Ei ole tarpeen yksityiskohtaisesti kuvata kärsimyksiämme pienessä
veneessä niinä monina päivinä, jolloin ajelehdimme edestakaisin
valtamerellä. Tuuli puhalsi tuimasti luoteisesta neljäkolmatta tuntia
yhtä mittaa, sitten se lauhtui, mutta yöllä se alkoi taas puhaltaa
lounaisesta Meillä oli nyt täysi vastatuuli, mutta sittenkin minä
nostin ankkurin ja kohotin purjeen ja ohjasin kaakkoa kohti. Me
olisimme voineet myös kulkea luoteiseen, mutta etelän lauhkeammat
tuulet herättivät minussa halun päästä lämpimämmille seuduille ja se
sai minut tekemään päätöksen.
Kolmen tunnin aikana -- muistan varsin hyvin, että oli sydänyö ja
pimeämpi kuin mitä koskaan olen vesillä nähnyt -- yltyi luoteistuuli
kovaksi myrskyksi, ja minun oli jälleen pakko heittää ankkuri mereen.
Aamu alkoi sarastaa. Minä istuin paikallani kuoppasilmäisenä,
valtameri vaahtosi valkeana, ja vene hyppi ylös ja alas ankkurin
varassa. Joka hetki uhkasivat valkopäiset laineet täyttää veneemme
vedellä. Vaahtoa ja hyrskettä pirskui niin paljon sisään, että
minun täytyi alituisesti viskata vettä veneestä. Vaipat kastuivat
lävitsensä. Kaikki muu oli läpimärkää, paitsi Maud, joka
öljytakissaan, kumisaappaissaan ja merimieslakissaan oli aivan kuiva,
vain kasvot ja kädet olivat hänellä kosteina. Pieni kihara pisti
esiin lakin alta, ja sekin tietysti oli märkä. Hän auttoi minua
väliin veneen tyhjentämisessä, hän viskasi rohkeasti vettä eikä
välittänyt myrskystä. Kaikki on suhteellista, tuuli oli oikeastaan
vain kovanpuoleinen, mutta meistä, jotka taistelimme henkemme edestä,
se tuntui tosiaankin myrskyltä.
Me taistelimme tuon kylmän ja kolean päivän läpi, tuulen piestessä
kasvojamme ja aaltojen hyrskyessä ympärillämme. Sitten tuli yö, mutta
ei kumpikaan meistä nukkunut. Päivä valkeni, tuuli pieksi meitä yhä
edelleen kasvoihin, aallot hyrskyivät samalla voimalla kuin ennenkin.
Seuraavana yönä Maud väsymyksestä vaipui uneen. Minä levitin hänen
ylitsensä öljytyn vaatteen. Hän oli verraten kuiva, mutta aivan
kankea kylmästä. Minä pelkäsin hänen kuolevan yön aikana, mutta uusi
päivä koitti jälleen, yhtä kylmänä ja kolkkona, taivas oli pilvessä
niinkuin ennenkin, tuuli puhalsi kylmästi, ja aallot vyöryivät yhä
yhtä korkealla.
En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Olin läpimärkä, ja minua
paleli ytimiäni myöten, pikemmin olin kuollut kuin elävä. Ruumiini
oli aivan jäykistynyt sekä rasituksesta että kylmyydestä, ja
liikutellessani lihaksiani ne tuottivat minulle mitä hirveintä
tuskaa, ja minun täytyi alituisesti niitä liikutella. Koko ajan me
ajelehdimme koilliseen päin, suoraan pois Japanista, autiota Beringin
merta kohti.
Ja kuitenkin me elimme, ja vene pysyi pystyssä ja tuuli entisessä
voimassaan. Kolmannen päivän iltana se vielä enemmän yltyi.
Aallon harja huuhtoi äkkiä veneen keulan yli, ja vene täyttyi
neljännekselleen vedellä. Minä viskasin vettä kuin hullu. Nyt
kun vesi painoi veneen syvemmälle veteen ja riisti siltä sen
joustavuuden, oli vaara entistään suurempi, että uusi aalto voisi
jälleen tunkeutua veneeseen. Ja tuollainen uusi huuhtelu tekisi
meistä kerrassaan lopun. Saatuani veneen tyhjäksi vedestä oli minun
pakko ottaa öljykangas Maudilta ja levittää se kokan yli. Ja hyvä se
olikin, sillä se peitti kolmanneksen koko veneestä, ja kolmasti näinä
lähimpinä tunteina se esti veden virtaamasta veneeseen, kun keula
sukelsi aaltoihin.
Maud oli surkuteltavassa tilassa. Hän istui kyyryssä veneen pohjalla
sinertävin huulin, ja hänen värittömistä kasvoistaan kävi ilmi,
kuinka kovasti hän kärsi. Mutta hän katsoi sittenkin pelottomasti
minuun, ja hänen huuliltaan kuului alati rohkaisevia sanoja.
Pahimmin tuuli varmaan raivosi sinä yönä, vaikka minulla ei ollut
täyttä käsitystä siitä. Olin niin väsynyt, että torkuin istuallani
perässä. Neljännen päivän aamuna oli tuuli hiljentynyt hiljaiseksi
huminaksi, aallot asettuivat ja aurinko alkoi paistaa. Oi, tuo
suloinen aurinko! Miten me lämmittelisimme jäykistyneitä jäseniämme
sen lämmössä, kuinka me heräisimme uudestaan eloon aivan kuin pikku
elukat tai madot rajuilman jälkeen! Me saatoimme jälleen hymyillä
toisillemme, laskea leikkiä ja arvostella tilaamme valoisammalta
kannalta. Ja kuitenkin oli tilamme jos mahdollista vielä entistä
tukalampi. Me olimme nyt kauempana Japanista kuin lähtiessämme
matkaan _Ghost_-laivalta. Ja vain umpimähkään saatoin arvata, millä
leveys- ja pituusasteella olimme. Olettaen että olimme kulkeneet noin
kaksi mailia tunnissa seitsemänkymmentä tuntia kestäneessä myrskyssä,
olimme joutuneet ainakin sataviisikymmentä mailia koilliseen. Mutta
oliko tämä lasku oikea? Käsitykseni mukaan olisimme voineet kulkea
neljäkin mailia tunnissa kahden asemesta. Ja siinä tapauksessa olimme
vielä toiset sataviisikymmentä mailia kauempana.
Missä me olimme, siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta
luultavaa oli, että olimme _Ghostin_ läheisyydessä. Minä näin
hylkeitä siellä täällä, ja milloin tahansa odotin, että joku
hylkeenpyytäjälaiva tulisi näkyviin. Iltapuolella sellainen alus
ilmestyikin taivaanrantaan, kun luoteistuuli taaskin oli alkanut
puhaltaa. Mutta kuunari katosi varsin pian näkyvistä, ja me olimme
taaskin yksin meren ympyränmuotoisella pinnalla.
Seurasi sitten sumuisia päiviä, jolloin Maudkin kävi alakuloiseksi
eikä ainoatakaan rohkaisevaa sanaa kuulunut hänen huuliltaan;
seurasi tyyniä päiviä, jolloin me ajelehdimme eteenpäin tuolla
loppumattomalla lakeudella, jossa meren valtava suuruus painosti
mieltämme ja me kummaksuen ajattelimme sitä ihmettä, joka piilee
elämänkipinässä -- sillä mehän elimme yhä ja taistelimme henkemme
puolesta; seurasi lumiräntäisiä päiviä, tuulta ja lumituiskua,
jolloin emme millään voimalla voineet pysyä lämpiminä; seurasi
sateisia päiviä, jolloin täytimme vesisäiliömme märistä purjeista
tippuvilla vesipisaroilla.
Ja alati minun rakkauteni Maudia kohtaan vain lisääntyi. Hän oli niin
monipuolinen, hänen luonteessaan oli niin paljon eri vivahteita --
hän oli oikea proteus-luonne, niinkuin minä häntä nimitin. Mutta tuon
nimen, samoin kuin monet muutkin, minä annoin hänelle ajatuksissani.
Rakkaudentunnustukseni pyöri tosin tuhansia kertoja huulillani,
mutta minä tiesin, ettei aika ollut sopiva sellaisiin tunnustuksiin.
Jollei muunkaan vuoksi, niin olisihan ollut kovin sopimatonta pyytää
naiselta hänen rakkauttaan silloin, kun hän oli kokonaan riippuvainen
toisen turvasta, kun toinen juuri koettaa kaikin tavoin pelastaa
hänen henkeään. Kuinka arkaluontoinen meidän asemamme olikin, sekä
tässä että muissakin suhteissa, niin voin kiitoksekseni mainita,
että olin hienotunteinen, etten ainoallakaan katseella enkä ilmeellä
ilmaissut rakkauttani hänelle. Me kohtelimme toisiamme kuin hyvät
ystävät, ja päivä päivältä meistä tuli yhä paremmat toverit.
Minä ihmettelin suuresti sitä seikkaa, ettei hän osoittanut
vähintäkään pelkoa eikä arkuutta. Mylvivä meri, heikko vene, myrskyt,
kärsimykset, yksinäisyys -- kaikki tuo, mikä olisi herättänyt
pelkoa voimakkaimmankin naisen mielessä -- näytti tuskin tekevän
minkäänlaista vaikutusta häneen, joka kuitenkin oli oppinut tuntemaan
elämää ainoastaan sen suojatuimmalta ja keinotekoisimmalta puolelta,
ja joka itse oli kuin tulta, kastetta ja sumua, lahjakas henki,
jossa oli kaikkea sitä, mikä naisessa oli suloisinta, hellintä ja
miellyttävintä. Hän oli sekä arka että ujo, mutta hänellä oli sielun
voimaa. Perintönä oli hänellä heikko ruumis, mutta tämä heikkous
painosti vain itse ruumista. Henki oli hänessä kokonaan hallitsevana,
hän oli eteerinen olento -- yhtä levollinen kuin hänen levolliset
silmänsä -- ja varma vaihtelevan maailmanjärjestyksen ikuisesta
olemassaolosta.
Seurasi myrskypäiviä, myrskyisiä päiviä ja öitä, jolloin meri
uhkasi meitä mylvivällä valkeudellaan ja tuuli lakkaamatta heitteli
jättiläisvoimilla alustamme. Ja alituisesti me ajauduimme yhä
kauemmaksi koilliseen. Kaikkein pahimman myrskyn pauhatessa, mitä
olimme saaneet kestää, loin sattumalta katseeni suojapuolelle;
aikomukseni ei ollut tähystellä mitään, olin vain väsynyt
taistelemaan luonnonvoimia vastaan ja tahdoin vain ikäänkuin
sanattomasti rukoilla ärtyneitä voimia, että ne lakkaisivat
kiusaamasta meitä ja päästäisivät meidät rauhaan. Ja se mitä ensin
näin, tuntui minusta suorastaan mahdottomuudelta. Valvottuani
päiviä ja öitä yhtä mittaa olivat aivoni varmaan vain tuskasta
ja kärsimyksestä sekaantuneet. Minä katsoin Maudiin, ikäänkuin
päästäkseni selville ajasta ja paikasta. Nähdessäni hänen rakkaat,
märät poskensa, hänen liehuvat suortuvansa ja rohkeat ruskeat
silmänsä, vakuuttauduin, että en nähnyt harhanäkyjä. Sitten katsoin
jälleen suojapuolelle ja näin taaskin kallioisen niemen kohoavan
mustana ja korkeana ja paljaana, näin kallion juurella ärjyviä
tyrskyjä, joista vesi suihkuna pärskyi kallion kuvetta vasten, näin
mustan ja luoksepääsemättömän rannan, joka ulottui kauas luoteeseen,
valkoisen vaahdon reunustaessa sitä leveänä vyönä.
"Maud", sanoin minä. "Maud."
Hän käänsi päätään ja näki saman kuin minäkin.
"Se ei voi olla Alaska?" huudahti hän.
"Ei, pahaksi onneksi", vastasin minä. "Osaatteko te uida?"
Hän pudisti päätään.
"En minäkään", sanoin. "Meidän täytyy siis päästä maihin muulla
tavalla kuin uimalla -- laskea vene johonkin kallionkoloon ja sitten
nousta maihin. Mutta meidän täytyy toimia reippaasti, niin reippaasti
kuin suinkin -- ja varmasti."
Minä puhuin suurella luottamuksella; mutta hän tiesi, ettei minulla
sitä sittenkään ollut, sillä hän katsoi levollisesti minuun ja sanoi:
"En ole vielä kiittänyt teitä kaikesta siitä, mitä olette tehnyt
minun puolestani..."
Hän epäröi, ikäänkuin olisi etsinyt sanoja, joilla parhaiten olisi
voinut ilmaista kiitollisuuttaan.
"No, entäs sitten?" sanoin minä kiivaasti, sillä en ollut oikein
tyytyväinen siihen, että hän kiitti minua.
"Teidän pitää auttaa minua", sanoi hän hymyillen.
"Tunnustaa oikeaksi teidän kiitollisuudenvelkanne, ennenkuin te
kuolette? En ensinkään. Emme me kuole. Me nousemme maihin tuon saaren
rannassa ja elämme siellä aivan rauhallisesti ja hyvin, ennenkuin
tämä päivä on lopussa."
Minä puhuin rohkeasti ja varmasti, mutta en itse uskonut sanaakaan
siitä, mitä sanoin. En valehdellut pelosta. En pelännyt vähintäkään,
vaikka olinkin aivan varma siitä, että kuolema kohtaisi minut
noiden kuohuvien hyrskyjen ja kallioiden keskellä, joita kohti
me nyt kuljimme suurella vauhdilla. Aivan mahdotonta oli nostaa
purjeita ja päästä tuon rannan ohi. Tuuli kaataisi heti veneen, ja
laineet huuhtoisivat sen yli samassa hetkessä, kun se laskeutuisi
aallonpohjaan, ja sitäpaitsi laahautui purje vara-airoihin
kiinnitettynä meidän edellämme meressä.
Niinkuin jo äsken sanoin -- en pelännyt lainkaan kuolemaa omasta
puolestani, mutta se ajatuskin, että Maudin täytyisi kuolla,
teki minut aivan hervottomaksi. Mielikuvituksessani näin hänet
murskautuneena kallioita vasten, ja se oli liian hirveää. Koetin
pakottaa itseäni ajattelemaan, että pääsisimme onnellisesti maihin,
ja siksi en sanonut mitä uskoin, vaan mitä minä hartaimmin toivoin.
Minua kauhistuttikin ajatella tätä hirveää kuolemaa, ja hetkeksi
iski päähäni se hurja ajatus, että riistäisin Maudin syliini ja
heittäytyisin veneestä mereen. Mutta sitten päätin odottaa ja
vasta viime hetkessä, kun meillä ei enää olisi mitään pelastuksen
mahdollisuutta, tahtoisin painaa hänet syliini, tunnustaa hänelle
rakkauteni, hypätä epätoivoissani mereen ja kuolla yhdessä hänen
kanssaan.
Vaistomaisesti me siirryimme lähemmäksi toisiamme veneen pohjalla.
Minä tunsin Maudin käden omassani. Ja sitten me odotimme loppua
sanomatta sanaakaan toisillemme. Aivan ohitsemme kulki tuulenpuuska
pitkin kallioisen niemen vasenta reunaa, ja minä tähystelin sinne
toivoen, että virta tai rannasta kuohahtava laine ajaisi meidät ohi,
ennenkuin joutuisimme keskelle hyrskyjä.
"Kyllä me tästä suoriudumme", sanoin minä luottavasti, vaikka
tiesinkin, etteivät nuo sanat voineet pettää meitä kumpaistakaan.
"Tuhat tulimmaista -- me selviydymme tästä sittenkin!" huudahdin
viisi minuuttia myöhemmin.
Mieleni oli niin kiihottunut, että kirous pääsi huuliltani --
luullakseni ensimmäinen kirous eläissäni, jollei kiroukseksi ole
luettava niin viatonta sanaa kuin "pahus", jota joskus nuoruudessani
käytin.
"Antakaa anteeksi", sanoin minä.
"Teidän sananne saivat minut uskomaan, että tarkoititte täyttä
totta", sanoi hän heikosti hymyillen. "Minä tiedän nyt, että me
todellakin selviydymme tästä."
Olin huomannut kaukaisen niemen kallion uloimman huipun toisella
puolella, ja kun me nyt tähystelimme sitä kohti, niin näimme siellä
syvän lahdelman, jonka ranta yhä laajeni ja kasvoi silmiemme edessä.
Samassa kajahti korviimme voimakas, yhtämittainen haukunta. Se
kuulosti melkein yhtä voimakkaalta kuin kaukainen ukkonen, ja ääni
tuli suoraan tuulen alta, voittaen hyrskyjen pauhinan ja kulkien
myrskyä vastaan. Kuljettuamme niemen ohi näimme koko lahdelman
edessämme, puolikuunmuotoisen kaaren, jonka valkoista hiekkarantaa
vasten aallot hyrskyivät. Rannassa oli kymmentuhansittain hylkeitä,
ja niiden ukkosenvoimainen haukunta oli meidän korviimme kajahtanut.
"Hylkeitten pesä!" huudahdin minä. "Nyt me luultavasti olemme
pelastuneet. Täällä on varmaan lähiseutuvilla risteilijöitä
ja vartiomiehistöjä, jotka pitävät hylkeitä silmällä, jotta
ei pyydystettäisi luvattomilla ajoilla. Mahdollisesti on joku
hylkeenpyyntiasemakin lähellä." Mutta tarkasteltuani hyrskyä, joka
vyöryi vasten rantaa, sanoin minä: "Kova paikka tässäkin on edessä,
vaikkei yhtä paha kuin äskeinen. Mutta jos kohtalo on meille suopea,
niin kuljemme vielä seuraavankin niemen ohi ja pääsemme johonkin
aivan suojattuun rantaan, jossa voimme nousta maihin kastamatta edes
jalkojamme."
Ja kohtalo oli meille suopea. Molemmat niemet olivat aivan samassa
linjassa kuin lounaistuulikin, mutta kun onnellisesti olimme päässeet
toisenkin ohi -- sivuutimme sen aivan peloittavan läheltä -- niin
näimme vielä kolmannenkin niemen, sekin oli samassa linjassa kuin
tuuli ja molemmat edelliset. Mutta välillä oli lahdelma! Se tunkeutui
syvälle maahan, ja virta kuljetti meitä nopeasti niemen suojaan.
Täällä vesi oli tyyntä, vain hiljaiset, raskaat mainingit vierivät,
ja minä nostin ankkurin ylös ja aloin soutaa. Niemestä ranta teki
polvekkeen, joka kulki yhä enemmän etelää ja länttä kohden, ja
lopulta löysimme lahdenpohjukan, pienen suojatun valkaman, jossa
vesi oli tyyntä kuin lammessa, silloin tällöin vain hienot tuulen
väreet karahtelivat sen pinnalla, kun myrsky kohisten syöksähti alas
kalliojyrkänteitä, jotka kohosivat noin sadan jalan päässä maan
puolella.
Täällä ei ollut hylkeitä. Veneen pohja törmäsi kovaa rantahiekkaa
vasten. Minä hyppäsin veneestä ja ojensin käteni Maudille.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi minun rinnallani. Kun
päästin irti hänen kätensä, tarttui hän nopeasti käsivarteeni kiinni.
Samassa minä horjahdin ja olin vähällä kaatua kumoon. Se johtui
ihmeeksemme siitä, ettemme enää olleet liikkeessä. Me olimme olleet
liian kauan kiikkuvalla merellä, että liikkumattomalla ja vakavalla
maalla kadotimme tasapainomme. Me oletimme kai, että ranta kohoaisi
ja laskeutuisi, että kallioseinät keinuivat edestakaisin samoin
kuin veneen reunat, ja kun me vaistomaisesti pingoittaen hermojamme
odotimme näitä liikkeitä, niin emme voineetkaan pysyä pystyssä, kun
niitä ei ollut olemassa.
"Minun täytyy käydä istumaan", sanoi Maud naurahtaen hermostuneesti
ja tehden kädellään liikkeen joka ilmaisi, että häntä pyörrytti, ja
hän kävi heti maahan istumaan.
Minä kiinnitin veneen ja istahdin sitten hänen viereensä. Sillä
tavalla me jouduimme Kokeilusaarelle, joksi me tätä saarta sittemmin
nimitimme, maakipeinä pitkällisen merimatkamme jälkeen.