Oli aivan luonnollista, että me nimittäisimme saarta Kokeilusaareksi.
Kaksi viikkoa kului meiltä majan rakentamiseen. Maud tahtoi
välttämättä auttaa minua, ja minä olisin voinut vaikka itkeä
nähdessäni hänen haavoittuneet ja veriset kätensä. Ja kuitenkin minä
samalla olin ylpeä hänestä. Olihan siinä jotakin sankarimaista, että
tämä hienosti sivistynyt nainen kesti meidän hirveät kärsimyksemme
ja vähäisillä voimillaan suoritti talonpoikaisnaisen töitä. Hän
kokosi kiviä, joista minä rakensin majan seinät, eikä hän ollut
kuulevinaankaan, kun pyysin häntä jättämään sen työn sikseen. Joskus
hän kuitenkin suostui suorittamaan kevyempiä töitä, keittämään ruokaa
ja keräämään ajopuita ja sammalia talvitarvettamme varten.
Majan seinät kohosivat vaivalloisesti, mutta kaikki kävi kuitenkin
hyvin, kunnes katonkattamiskysymys nousi eteen. Mitä hyötyä oli
noista neljästä seinästä ilman kattoa? Ja mistä katto voitaisiin
tehdä? Tosin oli olemassa kolme vara-airoa. Ne kelpaisivat
katonkannattimiksi, mutta mistä saataisiin peite niiden päälle?
Sammal ei siihen kelvannut. Tundraruoho oli epäkäytännöllistä. Purje
tarvittiin venettä varten, ja öljykangas oli alkanut vuotaa.
"Winters peitti majansa hylkeennahoilla", sanoin minä.
"Onhan täällä hylkeitä", vastasi Maud.
Seuraavana päivänä alkoi pyydystys. En osannut lainkaan ampua, mutta
minun onnistui kuitenkin saada selkoa miten se oli tehtävä. Ja kun
olin hukannut kolmekymmentä patruunaa kolmea hyljettä kohti, niin
huomasin, että ampumavarat loppuisivat, ennenkuin olisin saavuttanut
tarpeellista taituruutta. Olin myöskin käyttänyt kahdeksan patruunaa
tulen sytyttämistä varten, ennenkuin keksin sen keinon, että laitoin
märästä sammalesta aitauksen hehkuvien hiilien ympärille, eikä
laatikossa ollut enää kuin toista sataa patruunaa jäljellä.
"Meidän täytyy tappaa nuijalla hylkeitä", selitin minä, huomattuani
kuinka kehno ampuja olin. "Olen kuullut hylkeenpyytäjien puhuvan
hylkeitten nuijimisesta."
"Ne ovat niin kauniita", sanoi Maud. "Minun on mahdoton sietää
sitä ajatusta, että niitä kohdeltaisiin niin julmasti. Sehän olisi
suorastaan raakaa -- aivan toista on ampua niitä."
"Mutta me tarvitsemme katon majaamme", vastasin minä äreästi.
"Talvi tulee pian. Meidän tai hylkeiden henki on nyt kysymyksessä.
Pahaksi onneksi ei meillä ole kylliksi ampumavaroja, mutta luulenpa
myöskin, että ne kärsivät vähemmän nuijimisesta kuin lukemattomista
ampumahaavoista. Ja minä tietysti pidän huolta nuijimisesta."
"Sitähän minä juuri...", alkoi hän innolla, mutta keskeytti äkkiä
hämillään lauseensa.
"Mutta tietysti -- jos te tahdotte mieluummin...", sanoin minä.
"Mitä minä sitten voin tehdä?" sanoi hän lempeästi, ja hänen
äänestään saatoin päättää, että hän aikoi pyytämällä saada sydämeni
heltymään.
"Koota ajopuita ja keittää ruokaa", vastasin minä nopeasti.
Hän pudisti päätään. "Teidän on vaarallista yksin tehdä tuollaisia
kokeita."
"Kyllä minä tiedän, kyllä tiedän", sanoi hän minun koettaessani
väittää vastaan. "Minä en ole muuta kuin heikko nainen, mutta juuri
minun apuni voi pelastaa teidät vaarasta."
"Mutta nuijiminen?" sanoin minä.
"Sen te tietysti saatte hoitaa. Minä tulen luultavasti huutamaan.
Mutta minä katson syrjään, kun..."
"Kun on vaara suurin", lisäsin minä nauraen.
"Minä päätän itse milloin tahdon katsoa, milloin en", vastasi hän
kopeasti.
Seurauksena oli se, että hän tuli minun mukanani seuraavana aamuna.
Minä soudin viereiseen lahteen aivan rantaäyräälle saakka. Kaikkialla
ympärillämme vedessä oli hylkeitä, ja rannalta kuului haukuntaa
tuhansista kidoista, joten meidän täytyi huutaa kuullaksemme
toistemme ääntä.
"Minä tiedän, että hylkeenpyytäjillä on tapana nuijia niitä", sanoin
minä koettaen rohkaista omaa mieltäni. Ja minä katselin epäröivästi
isoa koirashyljettä, joka noin kolmenkymmenen jalan päässä meistä oli
kohonnut etukäpäliensä varaan ja tuijotti lakkaamatta minuun. "Mutta
kysymys on nyt vain: millä tavalla niitä nuijitaan?"
"Kerätään tundraheinää ja katetaan sillä maja", sanoi Maud.
Hän oli tästä yrityksestä yhtä levoton kuin minäkin, ja meillä oli
tosiaankin syytä pelkoomme, kun läheltä näimme niiden kiiluvat
torahampaat ja koiramaiset kuonot.
"Minä olen aina luullut, että hylkeet pelkäisivät ihmisiä", sanoin
minä. "Ja mistäpä tiedän, etteivät ne pelkäisikin", lisäsin heti sen
jälkeen, soudettuani vielä pari aironvetoa rantaa pitkin. "Jos minä
nyt nousisin aivan pelotta maihin, niin ehkäpä ne pakenisivat, niin
etten saisi kiinni ainoatakaan."
Minä epäröin yhä edelleen.
"Olen kerran kuullut kerrottavan miehestä, joka joutui keskelle
metsähanhiparvea", sanoi Maud. "Ja ne tappoivat hänet."
"Hanhetko?"
"Niin, hanhet. Veljeni kertoi sen minulle, kun olin pieni tyttö."
"Mutta minä tiedän, että on tapana nuijia hylkeitä", intin minä
itsepäisesti.
Päinvastoin kuin mitä Maud tarkoitti, tekivät hänen sanansa minut
aivan hurjaksi, ja minä päätin tehdä yrityksen. Enhän voinut näyttää
hänelle olevani pelkuri.
"Tässä me voimme laskea maihin", sanoin minä ja huopasin toisella
airolla, niin että keula kääntyi rantaan.
Nousin veneestä ja lähestyin rohkeasti pitkäharjaista koirashyljettä,
joka makasi naaraittensa keskellä. Minulla oli kädessä tavallinen
nuija, jolla soutajat tappavat harppuunalla haavoitettuja
hylkeitä. Nuija oli vain puolentoista jalan pituinen, ja suuressa
tyhmyydessäni ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että ne nuijat,
joilla pesäpaikoilla tapetaan hylkeitä, ovat neljän tai viiden
jalan pituisia. Naaraat väistyivät tieltäni, ja minä tulin yhä
lähemmäksi koirasta. Se kohosi äkäisesti etukäpälilleen. Se oli noin
kahdentoista jalan päässä minusta. Minä astuin rohkeasti eteenpäin,
odottaen että se milloin tahansa kääntyisi ja juoksisi karkuun.
Kun me olimme vain kuuden jalan päässä toisistamme, iski päähäni
kauhea ajatus: mitäpä, jollei se pakenekaan! No, silloin minä
tietysti iskisin sitä nuijalla. Kauhuissani olin unohtanut, että
olin tullutkin sinne pyytämään hylkeitä enkä karkoittamaan niitä
pakosalle. Samassa hylkeen kurkusta nousi kuorsaava mörinä ja se
hyökkäsi minua vasten. Sen silmät kiiluivat, kita oli selkosen
selällään, ja hampaat loistivat peloittavan valkeina. Vähääkään
häpeämättä minä tunnustan, että käännyin ympäri ja aloin juosta
pakoon. Hylje juoksi kömpelösti, mutta nopeasti. Se oli vain kahden
jalan päässä minusta, kun hyppäsin veneeseen, ja kun työnsin sen
toisella airolla vesille, tarttui hylje hampain aironlapaan. Paksu
puu murskautui kuin munankuori. Maud ja minä katsoimme ihmeissämme
toisiimme. Silmänräpäyksen kuluttua se oli sukeltanut veneen alle ja
tarttunut hampain köliin kiinni pudistaen raivoisasti alustamme.
"Herranen aika!" sanoi Maud. "Käännytään pois."
Minä pudistin päätäni. "Minä voin tehdä mitä muutkin, ja minä tiedän,
että toiset ovat nuijineet hylkeitä. Mutta taitaa olla parasta jättää
koiraat rauhaan."
"Minä toivoisin, että jättäisitte kaikki rauhaan", sanoi hän.
"Vai niin -- älkää nyt vain sanoko: 'Oi, olkaa niin hyvä'!" huudahdin
minä melkein ärtyisellä äänellä.
Hän ei vastannut mitään, ja minä tiedän, että ääneni sävy varmaan oli
loukannut häntä.
"Antakaa anteeksi", sanoin minä -- tai pikemmin huusin täyttä
kurkkua, jotta ääneni pääsisi kuuluville keskellä hylkeitten hirveää
melua. "Jos tahdotte, niin käännytään takaisin, mutta suoraan sanoen,
minä mieluummin olisin sitä tekemättä."
"Älkää koettakokaan väittää, että teillä on ollut huono onni siksi,
että teillä on nainen matkassanne", sanoi hän veitikkamaisesti
hymyillen. Ja minä tiesin, että hän oli täydellisesti leppynyt.
Minä soudin pari sataa jalkaa rantaa pitkin rauhoittaakseni
hermojani, sitten laskin taaskin rantaan.
"Olkaa varovainen", huusi hän jälkeeni.
Minä nyökkäsin ja astuin eteenpäin hyökätäkseni lähimmän haaremin
kimppuun. Kaikki kävi hyvin, kunnes tähtäsin nuijallani erästä
naarasta päähän, joka makasi hiukan erillään toisista, ja iskin
syrjään. Se murahti äkäisesti ja koetti paeta. Minä astuin lähemmäksi
ja iskin uudelleen, mutta tällä kertaa satutin sitä kylkeen enkä
päähän.
"Varokaa!" kuulin Maudin huutavan.
Innoissani en ollut kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun, ja kun
katsahdin ylös, näin haaremin hallitsijan hyökkäävän minua kohti.
Taaskin pakenin veneeseen hylkeen ajaessa minua takaa. Mutta sillä
kertaa ei Maud pyytänyt minua lähtemään pois.
"Minun luullakseni olisi parempi, jos te jättäisitte kaikki haaremit
rauhaan ja sen sijaan kävisitte yksinäisten, rauhallisten hylkeitten
kimppuun", sanoi Maud. "Olen varmaan joskus lukenut niistä.
Muistaakseni tohtori Jordanin kirjassa. Nuo koiraat ovat liian
nuoria, jotta niillä olisi omat haareminsa. Hän nimitti niitä varmaan
holostjakeiksi tai joiksikin senkaltaisiksi. Ja jos me voisimme saada
selkoa siitä, missä ne asustavat..."
"Minusta tuntuu, kuin teidän taistelunhalunne olisi herännyt", sanoin
minä nauraen.
Hän punastui kovasti. "Minä myönnän, että tappio on minulle yhtä
vastenmielistä kuin teillekin, vieläkin vastenmielisempää kuin noiden
kauniiden ja vaarattomien elukoiden tappaminen."
"Kauniiden!" sanoin minä naureskellen. "Minä en yhtään ymmärrä mitä
kaunista noissa pedoissa on, jotka vaahtoavin suin ajavat minua
takaa."
"Se riippuu teistä", sanoi hän nauraen. "Te ette ollut kyllin pitkän
välimatkan päässä. Jos teidän ei olisi ollut pakko tulla niitä niin
lähelle..."
"Kas, siinä se juuri onkin!" huudahdin minä "Minä tarvitsen pitempää
nuijaa. Ja tässä on murtunut airo juuri parhaaseen tarpeeseen."
"Mieleeni muistuu nyt juuri, että kapteeni Larsen kertoi minulle,
mitenkä he tappavat hylkeitä niiden pesäpaikoilla. He ajavat niitä
jonkin matkaa maihin pienissä parvissa, ennenkuin he tappavat ne."
"Enpä haluaisi ajaa takaa ainoatakaan näiden haaremien asukkaista",
panin minä vastaan.
"Mutta onhan siellä myöskin holostjakkeja", sanoi Maud. "Holostjakit
pysyttelevät erillään, ja tohtori Jordan sanoo, että haaremien
välissä kulkee teitä, ja niin kauan kuin holostjakit pysyttelevät
näillä teillä, antavat vanhat koiraat niiden olla rauhassa."
"Tuossa tulee nyt juuri eräs", sanoin minä ja osoitin kädelläni
nuorta koirashyljettä vedessä. "Pidetään sitä silmällä ja seurataan
sen jäljissä, jos se nousee rannalle."
Hylje ui suoraan rantaan ja kapusi ylös kahden haaremin välistä
aukkoa myöten; niiden hallitsijat päästivät tosin varoittavia
huutoja, mutta eivät kuitenkaan käyneet sen kimppuun. Me näimme sen
hitaasti jatkavan matkaansa ylös maihin, luovien haaremipaikkojen
välitse, luultavasti pysytellen tarkalleen tiellä.
"Tästä se varmaan käy", sanoin minä ja nousin veneestä. Mutta minä
myönnän, että sydän nousi kurkkuun ajatellessani, että minun tuli
astua tämän suunnattoman joukon läpi.
"Olisi kai viisainta kiinnittää vene", sanoi Maud.
Hän oli noussut minun jäljissäni, ja minä katsoin ihmeissäni häneen.
Hän nyökkäsi lujasti päätään. "Niin, minä aion seurata teidän
mukananne, siksi on parasta, että kiinnitätte veneen ja myöskin
annatte minulle nuijan."
"Käännytään takaisin", sanoin minä alakuloisesti. "Eiköhän
tundraruohokin kelpaa, kun siksi tulee."
"Kyllä te tiedätte, ettei siitä ole mihinkään", kuului vastaus.
"Astunko edellä?"
Kohauttaen olkapäitäni, mutta sydämessäni ihaillen hänen rohkeuttansa
annoin murtuneen airon hänelle ja itse otin toisen. Hermostuneina ja
levottomina me läksimme astumaan. Kerran Maud huudahti peloissaan,
kun yksi naaraista uteliaasti nuuski hänen toista jalkaansa, ja
usean kerran minä kiiruhdin askeliani samasta syystä. Mutta paitsi
varoittavia yskimisiä ei käynyt vähintäkään vihamielisyyttä ilmi.
Tällä pesäpaikalla ei luultavasti koskaan ollut käynyt pyytäjiä, ja
sen vuoksi hylkeet olivat sekä hyväntahtoisia että pelottomia.
Mutta keskellä parvea vallitsi hirveä jymy. Se oli melkein lyödä
korvat lukkoon. Minä pysähdyin ja hymyilin rohkaisevasti Maudille,
sillä olin pikemmin rauhoittunut kuin hän. Minä näin, että hän yhä
pelkäsi hirveästi. Hän tuli aivan minun luokseni ja huusi:
"Minua peloittaa aivan kauheasti!"
Mutta minä en pelännyt. Vaikka en ollut vielä täysin selvillä tästä
uudesta aikeestamme, niin oli hylkeitten levollisuus rauhoittanut
minutkin. Maud vapisi pelosta.
"Minä samalla pelkään enkä kuitenkaan pelkää", änkytti hän kalisevin
hampain. "Minun surkea ruumiini pelkää, mutta en minä itse."
"Kaikkihan käy hyvin, oikein hyvin", sanoin minä rohkaisevasti ja
laskin suojelevasti käsivarteni hänen vartalonsa ympärille.
En koskaan unohda, miten minä äkkiä tänä hetkenä tunsin oman
miehuuteni. Alkuperäisin voima minussa heräsi äkkiä. Minä tunsin
olevani mies, tunsin olevani luotu heikompaa suojelemaan, aivan kuin
tappeluun valmis koiras. Ja kaikkein parasta oli se, että tunsin
Voivani suojella sitä, jota rakastin. Maud nojautui minuun, aivan
kuin heikko, hento lilja, ja kun hän oli voittanut vavistuksensa,
olin mielestäni sanomattoman voimakas. Olin valmis taistelemaan
parven hurjimman koiraan kanssa ja minä tiedän, että jos sellainen
olisi hyökännyt kimppuuni, niin olisin astunut sitä vastaan aivan
levollisena, silmääkään räpäyttämättä -- ja tiedän myöskin, että
olisin tappanut sen.
"Nyt minun on taas hyvä olla", sanoi Maud ja katsoi minuun,
silmissään kiitollinen ilme. "Jatketaan matkaa."
Sydämeni riemuitsi ajatellessani, että minun voimani oli rohkaissut
häntä ja antanut hänelle luottamusta. Alkuperäisen rodun
nuoruudenvoima näytti puhkeavan esiin minussa, liikasivistyksen
turmelemassa miehessä, ja minä elin nyt unohtuneitten esi-isieni
metsäläiselämää. Minä olin Susi-Larsenille suuressa kiitoksenvelassa
-- tuo ajatus seurasi minua astuessamme tietä pitkin hylkeitten
haaremien välitse.
Kuljettuamme neljänneksen mailia saavuimme holostjakkien -- nuorten
koirasten -- olinpaikalle, missä ne viettivät poikamiespäiviään
ja kokoilivat voimia voidakseen kerran voittaa itselleen paikan
haaremien hallitsijoiden rivissä.
Kaikki kävi hyvin. Näyttipä siltä, kuin olisin tietänyt tarkalleen
mitä minun piti tehdä ja millä tavalla minun oli meneteltävä.
Huutamalla ja kirkumalla, huitomalla käsiäni ja heiluttamalla
nuijaani, töytäämällä kylkeenkin noita laiskoja elukoita sain
parikymmentä nuorta hyljettä erotetuksi toisten parista. Heti kun
joku yrittikin vain kääntyä mereen päin, iskin minä sitä päähän.
Maud oli minulle hyväksi avuksi, hän huusi ja heilutti lakkaamatta
murtunutta airoaan. Mutta minä huomasin kuitenkin, että jos joku
hylje näytti väsyneeltä ja voimattomalta, niin hän antoi sen päästä
karkuun. Mutta minä näin myöskin, että jos joku taistelunhaluisena
koetti päästä hänen ohitsensa, iskivät hänen silmänsä tulta ja hän
kolautti sitä aika tavalla nuijallaan.
"Hyvänen aika, kuinka kiihottavaa tämä on!" huudahti hän
levähtäessään hiukan aikaa, sillä hän oli aivan väsynyt. "Minun
täytyy hetkeksi istahtaa."
Minä ajoin pientä parvea -- siinä ei enää ollutkaan kuin tusinan
verran, sillä Maud oli päästänyt monta karkuun -- noin sata yardia
kauemmaksi, ja kun Maud tuli paikalle, olin ottanut ne kaikki jo
hengiltä ja aioin juuri ruveta niitä nylkemään. Tunnin kuluttua
läksimme ylpeinä rantaan, palaten samaa tietä kuin olimme tulleetkin.
Kahdesti me kuljimme tätä tietä laahaten hylkeennahkoja rantaan,
jolloin meillä mielestäni olikin jo riittävästi kattamista varten.
Minä nostin purjeen, tein polvekkeen ulapalle, ja toisella laskimme
jo omaan pieneen lahteemme.
"Tuntuupa siltä, kuin tulisimme kotiin", sanoi Maud veneen törmätessä
rantaan.
Minä kuuntelin hänen sanojansa sykkivin sydämin -- kaikki kävi
tosiaankin ihmeen tuttavallisesti ja luonnollisesti, ja minä sanoin:
"Minusta tuntuu, kuin aina olisin elänyt tällaista elämää. Se
maailma, johon kirjat ja kirjallinen sivistys kuuluvat, on mielestäni
paremmin unta kuin todellisuutta. Aivan kuin koko elämäni ajan olisin
vain metsästänyt ja samoillut metsiä ja maita ja taistellut. Ja
tekin minun mielestäni kuulutte tähän alkuperäiseen maailmaan. Te
olette..." Vähällä olin sanoa: vaimo, joka on annettu minulle, mutta
minä muutinkin nopeasti sanani ja sanoin: "erittäin hyvä kestämään
vaivoja ja vastuksia".
Mutta hän oli huomannut äkillisen keskeyttämiseni. Hän ymmärsi, että
olin hillinnyt ajatukseni kesken sen lentoa. Hän katsoi nopeasti
minuun.
"Sitä te ette tarkoittanut. Mitä te aioitte sanoa?"
"Että Amerikan mrs Meynell elää villinaisen elämää ja onnistuu siinä
erinomaisesti", sanoin minä levollisesti.
"Oi!" muuta hän ei vastannut. Mutta olisin voinut vannoa, että hänen
äänensä kuulosti pettyneeltä.
Mutta "vaimo, joka on annettu minulle" kaikui koko loppupäivän
korvissani ja monta päivää vielä jälkeenkinpäin. Eivätkä ne sanat
koskaan kajahtaneet sen selvemmin kuin illalla, jolloin näin hänen
poistavan sammalet hiilien ympäriltä, puhaltavan tulen sytyksiin
ja laittavan illallista. Varmaan viimeiset jäännökset muinaisesta
metsäläisluonteesta heräsivät minussa, koska nuo vanhat sanat,
jotka ovat niin läheisesti liittyneet rodun alkuaikaan, saattoivat
liikuttaa minua ja tehdä minuun niin syvän vaikutuksen. Ja ne
väikkyivät mielessäni, kunnes vaivuin uneen, yhä uudestaan mutisten
niitä itsekseni.