"Mieletöntä!" huudahdin minä harmistuneena.
Olin purkanut tavarat veneestä ja kantanut ne rantaan, jonne olin
alkanut laittaa leiripaikkaa. Rannalla oli hiukan ajopuita, ja
kun silmäni osuivat kahvipurnukkaan, jonka olin ottanut mukaan
_Ghost_-laivasta, tulin ajatelleeksi tulta.
"Kurja hullu!" jatkoin minä.
Mutta Maud sanoi: "Hiljaa, hiljaa!" lempeän moittivalla äänellä ja
kysyi sitten, miksi minä haukuin itseäni hulluksi ja mielettömäksi.
"Ei ainoatakaan tulitikkua!" valitin minä. "En ainoatakaan ole
ottanut mukaan, ja nyt saamme olla ilman kahvia, keittoa, teetä ja
ihan kaikkea!"
"Eikö Robinson Crusoe hieronut kahta puupalasta vastatusten
saadakseen tulta?" sanoi hän hitaasti.
"Mutta minä olen lukenut lukemattomista haaksirikkoutuneista,
jotka turhaan ovat sitä yrittäneet", vastasin minä. "Mieleeni
muistuu Winters, eräs sanomalehtimies, joka oli käynyt Alaskassa ja
Siperiassa. Tapasin hänet kerran Bibelot-klubissa, ja hän kertoi
meille, miten hän oli koettanut saada tulta hieromalla kahta puuta
vastatusten. Se oli hyvin huvittavaa. Hän kertoi erinomaisen hyvin,
mutta koe ei onnistunut. Muistan aivan selvästi hänen loppusanansa.
Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun hän sanoi: 'Hyvät herrat --
Tyynen meren asukkaille se ehkä onnistuu, malaijilaiset voivat sen
tehdä, mutta uskokaa minua; valkoinen mies ei siihen kykene.'"
"No niin, olemmehan me niin kauan tulleet toimeen ilman tulta", sanoi
Maud reippaasti. "Enkä minä ymmärrä, miksikä me emme edelleenkin
tulisi toimeen ilman sitä."
"Mutta ajatelkaahan kahvia!" huudahdin minä. "Ja se on hyvää
kahvia, sen minä tiedän. Otin sen Susi-Larsenin omasta varastosta.
Katsokaahan noita mainioita puita!"
Minun täytyy myöntää, että kaipasin äärettömästi kahvia. Eikä
kestänyt niinkään kauan, ennenkuin pääsin selville siitä, että
kahvi kuului Maudinkin heikkouksiin. Sitä paitsi olimme niin kauan
eläneet vain kylmällä ruoalla, että olimme aivan jäykistyneet sekä
sisällisesti että ulkonaisesti. Lämmin juoma olisi vaikuttanut ihmeen
hyvää. Mutta minä lakkasin valittamasta ja aloin valmistaa Maudille
telttaa purjeesta.
Luulin, että se kävisi hyvin helposti, kun minulla oli airot, masto,
puomi ja purjevarpa, puhumattakaan kaikista nuorista ja köysistä.
Mutta kun minulta puuttui kokonaan kokemusta, enkä voinut tehdä
kerrassaan mitään kokeilematta, joten jokainen onnistunut yritys
oli suorastaan kuin jokin keksintö, niin oli päivä kulunut loppuun,
ennenkuin sain suojuksen valmiiksi. Sitten alkoi yöllä sataa, vesi
virtasi telttaan, ja Maudin oli pakko etsiä suojaa veneestä.
Seuraavana aamuna kaivoin syvän ojan teltan ympärille, ja tuntia
myöhemmin puhalsi äkkiä kova tuulispää kalliolta, raastoi teltan
rikki ja viskasi sen hiekkaan noin kolmenkymmenen yardin päähän.
Maud nauroi alakuloiselle ilmeelleni, ja minä sanoin:
"Heti kun tuuli asettuu, lähden tutkimaan saarta. Täällä on varmaan
jossakin hylkeenpyyntiasema ja ihmisiä. Ja laivoja käy tietysti
siellä. Jokin hallitus suojelee aivan varmaan kaikkia näitä hylkeitä.
Mutta minä tahdon järjestää teidän olonne jotakuinkin mukavaksi,
ennenkuin lähden matkaan."
"Minä tahtoisin mieluummin seurata teidän mukananne", vastasi Maud.
"Parempi, jos te jäisitte tänne. Teillä on ollut jo kylliksi
kärsimyksiä. Ihme ja kumma, että olette vielä hengissä. Eikä ole
lainkaan hupaista soutaa ja purjehtia sateessa. Te tarvitsette lepoa,
ja siksi minä toivoisin, että jäisitte tänne."
Hänen kauniit silmänsä himmenivät. Ikäänkuin jotakin kosteaa olisi
noussut niihin, ja hän painoi ne samassa maahan ja käänsi päänsä
poispäin.
"Minä tahtoisin mieluummin seurata mukananne", sanoi hän hiljaisella
äänellä, melkein rukoilevasti. "Minä voisin ehkä hiukan auttaa teitä
--", hänen äänensä värähti heikosti. "Ja jos teille tapahtuisi
jotakin, -- ajatelkaahan, miten minun sitten kävisi täällä yksin."
"Oi, minä aion olla hyvin varovainen", vastasin minä. "En kulje
kauemmaksi, kuin että voin palata ennen pimeän tuloa. Niin, tarkoin
punniten arvelen todellakin, että teidän on paljon parempi jäädä
tänne nukkumaan, lepäämään ja laiskottelemaan."
Hän kääntyi minun puoleeni ja katsoi minua silmiin. Hänen katseensa
oli luja ja lempeä.
"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä!" sanoi hän ihmeen vienosti.
Olin päättänyt kieltää ja pudistin päätäni. Mutta hän odotti
sittenkin ja katseli minua. Minä yritin sanoin ilmilausua kieltoni,
mutta epäröin vielä. Samassa näin ilonsäteen säihkyvän hänen
silmissään ja tiesin olevani voitettu. Aivan mahdotonta oli kieltää
enää tämän jälkeen.
Tuuli asettui iltapuolella, ja me valmistuimme lähtemään matkaan
seuraavana aamuna. Oli aivan mahdoton lähteä löytöretkelle sisemmälle
saareen suojapaikastamme, sillä kallionkyljet kohosivat pystysuorina
rannasta, ja lahden molemmissa päissä ne nousivat yhtä pystysuorina
merestä.
Aamu sarasti. Se oli pimeä ja pilvinen, mutta tyyni. Heräsin jo
varhain ja laitoin veneen kuntoon.
"Tyhmeliini! Hupsu... Halloo!" huusin minä, kun luulin voivani
herättää Maudin. Mutta tällä kertaa minä huusin ilosta ja pyörin
avopäisenä rannalla teeskennellen epätoivoa.
Hän pisti päänsä esiin purjeen kulman alta.
"Mikäs nyt?" kysyi hän unisesti, mutta etupäässä uteliaasti.
"Kahvia!" huusin minä. "Mitäpä sanoisitte kahvikupista? Lämpimästä
kahvista? Oikein kiehuvan kuumasta?"
"Hyvä ihme, kuinka te peloititte minua!" sanoi hän. "Ja kuinka julma
te olette! Olen juuri koettanut hillitä mieltäni voidakseni olla
iloinen ilman kahviakin, ja sitten te turhilla toiveilla hävitätte
kaikki."
"Katsokaahan tänne!" sanoin minä.
Kallion kolosta minä keräsin hiukan kuivia oksia ja risuja ja taitoin
ne pieniksi paloiksi. Sitten repäisin lehden muistikirjastani ja otin
patruunan esille ampumavaralaatikosta. Poistettuani tulpan veitsellä
kaadoin ruudin litteälle kivelle. Irrotin sitten nallin patruunasta
ja asetin ruudin päälle. Nyt oli kaikki valmista. Maud katseli
toimiani teltasta. Pitäen vasemmalla kädelläni kiinni paperista iskin
nallia isolla kivellä, joka minulla oli oikeassa kädessä. Paksu savu
alkoi tupruta, sitten syttyi liekki, paperin epätasainen sivu oli
syttynyt tuleen.