet oli
myöskin katkottu kaikkialla. Ja Susi-Larsen tiesi, etten minä osannut
punoa nuoria yhteen. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä
hyökkäsin vintturin luo. Se ei liikkunut enää. Hän oli turmellut
senkin. Me katsoimme ällistyneinä toisiimme. Sitten kiiruhdin laivan
reunalle. Mastot, puomit ja kahvelit -- kaikki, mitä minä olin eilen
selvittänyt -- olivat poissa. Hän oli löytänyt köydet, jotka olivat
kiinnitetyt niihin, ja päästänyt ne irralleen.
Maudin silmät olivat täynnä kyyneliä, ja minä luulen, että nuo
kyyneleet tarkoittivat minua. Ja olisinpa voinut itsekin itkeä. Millä
tavalla saisimme nyt laivan mastot pystyyn? Susi-Larsen oli tehnyt
työnsä hyvin. Minä istahdin laivaluukulle ja epätoivoissani nojasin
leukaani käsiäni vasten.
"Hän ansaitsisi kuoleman!" huudahdin minä. "Jumala antakoon minulle
anteeksi -- mutta minussa ei ole kylliksi miestä tappaakseni hänet."
Mutta Maud seisoi vieressäni, hänen kätensä siveli hiljaa hiuksiani,
ikäänkuin olisin ollut lapsi, ja hän sanoi: "No, no -- kyllä kaikki
käy vielä hyvin. Me olemme itse tehneet oikein, ja silloin täytyy
käydä hyvin."
Micheletin sanat muistuivat mieleeni, ja minä nojasin pääni Maudia
vasten. Tunsin todellakin saavani uutta voimaa. Tämä siunattu nainen
oli minulle loppumattomana voimanlähteenä. Mitä merkitsi se, mitä oli
tapahtunut? Vain pientä taantumista, viivytystä. Virta ei varmaankaan
ollut vienyt mastoja kauaksi merelle, sillä tuuli oli ollut heikko.
Tarvittiin vain hiukan työtä, jotta mastot löytyisivät ja olisivat
jälleen paikalla. Ja sitä paitsi se oli hyväksi opiksi. Minä tiesin
nyt mitä saatoin odottaa. Susi-Larsen olisi voinut turmella meidän
työmme vielä sittenkin, kun olisimme päässeet pitemmälle.
"Tuolta hän tulee", kuiskasi Maud.
Katsoin ylös. Hän astui hitaasti peräkantta pitkin suojanpuolella.
"Älkää olko huomaavinanne häntä", kuiskasin minä. "Hän tulee
katsomaan, miten meidän laitamme on. Ei anneta hänen huomata, että me
tiedämme kaikki. Sitä tyydytystä meidän ei tarvitse suoda hänelle.
Riisukaa kengät jalasta -- kas niin -- ja ottakaa ne käteen."
Ja sitten me olimme piilosilla sokean kanssa. Kun hän tuli vasemmalle
puolelle, hiivimme me oikealle, ja sitten hän kääntyi peräkannen
korokkeelta takaisin ja seurasi meidän jäljissämme.
Hän oli varmaan jollakin tavalla huomannut, että me olimme laivassa,
sillä hän tervehti meitä hyvin varmasti ja odotti selvästi, että
me vastaisimme siihen. Sitten hän meni perälle, ja me hiivimme
keulapuolelle.
"Kyllä minä tiedän, että te olette laivassa!" huusi hän, ja minä
näin, että hän vaiettuaan kuunteli suurella jännityksellä.
Hän muistutti huuhkajaa, joka päästettyään kovan huudon jää
kuuntelemaan, tokko pelästynyt saalis liikahtaa paikaltaan. Mutta
me emme liikahtaneet, me siirryimme toiseen paikkaan vain silloin,
kun hän liikkui. Ja siten me hiivimme ympäri laivaa käsi kädessä
kuin kaksi lasta, joita hirveä peto ajaa takaa, kunnes Susi-Larsen
silminnähtävästi pettyneenä poistui kannelta ja läksi alas
kajuuttaan. Meidän silmämme loistivat ilosta, ja meidän oli vaikea
pidättää naurua vetäessämme kengät jalkoihimme ja kavutessamme alas
veneeseen. Katsoessani Maudin silmiin, noihin kirkkaihin, tummiin
silmiin, unohdin kaiken sen pahan, jonka Susi-Larsen oli tehnyt --
minä tunsin vain rakastavani Maudia, ja että olin hänen kauttansa
saanut voimaa raivata meille tien takaisin maailmaan.