Me odotimme kaiken päivää, että Susi-Larsen tulisi maihin. Aika kului
sietämättömän tuskallisesti. Vähänväliä me vuorotellen katsoimme
levottomasti _Ghostiin_. Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt edes
kannella.
"Ehkäpä päänsärky on esteenä", sanoin minä. "Lähtiessäni laivasta
hän makasi pitkänään peräkannella. Ehkäpä hän on maannut siinä koko
yönkin. Minun tekee mieleni käydä häntä katsomassa."
Maud katsoi rukoilevasti minuun.
"Ei siinä mitään vaaraa ole", vakuutin minä. "Ja minä otan revolverin
mukaani. Tiedättehän, että otin huostaani kaikki aseet, joita
laivassa oli."
"Mutta hänellä on käsivarret ja kädet -- hirveät, julmat kädet!"
huudahti hän. Ja sitten hän lisäsi: "Oi, Humphrey -- minä pelkään
niin hirveästi häntä! Älkää menkö -- olkaa niin hyvä, älkää menkö!"
Hän tarttui rukoillen käteeni, ja minun valtimoni iski kiihkeästi.
Silmäni ilmaisivat aivan varmaan mitä sydämeni tunsi tänä lyhyenä
hetkenä! Ja hän oli niin kokonaan nainen, turvaa etsivä ja rukoileva
nainen -- hän oli miehuuteni auringonpaiste, kaste, joka vahvisti
sen juuria ja antoi sille uusia voimia. Olisin tahtonut kietoa
käsivarteni hänen ympärilleen, mutta minä hillitsin itseni ja jätin
sen tekemättä.
"En aio antautua mihinkään vaaraan", sanoin minä.
"Minä vain katselen laivan reunalta millaista siellä on."
Hän puristi vakavasti kättäni ja antoi minun lähteä. Mutta paikka,
jonne Susi-Larsen minun lähtiessäni laivasta oli jäänyt, oli
tyhjä. Hän oli varmaan mennyt alas. Seuraavana yönä me valvoimme
vuorotellen, nukuimme vain kumpikin vuorostamme, sillä eihän kukaan
voinut tietää, mitä Susi-Larsen voisi tehdä. Hän kykeni vaikka mihin.
Me pidimme _Ghostia_ silmällä seuraavan ja sitä seuraavankin päivän
-- sieltä ei näkynyt kuitenkaan ainoatakaan elonmerkkiä.
"Hänellä on tietenkin kova päänsärky", sanoi Maud neljännen päivän
iltapuolella. "Ehkä hän on hyvinkin sairas. Hän voi olla kuollutkin
-- tai kuolemaisillansa", lisäsi hän hetken vaiti oltuansa ja
odotettuaan minun vastaustani.
"Sitä parempi!" vastasin minä.
"Mutta ajatelkaahan ihmistä, jonka täytyisi olla aivan yksin
viimeisenä hetkenään."
"Kuka sen tietää", sanoin minä.
"Niin, onhan se vain oletus", myönsi hän. "Mutta emmehän me voi
tietää sitä varmaan. Kuinka hirveätä, jos todellakin niin olisi. En
koskaan voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Meidän täytyy tehdä
jotakin."
"Ehkä", lisäsin minä.
Minä odotin, hymyillen hänen naisellisen hellälle luonnolleen, joka
saattoi hänet huolehtimaan Susi-Larsenin puolesta. Mihin oli nyt
kadonnut hänen levottomuutensa minun tähteni, ajattelin minä -- ja
kuitenkin hän aivan vasta oli pelännyt minun puolestani, kun tahdoin
vain hiukan pistäytyäkin laivaan katsomaan?
Hän oli siksi viisas, että hän heti ymmärsi, miksi olin vaiti. Ja hän
oli yhtä suora kuin viisaskin.
"Teidän täytyy mennä laivaan katsomaan, Humphrey", sanoi hän. "Ja
jos te perästäpäin tahdotte nauraa minulle, niin annan siihen
suostumukseni, suonpa sen teille anteeksikin."
Minä nousin tottelevaisesti ja astuin rantaan.
"Olkaa varovainen!" huusi hän jälkeeni.
Minä vilkutin hänelle kättäni kanssin katolta ja laskeuduin alas
kannelle. Sitten astuin peräpuolelle kajuutan portaitten luo ja
huusin alas. Susi-Larsen vastasi, ja kun hän nousi portaita ylös,
painoin minä sormeni revolverin hanaa vasten. Pidin asetta siinä
asennossa koko ajan puhellessani hänen kanssansa, mutta hän ei
näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Hänen ulkomuotonsa
oli samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, mutta hän oli synkkä
ja harvapuheinen. Niitä sanoja, joita me vaihdoimme keskenämme, ei
voinut tosiaankaan sanoa keskusteluksi. Minä en kysynyt, miksei hän
tullut maihin, eikä hän kysynyt, miksi minä olin tullut laivaan.
Hänen päänsä oli taaskin terve, sanoi hän -- ja sitten minä läksin
pois sen enemmittä puheitta.
Maud vastaanotti ilmoitukseni silminnähtävällä helpotuksella, ja kun
me hetken kuluttua näimme savun kohoavan keittiön piipusta, hän tuli
vieläkin tyytyväisemmäksi. Seuraavana päivänä ja sitä seuraavanakin
nousi savua keittiöstä, ja väliin me näimme hänet vilahdukselta
peräkannella. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei yrittänytkään tulla
maihin. Me tiesimme sen, sillä me vartioimme öisin yhä edelleenkin.
Me odotimme, että hän tekisi jotakin, että hän, niin sanoakseni,
näyttäisi voimaansa -- ja hänen toimettomuutensa hämmästytti ja
kiusasi meitä.
Siten kului viikko. Me emme ajatelleetkaan mitään muuta kuin
Susi-Larsenia, ja hänen läsnäolonsa tuotti meille levottomuutta ja
pahoja aavistuksia, jotka estivät meitä ryhtymästä mihinkään niistä
toimista, joita olimme suunnitelleet.
Mutta viikon lopussa lakkasi savu nousemasta keittiöstä, eikä hän
näyttäytynyt enää kannellakaan. Minä huomasin, että Maud tuli jälleen
levottomaksi, vaikka hän oli liian arka, ehkäpä liian ylpeäkin
pyytääkseen minua lähtemään uudelleen laivaan. Ja miksipä moittisin
häntä siitä? Hän oli sanomattoman ihmisystävällinen ja hän oli
nainen. Sitä paitsi tuntui minustakin ikävältä, että se mies, jonka
minä olin koettanut tappaa, makasi ehkä henkitoreissaan aivan yksin,
kun ihmisiä kuitenkin oli hänen läheisyydessään. Maud oli oikeassa.
Se laki, joka hallitsi sitä ihmisryhmää, johon minä kuuluin, oli
voimakkaampi kuin minä itse. Se seikka, että hänen kätensä, jalkansa
ja ruumiinsa olivat jokseenkin samankaltaiset kuin minunkin, asetti
minulle vaatimuksia, joita en voinut olla huomioon ottamatta.
En odottanut, että Maud toistamiseen lähettäisi minut laivaan. Minä
selitin, että me tarvitsimme säilykemaitoa ja hilloa, ja ilmoitin,
että aioin lähteä niitä hakemaan. Minä huomasin, että Maud tuskin
tiesi mitä hän oikeastaan halusi. Koettipa hän vakuuttaa, ettei maito
ja hillo lainkaan ollut meille tarpeenkaan, ja että ehkä menoni
olisi aivan turha. Samoin kuin hän aikaisemmin oli käsittänyt mitä
vaitioloni tarkoitti, hän ymmärsi nyt sananikin ja tiesi varsin
hyvin, etten aikonut lähteä laivaan maidon ja hillon vuoksi, vaan
yksinomaan hänen tähtensä -- siksi että hän oli levoton, ettei hän
voinut salata levottomuuttaan.
Kun tulin kanssin katokselle, riisuin kengät jalastani ja astuin
äänettömästi sukkasillani perälle. Ja tällä kertaa en huutanut
myöskään kajuutan ovelta. Minä hiivin varovasti alas ja näin, että
kajuutta oli tyhjä. Ovi Susi-Larsenin kojuun oli suljettu. Ensin
aioin kolkuttaa hänen oveensa, mutta sitten tulin ajatelleeksi
asiaani ja päätin toimittaa sen ensin. Välttäen kaikkea melua nostin
lattialuukun paikoiltaan ja asetin sen syrjään. Sekä vaatevarastoa
että ruokatavaroita säilytettiin tuolla alhaalla, ja minä käytin
hyväkseni tilaisuutta ja otin sieltä myös pakan alusvaatteita.
Tultuani jälleen ylös kuulin ääntä Susi-Larsenin kojusta. Minä
kyyristyin ja kuuntelin. Oven ripa narahti. Äkkiä ja aivan
vaistomaisesti minä hiivin pöydän taakse ja tartuin revolveriini. Ovi
avautui ja hän astui ulos. En eläissäni ole nähnyt niin syvää tuskaa
kuvastuvan kenenkään kasvoilla -- ja nuo kasvot olivat kuitenkin
Susi-Larsenin, tuon voimakkaan, taistelunhaluisen ja voittamattoman
miehen. Hän väänteli käsiään kuin nainen, hän kohotti ilmaan
nyrkkejään ja siveli kädellään silmiään, ikäänkuin olisi tahtonut
poistaa kasvoiltaan hämähäkinverkkoja...
"Hyvä Jumala!" vaikeroi hän ja pui jälleen nyrkkiään hirveän tuskan
vallassa, joka tärisytti hänen ääntään.
Se oli hirveätä. Koko ruumiini vapisi, ja minä tunsin väristyksen
toisensa jälkeen kulkevan pitkin selkäpiitäni, hikihelmien kihotessa
otsalleni. Eipä mikään tee ihmiseen syvempää vaikutusta kuin voimakas
mies, joka on kerrassaan murtunut.
Mutta Susi-Larsen voitti heikkoutensa äärettömällä
voimanponnistuksella. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Näyttipä
siltä, kuin hän olisi saanut kouristuksia. Hänen kasvonpiirteensä
vääristyivät hänen koettaessaan hillitä niitä, ja kaikista
ponnistuksistaan huolimatta hän sittenkin vielä kerran joutui tuskan
valtaan. Hän kohotti taaskin nyrkkejänsä ja valitti ääneensä.
Pari kertaa hän veti syvään henkeään ja nyyhkytti. Mutta lopulta
tahdonvoima sai voiton. Nyt hän oli taas melkein ennallansa, mutta
sittenkin tuntuivat hänen liikkeensä heikoilta ja epävarmoilta. Hän
kääntyi portaihin päin ja astui niitä kohti aivan kuin olin nähnyt
hänen ennenkin tekevän. Mutta hänen käyntinsäkin tuntui heikolta ja
epävarmalta.
Minä aloin nyt pelätä omasta puolestani. Varastohuoneen ammottava
aukko oli aivan hänen edessään, ja niin pian kuin hän huomaisi
sen, hän keksisi minutkin. Minua harmitti, että hän näkisi minut
niin kurjassa asennossa, kyyristyneenä lattialle. Vielä minulla
oli aikaa kohota pystyyn. Minä teinkin sen, ja tiedän, että aivan
vaistomaisesti asetuin uhkaavaan asentoon. Mutta hän ei pannut
vähintäkään huomiota minuun. Ja yhtä vähän hän huomasi ammottavaa
aukkoakaan. Ennenkuin olin selvillä asiasta ja ennenkuin ehdin
mitään tehdä, oli hän astunut reippaasti aukkoa kohti. Hän astui
toisella jalallaan suoraan aukkoon juuri samassa, kun hän aikoi
kohottaa toista jalkaansa lattiasta. Mutta kun toinen jalka ei
saanut minkäänlaista tukea, vaan vaipui tyhjään ilmaan, niin entinen
Susi-Larsen, jolla oli oikeat tiikerin lihakset, viskautui koko
pituudellaan aukon yli, niin että hän kaatui kädet ojossa eteenpäin
eikä alas, ja löi aukon toisella puolen rintansa ja vatsansa vasten
lattiaa. Seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt jalkansa ylös,
pyörähtänyt ympäri ja välttänyt vaaran. Mutta hän vieri hillojen ja
alusvaatteiden keskelle ja kolahti vasten luukkua.
Hänen kasvojensa ilmeestä saatoin nähdä, että hän oli ymmärtänyt
koko asian. Mutta ennenkuin ehdin ajatella sen enempää, hän oli
laskenut luukun paikoilleen ja sulkenut varastohuoneen aukon.
Samassa minäkin ymmärsin. Hän luuli sulkeneensa minut alas. Ja hän
oli sokea sokea kuin yölepakko. Minä pidin häntä tarkasti silmällä
ja hengitin niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla minua. Hän astui
nopeasti kojuunsa. Näin hänen erehtyvän ovesta, kopeloivan kädellään
ovenripaa ja lopulta löytävän sen. Nyt oli oikea hetki tullut. Minä
hiivin varpaillani kajuutan lattian poikki portaita ylös. Hän tuli
jälleen ulos laahaten perässään isoa merimiesarkkua, jonka hän asetti
luukulle. Mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan toi vielä toisenkin
ja laski sen edellisen päälle. Sitten hän keräsi kokoon hillot ja
alusvaatteet ja pani kaikki pöydälle. Kun hän astui portaita ylös,
vetäydyin minä syrjään ja pyörähdin äänettömästi kajuutan katoksen
yli.
Hän työnsi kajuutanluukun hiukan syrjään, nojautui siihen
käsivarsineen ja seisoi siinä katsellen eteensä, ikäänkuin olisi
silmäillyt laivan keulaa kohti, tai oikeammin sanoen hän tuijotti
eteensä, sillä hänen silmänsä olivat aivan liikkumattomat, hän ei
edes räpäyttänyt niitä. Olin vain noin viiden jalan päässä hänestä ja
aivan hänen silmiensä edessä. Tuntuipa tämä oikein kauhistuttavalta.
Olin omasta mielestäni ikäänkuin jokin kummitus, koska saatoin
olla niin näkymätön. Heilutin kättäni edestakaisin, vaikkei hän
tietystikään nähnyt sitä, mutta kun liikkuva varjo liehui hänen
kasvojensa vii, niin huomasin, että hän tunsi sen. Hänen kasvonsa
ilmaisivat kiihkeää odotusta, samalla kun hän yritti selvitellä
itselleen, mitä tuo liike merkitsi. Hän tiesi, että jokin oli
osunut häneen ulkoapäin, että jokin muutos hänen ympäristössään
oli herättänyt tuon tunteen, mutta mitä se oli, sitä hän ei voinut
käsittää. Minä lakkasin liikuttamasta kättäni, jotta varjo pysyi
paikoillaan. Hän käänsi hitaasti päätään edestakaisin, puolelta
toiselle, jotta väliin aurinko osui siihen, väliin minun käteni varjo
-- hän koetti niin sanoakseni tunteellaan tutkia, mitä tuo varjo
merkitsi.
Minä puolestani ihmettelin, miten hän saattoi tuntea jotakin niin
vähäistä kuin tuo varjo oli. Jos hänen silmämunansa yksinään olivat
vahingoittuneet tai jos hänen näköhermonsa eivät olleet kokonaan
pilaantuneet, niin selitys oli hyvin yksinkertainen. Mutta jos asian
laita ei ollut sellainen, niin en voinut myöskään sitä selittää
muulla tavalla, kuin että hänen herkkätuntoinen ihonsa saattoi tuntea
eron auringon ja varjon lämpötilan välillä.
Tai ehkä -- kukapa saattoi sen tietää? -- se johtui jostakin
satumaisesta kuudennesta aistista, niin että hän tunsi ihmisen
läsnäolon, joka oli niin lähellä häntä.
Hän ei koettanut kuitenkaan tutkia varjoa sen pitemmältä. Hän nousi
kannelle ja astui keulaa kohden niin nopeasti ja varmasti, että olin
aivan ihmeissäni. Ja kuitenkin hänen käynnissään saattoi vähän väliä
nähdä sokean avuttomuutta. Nyt minä vasta ymmärsin mitä se oli.
Sekä ilokseni että surukseni hän löysi kenkäni kanssin kannelta
ja vei ne mukanaan keittiöön. Minä näin hänen sytyttävän tulta ja
alkavan keittää itselleen ruokaa. Sitten minä hiivin kajuuttaan, hain
sieltä hillot ja alusvaatteet, hiivin taas yhtä hiljaa keittiön ohi
ja kiipesin alas rantaan tehdäkseni selkoa avojalkaretkeilystäni.