Mutta minä olin liian kiintynyt toimeeni voidakseni yhtyä hänen
iloonsa. Heikkoa liekkiä tuli huolellisesti hoitaa, jotta se pysyisi
elossa. Minä ylläpidin sitä lastuilla ja tikuilla, kunnes se
vihdoin alkoi paukkua tarttuen pienempiin lastuihin ja tikkuihin.
En ollut ottanut edeltäpäin lukuun sitä mahdollisuutta, että
joutuisimme asumattomalle saarelle, eikä meillä ollut minkäänlaisia
keittoastioita, mutta aluksi käytin rautakauhaa, jolla me viskasimme
vettä veneestä, ja myöhemmin kun toinen säilykepurkki toisensa
jälkeen tyhjeni, saimme koko runsaan kokoelman keittoastioita.
Minä keitin vettä, mutta Maud valmisti itse kahvin. Oi, millaista
kahvia! Minä puolestani avustin aamiaista säilytetyllä lihalla, joka
oli muhennettu yhdessä laivakorppujen ja veden kanssa. Aamiainen
onnistui aivan erinomaisesti, ja me istuimme tulen ääressä paljon
kauemmin kuin innokkaat tutkimusmatkailijat tavallisesti tekevät,
maistelimme kuumaa, mustaa kahviamme ja puhelimme olostamme.
Minä vakuutin, että löytäisimme hylkeenpyyntiaseman jossakin
lahdelmassa, sillä minä tiesin, että hylkeitten pesäpaikkoja
vartioitiin siten Beringin meren varrella. Mutta Maud väitti --
luullakseni valmistaaksensa minua pettymykseen, jos se nyt siksi
todellakin kääntyisi -- että me olimme joutuneet tuntemattomalle
hyljepaikalle. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella ja tuli oikein
iloiseksi koettaessaan väitellä vakavasti.
"Jos te olette oikeassa", sanoin minä, "niin täytyy meidän
luultavasti jäädä tänne koko talveksi. Meidän ruokavaramme eivät
voi riittää niin pitkälle, mutta onhan täällä hylkeitä. Syksyllä ne
lähtevät matkoihinsa, joten minun täytyy ruveta keräämään meille
lihavaroja. Ja sitten on rakennettava majoja ja koottava puita.
Meidän täytyy myös sulattaa hylkeenrasvaa, saadaksemme valoa, kun
tulee pimeä. Niin, me saamme työtä yllin kyllin, jos saari todellakin
on asumaton. Mutta minä tiedän, ettei se ole."
Maud oli kuitenkin oikeassa. Me purjehdimme hyvässä tuulessa pitkin
rantoja, tutkimme kiikarilla lahden pohjukoita ja nousimme silloin
tällöin maihin, mutta emme löytäneet vähintäkään jälkeä ihmisistä.
Huomasimme kuitenkin, että me emme olleet ensimmäisinä tulleet
Kokeilusaarelle. Korkealta rannalta, läheisimmän lahden pohjukasta,
löysimme murskaantuneen veneen jäännöksiä. Se oli hylkeenpyytäjävene,
sen saattoi selvästi nähdä, sillä hankojen ympärille oli kierretty
köysipalmikko, keulassa oli pyssyteline ja veneen laidassa näkyi
vielä epäselvästi valkoisella värillä maalattu nimi _Gazelle N:o
2_. Vene oli varmaan maannut siellä kauan, sillä se oli puolillaan
hiekkaa, ja pirstaantuneet lankut olivat mustuneet, jommoiseksi
puu muuttuu kauan maattuaan ulkoilmassa. Perässä oli pyssy ja
merimiespuukko, jonka terä oli taittunut ja niin ruostunut, että
tuskin saattoi nähdä mikä se oli.
"He ovat lähteneet täältä", sanoin minä iloisesti. Mutta sydäntäni
ahdisti ja mieleeni nousi aavistus, että varmaan jossakin rannalla
oli valjenneita ihmisluitakin.
En tahtonut masentaa Maudin mieltä sellaisella löydöllä, ja siksi me
jälleen palasimme veneeseemme ja kiersimme saaren koillispään ympäri.
Eteläisellä puolella ei ollut rantaäyräitä, ja varhain iltapuolella
olimme kulkeneet tuon mustan niemen ohi ja purjehtineet aivan
ympäri koko saaren. Minä arvioin sen olevan viisikolmatta mailia
ympärimitaten ja sen leveyden vaihtelevan kahden ja viiden mailin
välillä. Täsmällisemmin saatoin laskea, paljonko hylkeitä siellä
oli -- niitä oli varmaan parisataa tuhatta. Saaren lounaiskärki
oli korkein, ja siitä se vähitellen laskeutui alemmaksi, niin
että koillinen ranta kohosi vain pari jalkaa meren yläpuolelle.
Lukuunottamatta meidän pientä lahdelmaamme viettivät muut rannat
noin puolen mailin alalla loivasti taaksepäin muodostaen niin
sanoakseni kivisiä niittyjä, joissa siellä täällä kasvoi sammalta
ja tundraruohoa. Tänne hylkeet vetäytyivät, ja vanhat koirashylkeet
vartioivat haaremejaan, nuorten pysytellessä erillänsä.
Sen tarkempaa kuvausta ei maksa vaivaa antaa Kokeilusaaresta. Paikoin
kostea ja soinen, paikoin louhikkoinen ja kivikkoinen; myrskytuulet
raivosivat siellä alituisesti, laineet hyrskyivät sen rantoja
vasten, ja kahdensadan tuhannen hylkeen haukunta kajahti vähänväliä
korvissamme; se oli tosiaankin surkea olinpaikka. Maud, joka oli
valmistanut minua tähän pettymykseen ja kaiken päivää oli ollut
iloisella ja hyvällä mielellä, kadotti rohkeutensa saavuttuamme omaan
rantaamme. Hän koetti uljaasti sitä salata, mutta sytyttäessäni tulen
uudestaan palamaan tiesin hyvinkin, että hän teltassa painoi päänsä
vaippoihin ja koetti siten tukahduttaa nyyhkytyksensä.
Nyt minun vuorostani piti olla iloinen, ja minä näyttelin osaani
parhaan kykyni mukaan. Tein sen niin suurella menestyksellä,
että hymy palasi hänen silmiinsä ja laulu kajahti jälleen hänen
huuliltaan. Hän lauloi todellakin minulle ennen maatapanoaan.
Ensimmäistä kertaa vasta kuulin hänen laulavan, ja minä makasin tulen
ääressä ja kuuntelin ihastuneena, sillä kaikin puolin hän oli täysi
taiteilija, ja vaikkei hänen äänensä ollutkaan vahva, niin se oli sen
sijaan suloinen ja tunteellinen.
Minä nukuin edelleen öisin veneessä, makasin kauan aikaa valveilla
ja katselin pitkästä aikaa ensi kerran taas tähtiä ja mietin meidän
oloamme. Susi-Larsen oli ollut aivan oikeassa. Minä olin seisonut
kokonaan isäni jaloilla. Notaarini ja asianajajani olivat hoitaneet
omaisuuttani. Minä itse en ollut edesvastuussa mistään. _Ghostissa_
olin vasta oppinut vastaamaan teoistani. Ja ensimmäistä kertaa
olin nyt edesvastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä edesvastuu oli
minulle vakavampi kuin mikään muu, sillä olihan hän ainoa nainen
koko maailmassa -- ainoa pikku nainen, niinkuin minulla oli tapana
ajatuksissani häntä nimittää.