Herätessäni tunsin omituista painostusta. Ikäänkuin jotakin olisi
puuttunut ympäristöstäni. Mutta tämä salaperäinen painostus katosi
heti oltuani vähän aikaa hereillä ja huomattuani, ettei minulta
puuttunutkaan muuta kuin tuuli. Olin vaipunut uneen hermostuneen
pinnistyksen vallassa, valmiina kestämään alituisesti uudistuvia
ääniä tai liikkeitä, ja olin herännyt samassa pinnistyksessä,
valmiina vastustamaan painoa, jota ei enää ollut olemassa.
Ensi kertaa olin nyt useaan kuukauteen viettänyt yöni katon alla, ja
minä makasin siinä ja ojentelin jäseniäni mukavasti vaippojen alla
-- tällä kertaa aivan kuivana. Ensin mietin sitä vaikutusta, jonka
tuulen taukoaminen oli tehnyt minuun -- sitten ajattelin ilolla, että
makasin patjalla, jonka Maud omin käsin oli valmistanut. Puettuani
ylleni ja avattuani oven kuulin laineiden yhä hyrskyävän rantaa
vasten, kertoen yöllisen myrskyn hirveästä raivosta. Päivä oli kirkas
ja aurinkoinen. Olin nukkunut kauan ja astuin reippaasti ovesta
ulos voittaakseni takaisin kadottamani ajan, niinkuin Kokeilusaaren
asukkaan ainakin tuli tehdä.
Kun tulin ulos, pysähdyin äkisti. Tietysti minä uskoin silmiäni,
mutta sittenkin seisoin hetken aikaa aivan lamautuneena siitä näystä,
joka kohtasi minua. Rannalla, noin viidenkymmenen jalan päässä,
oli mastoton laivanrunko, keula maihin päin kääntyneenä. Puomit ja
mastot, sekaantuneina köysiin ja repaleisiin purjeihin, keinuivat
hiljalleen rungon sivulla. Minun teki mieleni hieroa silmiäni
seisoessani siinä ja katsoessani eteeni... Siinähän oli tuttu
keittiökoju, jonka olimme itse rakentaneet -- tuossa peräkannelle
johtava tuttu koroke ja matala kajuutta, jonka katto kohosi tuskin
laivan parrasta korkeammalle. Niin, se oli _Ghost!_
Mikä kohtalon oikku oli johdattanut tämän laivan tänne -- miksei
yhtä hyvin jonnekin muualle? Mikä onneton sattuma? Minä loin silmäni
paljasta, luoksepääsemätöntä kallioseinää kohti, ja minulle selvisi
koko epätoivoinen asemamme. Turhaa oli paeta, mahdotonta edes sitä
tuumiakaan. Minä ajattelin Maudia, joka nukkui meidän rakentamassamme
majassa -- minä ajattelin hänen ääntään, kun hän lausui minulle:
"hyvää yötä, Humphrey", ja korvissani kajahtivat nuo sanat: "vaimo,
joka on annettu minulle" -- mutta ne kuulostivat nyt kuolinkellojen
ääneltä. Ja sitten kaikki musteni silmissäni.
Sitä kesti ehkä vain puolen sekuntia, mutta minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, kuinka pian minä jälleen toinnuin. Joka
tapauksessa _Ghost_ oli nyt siinä edessäni, keula rantaanpäin
kääntyneenä, sen murskaantunut kokkapuu pisti hiekasta esiin, ja sen
yhteentakertuneet märssytangot hakkasivat sen kylkeä vasten, kun
hyrskyävät laineet sitä keinuttelivat. Jotakin oli tehtävä -- niin,
jotakin oli tehtävä.
Äkkiä huomasin ihmeekseni, ettei laivassa näkynyt vähintäkään
liikettä. Väsyneinä yön taisteluista ja kauhuista kaikki varmaan
vielä nukkuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että ehkäpä Maud
ja minä sittenkin pääsisimme pakoon. Jos me lähtisimme veneessä
soutamaan niemen taakse, ennenkuin kukaan siellä heräisi? Minä
herättäisin hänet, ja sitten me heti lähtisimme matkaan. Olin
jo kohottanut käteni kolkuttaakseni hänen oveensa, kun tulin
ajatelleeksi, kuinka pieni saaremme oli -- emme me siinä voisi
piiloutua minnekään. Ei muuta pakopaikkaa meillä ollut kuin
valtameri. Minä ajattelin somia pieniä majojamme, liha- ja
öljyvarastoamme, sammalia ja keräämiämme polttopuita, ja minä tiesin,
ettemme koskaan voisi kestää talvea merellä emmekä nousevia suuria
myrskyjä.
Epäröin hetken aikaa hänen ovellaan. Niin, se oli mahdotonta, aivan
mahdotonta. Hurja ajatus hyökätä sisään hänen luokseen ja tappaa
hänet hänen nukkuessaan iski äkkiä päähäni. Mutta samalla juolahti
mieleeni parempi ajatus. Koko miehistö nukkui. Miksen hiipisi laivaan
-- minähän tunsin tien Susi-Larsenin hyttiin -- miksen tappaisi häntä
hänen nukkuessaan? Ja sitten -- niin, sittenpähän nähtäisiin. Kun hän
oli hengiltä, niin olihan sitten sekä aikaa että tilaisuutta tehdä
kaikkea muuta, ja joka tapauksessa -- muuttukoot olot millaisiksi
tahansa, pahemmiksi kuin nyt ne eivät kuitenkaan enää voisi tulla.
Puukko oli paikallaan kupeellani. Minä käännyin majaan ottaakseni
pyssyni, katsoin että se oli ladattu ja astuin _Ghostin_ luo. Minun
oli varsin vaikea kiivetä siihen, olinpa kastuakin melkein kainaloja
myöten. Kanssiluukku oli auki. Minä pysähdyin ja kuulostin nukkuvien
hengitystä, mutta en kuullut minkäänlaista ääntä. Olin vähällä
tukehtua ajatellessani, että laiva mahdollisesti voisi olla aivan
tyhjä. Kuuntelin vieläkin kiihkeämmin. En kuullut kerrassaan mitään.
Astuin varovasti tikapuita alas. Alhaalla tuntui omituinen ummehtunut
haju, niinkuin asumattomassa huoneessa. Kaikkialla oli repaleisia
vaatekasoja, vanhoja saappaita, repeytyneitä öljytakkeja -- kaikkea
tuollaista roskaa, jota kanssiin keräytyy pitkän matkan aikana.
Miehet olivat nähtävästi kaikessa kiireessä lähteneet sieltä
matkoihinsa -- sen johtopäätöksen tein astuessani jälleen kannelle.
Toivo heräsi nyt rinnassani, ja minä katselin levollisemmin
ympärilleni. Nyt huomasin, että veneet olivat kadonneet.
Pyyntimiesten olinpaikka oli yhtä autio kuin kanssikin. He olivat
varmaan keränneet kokoon tavaransa yhtä suurella kiireellä.
_Ghost_ oli aivan autio. Se oli siis Maudin ja minun omani. Tulin
ajatelleeksi laivan varastohuonetta kajuutan alla ja päätin hankkia
pienen yllätyksen Maudille aamiaiseksi.
Kun pelkoni nyt oli kadonnut eikä tuo julma teko, jota olin
lähtenyt suorittamaan, ollut siis tarpeellinen, tulin äkkiä aivan
poikamaisen iloiseksi. Minä hyökkäsin portaita ylös pyyntimiesten
suojasta kaksi askelta kerrassaan, ja minä iloitsin vain mielessäni
ja toivoin, että Maud nukkuisi siksi kauan, että ennättäisin
saada aamiaisen yllätyksineen valmiiksi. Kulkiessani keittiön ohi
ajattelin tyytyväisyydellä kaikkia siellä olevia keittoastioita.
Sitten hypähdin peräkannen korokkeelle, ja siellä näin äkkiä --
Susi-Larsenin. Vauhtini oli niin kova, että horjahdin pari kolme
askelta eteenpäin, ennenkuin pääsin pysähtymään. Hän seisoi kajuutan
portailla, niin että ainoastaan hänen päänsä ja hartiansa olivat
näkyvissä, ja hän tuijotti suoraan minuun. Hän nojasi käsivartensa
puoleksi avattua luukkua vasten, eikä hän liikahtanut vähimmässäkään
määrässä -- hän seisoi vain siinä ja katsoi minuun.
Minä aloin vapista. Tunsin samanlaista kuvottavaa tunnetta
vatsassani kuin joskus ennenkin. Tartuin kiinni katoksen reunaan
saadakseni hiukan tukea. Huuleni kuivuivat äkkiä kokonaan, ja minä
kostutin niitä, kunnes minun oli pakko puhua. Mutta en hetkeksikään
irroittanut katsettani hänestä. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.
Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa tuntui ennustavan
onnettomuutta. Koko entinen pelkoni palasi ja kasvoi vielä sata
kertaa suuremmaksi. Ja yhä edelleen seisoimme siinä molemmat ja
tuijotimme toisiimme.
Minun teki mieleni ryhtyä johonkin, mutta entisen avuttomuuteni
hirveän painon alla odotin, että hän tekisi alun. Odottaessani tulin
ajatelleeksi, että seisoin tässä hänen edessään aivan kuin kerran
tuon pitkäharjaisen koirashylkeen edessä ja peloissani unohdin
kokonaan, että olin aikonut ottaa sen hengiltä, kunnes vihdoin aloin
toivoa, että se juoksisikin karkuun. Täten selvisi minulle kuitenkin,
etten seisonut siinä antaakseni Susi-Larsenin ensiksi hyökätä
kimppuuni, vaan tehdäkseni sen itse.
Minä viritin molemmat hanat ja tähtäsin pyssyni häntä kohti. Jos
hän olisi hiukankin liikahtanut, koettanut vetäytyä takaisin
porraskäytävään, niin aivan varmaan olisin ampunut hänet. Mutta hän
seisoi siinä liikkumattomana ja tuijotti vain eteensä. Seisoessani
siinä hänen edessänsä, ojennettu pyssy vapisevissa käsissäni, oli
minulla aikaa huomata, että hänen kasvonsa olivat riutuneet. Näyttipä
siltä, kuin suuri tuska olisi sen saanut aikaan. Hänen poskensa
olivat sisäänpainuneet, ja hänen ryppyisellä otsallaan oli väsynyt
ilme. Sitä paitsi tuntui hänen silmänsä mielestäni kovin omituisilta,
ei yksin ilmeeltään, vaan myöskin ulkomuodoltaan -- ikäänkuin
näköhermoja ja lihaksia olisi liiaksi vaivattu ja sen johdosta
silmämunat olisivat hiukan vääristyneet.
Kaiken sen minä nyt huomasin ja aivoni työskentelivät kiihkeästi,
minulla oli varmaan tuhat ajatusta yhtaikaa. Mutta en sittenkään
voinut laukaista. Minä annoin pyssyn vaipua alas ja astuin kajuutan
katoksen nurkkauksen luo, ensinkin rauhoittaakseni kiihottuneita
hermojani ja voidakseni jälleen ryhtyä johonkin ja myöskin tullakseni
häntä lähemmäksi. Kohotin pyssyni uudelleen. Hän seisoi vain kyynärän
päässä pyssyn suusta. Hänellä ei ollut vähintäkään pelastumisen
toivoa. Päätökseni oli järkähtämätön. En mitenkään olisi voinut olla
osaamatta häneen, vaikka olisin ollut kuinka huono ampuja tahansa. Ja
kuitenkin minä epäröin enkä voinut laukaista.
"No?" huudahti hän kärsimättömästi.
Turhaan minä koetin pakottaa sormiani painamaan hanaa, ja yhtä
turhaan koetin saada sanan huuliltani.
"Miksi ette ammu?" kysyi hän.
Koetin karaista kurkkuani voidakseni puhua.
"Te ette voi sitä tehdä, Hump", sanoi hän hitaasti. "Ette te
oikeastaan ole pelkuri. Mutta te ette voi. Teidän sovinnainen
moraalinne on teitä voimakkaampi. Te tottelette sokeasti oppia,
joka vallitsee niiden ihmisten parissa, joita te tunnette tai
joista olette lukenut. Sen lakipykälät on päntätty päähänne aina
siitä ajasta saakka, jolloin te opitte puhumaan -- ja huolimatta
filosofiastanne ja siitä, mitä olette oppinut minulta, te ette
sittenkään voi tappaa aseetonta, joka ei tee minkäänlaista
vastarintaa."
"Sen minä kyllä tiedän", sanoin käheällä äänellä.
"Ja te tiedätte myöskin, että minä tappaisin aseettoman miehen yhtä
levollisesti kuin polttaisin sikariani", jatkoi hän. "Te tiedätte
mikä minä olen -- te tiedätte, mikä arvo minulla on maailman silmissä
teidän mittapuunne mukaan. Te olette sanonut minua kyykäärmeeksi,
tiikeriksi, haikalaksi, pedoksi ja Calibaniksi. Ja kuitenkaan -- te
pieni surkea marionetti, te pieni kajahteleva koneisto -- ette voi
minua tappaa, niinkuin te tappaisitte kyykäärmeen tai haikalan, siksi
että minun käteni ja jalkani ja ruumiini on melkein samalla tavalla
luotu kuin teidänkin. Pyh! Minä olin odottanut teistä enemmän, Hump!"
Hän astui portailta esiin ja tuli minun luokseni.
"Pankaa pois pyssynne. Minä tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä.
Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ympärilleni. Mikä
paikka tämä on? Minkälainen asema _Ghostilla_ on? Miksi te olette
märkä? Missä on Maud -- suokaa anteeksi, -- minä tarkoitan miss
Brewster -- vai pitääkö minun sanoa mrs van Weyden?"
Olin peräytynyt taaksepäin ja minua melkein itketti, kun en kyennyt
ampumaan häntä, mutta en ollut siksi mieletön, että olisin laskenut
pyssyn kädestäni. Epätoivoissani toivoin, että hän tekisi jotakin
väkivaltaista -- että hän koettaisi lyödä tai kuristaa minua -- sillä
minä tunsin, että vasta sitten voisin ampua hänet.
"Tämä on Kokeilusaari", sanoin minä.
"En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä", sanoi hän.
"Mutta me nimitämme sitä siksi", selitin minä.
"Me?" sanoi hän kysyvällä äänellä. "Ketkä me?"
"Miss Brewster ja minä. Entä _Ghostin_ asema? Voittehan itsekin
nähdä, että sen keula on rannassa kiinni."
"Täällä on hylkeitä", sanoi hän. "Ne herättivät minut haukunnallaan,
muuten olisin kai vieläkin nukkunut. Minä kuulin niiden äänen, kun
yöllä ajauduin tänne. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että lähestyin
suojattua rantaa. Täällä on hylkeitten pesäpaikka -- sellainen, jota
vuosikausia olen etsinyt. Veljeäni saan siis sittenkin kiittää siitä,
että aivan sattumalta onni on minua niin suuresti potkaissut. Tämähän
on suorastaan kultakaivos. Entäs saaren asema?"
"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", vastasin. "Teidän
täytynee se kuitenkin suunnilleen tietää. Mitä teidän viimeiset
huomionne osoittavat?"
Hän hymyili salaperäisesti, mutta ei vastannut mitään.
"Missä on miehistö?" kysyin minä. "Mistä se johtuu, että te olette
yksin?"
Olin valmistunut siihen, ettei hän vastaisi tähänkään kysymykseen, ja
siksi hämmästyin, kun hän alkoi suopeasti kertoa.
"Veljeni piti minua neljäkymmentäkahdeksan tuntia saarroksissa enkä
päässyt kerrassaan mihinkään. Se ei ollut minun syyni. Hän tuli
yöllä laivaan, ja vahti yksin oli kannella. Kaikki ampujat käänsivät
minulle selkänsä. Hän lupasi heille suuremman voiton. Kuulin, kun
hän teki heille tarjouksensa. Aivan nenäni edessä. Ja tietysti
koko miehistöni läksi tiehensä. Sehän oli aivan luonnollista. Joka
mies karkasi -- ja siinä minä sitten olin omassa laivassani kuin
asumattomalla saarella. Veljeäni onni potkaisi sillä kertaa -- jäihän
se joka tapauksessa sukuun."
"Mutta miten mastot ovat taittuneet?" kysyin minä.
"Menkääpäs katsomaan köysiä", sanoi hän viitaten siihen suuntaan,
missä mesaanirikin olisi pitänyt olla.
"Ne on veitsellä leikattu poikki!" huudahdin minä.
"Ei aivan niin kuitenkaan", vastasi hän nauraen. "Se kävi paljon
ovelammalla tavalla. Katsokaa tarkemmin."
Minä tottelin. Köydet olivat melkein poikkileikatut, mutta siksi
paljon oli jätetty jäljelle, että vantit pysyivät koossa, kunnes ne
joutuisivat kovan painon alle.
"Sen Cooky teki", sanoi hän uudestaan nauraen. "Minä tiedän sen,
vaikken nähnytkään häntä työssä. Se oli vain pieni tilinteko meidän
välillämme."
"Mutta se kääntyi Mugridgen eduksi", huudahdin minä.
"Niin -- sitä minäkin ajattelin, kun kaikki läksivät laivasta. Mutta
en sanonut sitä ääneen."
"Mutta mitä te teitte, kun kaikki tämä tapahtui?" kysyin minä.
"Kyllä minä tein parastani, sen voitte uskoa, mutta eihän siitä
mitään hyötyä ollut sellaisissa olosuhteissa."
Minä käännyin lähemmin tarkastelemaan Mugridgen työtä.
"Minäpä käyn hetkeksi istumaan ja lämmittelemään
auringonpaisteeseen", kuulin Susi-Larsenin sanovan.
Hänen äänestään saattoi aavistaa, vaikkakin vain hämärästi, että
hänen ruumiillinen voimansa oli heikontunut, ja tämä tuntui minusta
niin omituiselta, että katsahdin nopeasti häneen. Hän pyyhkäisi
hermostuneesti kasvojaan käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut poistaa
hämähäkinverkon silmistään. Olin aivan ymmällä. Susi-Larsen ei ollut
lainkaan enää se mies, jonka minä olin tuntenut.
"Miten on päänsäryn laita?" kysyin minä.
"Se kiusaa minua joskus", kuului vastaus. "Ja luulenpa, että se juuri
nyt on tulossa."
Hän liukui maahan istuvasta asennostaan, kunnes makasi pitkällään
kannella. Sitten hän käännähti kyljelleen nojaten päätään toista
käsivartta vasten, varjellen toisella kädellään silmiään auringolta.
Minä tarkastelin häntä ihmetellen.
"Nyt teitä onni suosii, Hump", sanoi hän.
"Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte", valehtelin minä, sillä
ymmärsin vallan hyvin hänen sanansa.
"Oi, en juuri mitään", hän sanoi hiljaa, ikäänkuin olisi juuri ollut
vaipumaisillaan uneen, "minä tarkoitan vain, että nyt te olette
saanut minut sinne, minne tahdoitte".
"Ei, sitä en tosiaankaan ole tahtonut", vastasin minä. "Sillä
mieluimmin minä toivoisin, että olisitte tuhannen mailin päässä
täältä."
Hän nauroi salavihkaa eikä sanonut sen enempää. Hän ei
liikahtanutkaan, kun astuin hänen ohitsensa alas kajuuttaan. Minä
nostin lattialuukun ylös, mutta jäin hetkeksi seisomaan siihen
ja katselin epäillen alas pimeään varastohuoneeseen. Epäröin
tokko laskeutuisin sinne alas. Jos hän vain tekeytyi sairaaksi ja
ilveillään makasi alallaan? Olisipa se todellakin kaunista, jos
jäisin tuonne alas kuin rotta satimeen. Hiivin hiljaa taas portaita
ylös ja katselin häntä. Hän makasi aivan entisessä asennossaan. Minä
menin jälleen alas. Mutta ennen kuin laskeuduin varastohuoneeseen,
viskasin kuitenkin varovaisuuden vuoksi luukun edeltäkäsin alas.
Ansa ei ainakaan voisi sulkeutua. Mutta kaikki tuo oli tarpeetonta.
Nousin jälleen ylös kajuuttaan mukanani koko kuormallinen hilloja,
laivakorppuja, lihasäilykkeitä ja jos jotakin -- niin paljon kuin
vain jaksoin kantaa -- ja sitten työnsin taas luukun paikoilleen.
Yksi ainoa silmäys Susi-Larseniin ilmaisi minulle, ettei hän ollut
liikahtanut. Nyt iski hyvä ajatus päähäni. Minä hiivin hänen kojuunsa
ja otin huostaani hänen revolverinsa. En löytänyt mitään muita
aseita, vaikka etsin perin pohjin muutkin kojut. Varmuuden vuoksi
palasin vielä kanssiin ja välikannelle ja tarkastelin kaikki paikat
sielläkin ja keräsin sitten keittiöstä kaikki terävät veitset.
Sitten tulin ajatelleeksi isoa kääntöveistä, joka oli Susi-Larsenin
taskussa, ja minä astuin hänen luokseen ja puhuttelin häntä, ensin
hiljaa ja sitten kovemmin. Hän ei liikahtanut. Silloin kumarruin ja
otin veitsen hänen taskustaan. Minä hengitin nyt helpommin. Hänellä
ei ollut enää minkäänlaisia aseita, joilla hän matkan päästä olisi
voinut ahdistaa minua, jota vastoin minulla oli useampiakin aseita ja
saatoin aina ennättää ennen häntä, jos hän koettaisi tarttua minuun
hirveillä gorillankäsivarsillaan.
Pantuani osan saaliistani kahvi- ja paistinpannuun ja otettuani
muutamia posliiniastioita kajuutan kaapista jätin Susi-Larsenin
makaamaan auringonpaisteeseen ja läksin maihin.
Maud nukkui yhä. Minä puhalsin hiiliin ja sain tulen syttymään --
emme olleet vielä rakentaneet itsellemme keittiötä talven varaksi
-- ja minä valmistin aamiaisen suurella kiireellä. Kun olin
lopettamaisillani työni, kuulin Maudin liikkuvan majassaan pukiessaan
ylleen. Ja juuri kun kaikki oli valmista ja kahvi oli kiehua yli, hän
avasi oven ja tuli ulos.
"Se ei ole kauniisti tehty", tervehti hän minua. "Te olette anastanut
minun oikeuteni. Olettehan suostunut siihen, että minä saan pitää
huolta ruoanlaitosta, ja..."
"Minä tein sen vain tämän ainoan kerran", sanoin anteeksi pyytäen.
"Mutta teidän täytyy luvata, ettette tee sitä koskaan enää", sanoi
hän hymyillen. "Jollette nimittäin ole kyllästynyt minun heikkoihin
kokeiluihini."
Suureksi ilokseni hän ei katsonutkaan alas rantaan, ja minä jatkoin
niin erinomaisella menestyksellä leikinlaskuani, ettei hän edes
huomannut juovansa kahvia posliinikupista, syövänsä keitettyjä
perunoita ja levittävänsä hilloa korpulle. Mutta kauan sitä ei voinut
kestää. Minä näin hänen rajattoman hämmästyksensä, kun hän huomasi
syövänsä posliinilautaselta. Hän tuijotti aamiaisastioihin ja keksi
toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Sitten hän katsoi minuun ja
käänsi hitaasti päänsä rantaa kohden.
"Humphrey!" sanoi hän.
Entinen hirveä kauhistus samensi hänen silmänsä.
"Onko hän...?" änkytti Maud.
Minä vain nyökkäsin vastaukseksi.