Aamu alkoi sarastaa harmaana ja kolkkona. Vene kulki raittiissa
hankatuulessa, ja kompassi osoitti, että kuljimme suoraan Japania
kohti. Vaikka minulla oli paksut lapaset käsissä, niin sormeni
olivat sittenkin kohmettuneet ja niitä kirveli pitäessäni kiinni
kovasta peräsimestä. Jalkojani myöskin särki kylmässä, ja toivoin
sydämestäni, että aurinko alkaisi paistaa.
Jaloissani, veneen pohjalla makasi Maud. Lämmin hänen ainakin täytyi
olla, sillä hänellä oli paksuja vaippoja sekä allaan että yllään.
Ylimmän olin vetänyt hänen kasvojensa yli suojellakseni häntä
yöilmalta enkä voinut nähdä hänestä muuta kuin vartalon epämääräiset
rajaviivat ja vaaleanruskean tukan, joka pisti vaipan alta esiin ja
kimalteli kastehelmissä.
Minä katselin häntä kauan hänen maatessaan siinä, kiinnitin katseeni
siihen ainoaan kohtaan hänestä, jonka saatoin nähdä, katselin kuin
vain mies voi katsella naista, joka on hänelle kaikkein kallein
maailmassa. Katseeni oli niin kiihkeä, että hän vihdoin alkoi liikkua
vaipan alla, ylin kulma viskautui syrjään ja hän hymyili minulle
unisin silmin.
"Hyvää huomenta, mr van Weyden", sanoi hän. "Joko näette rantaa?"
"En", vastasin minä, "mutta me lähestymme sitä kuuden mailin
vauhdilla tunnissa."
Hänen kasvoilleen ilmestyi pettynyt ilme.
"Mutta se merkitsee sataaneljääkymmentäneljää mailia vuorokaudessa",
lisäsin minä rohkaisevasti.
Hänen kasvonsa kirkastuivat. "Ja kuinka pitkä matka meillä on
kaikkiaan?"
"Siperia on tuolla", sanoin minä ja viittasin länttä kohti. "Mutta
lounaisessa, noin kuudensadan mailin päässä, on Japani. Jos tätä
tuulta kestää, niin pääsemme sinne viidessä päivässä."
"Entä jos myrsky nousee? Silloin kai vene hukkuu?"
Hänellä oli omituinen tapa katsoa toista silmiin saadakseen tietää
totuuden, ja hän tarkasteli minua juuri sillä tavalla tehdessään tuon
kysymyksen.
"Silloin pitäisi myrskyn olla hyvin ankara", sanoin minä rauhoittaen.
"Mutta jos nousee kova myrsky?"
Minä taivutin päätäni. "Milloin tahansa jokin hyljealus voi pelastaa
meidät. Sellaisia aluksia on vaikka kuinka paljon näillä seuduin
valtamerta."
"Oi, tehän olette aivan kylmettynyt!" huudahti hän nyt. "Kas -- tehän
aivan värisette vilusta! Älkää kieltäkö yhtään -- minä näen, että
teitä palelee. Ja täällä minä olen vain maannut lämpimässä!"
"En ymmärrä, mitä se olisi asiaa parantanut, jos te olisitte valvonut
ja palellut", sanoin minä nauraen.
"Sen minä ainakin teen niin pian kuin olen oppinut pitämään perää, ja
sen minä varmaan opin hyvin pian."
Hän kävi istumaan ja alkoi korjata pukuaan. Hän laski hajalleen
hiuksensa, niin että ne peittivät hänen kasvonsa ja hartiansa kuin
ruskea pilvi. Oi, noita rakkaita, kosteita, ruskeita hiuksia! Olisin
tahtonut suudella niitä, kietoa ne sormieni ympärille, kätkeä niihin
kasvoni. Minä tuijotin niihin kuin lumottu, kunnes vene kääntyi
tuulen yläpuolelle ja purje alkoi lepattaa -- se varoitti minua
hoitamaan velvollisuuksiani. Sellainen idealisti ja romantikko
kuin minä olin ja aina olin ollut, niin taipuvainen kuin olinkin
ollut tekemään analyyseja, en tähän asti ollut pannut suurtakaan
huomiota rakkauden ulkonaisiin tunnusmerkkeihin. Minun mielestäni
rakkaus miehen ja naisen välillä oli vain kahden sielun hienointa
sopusointua, tunne, joka yhdisti heidän henkensä ja veti ne toisiaan
kohtaan. Minun rakkausmaailmassani ei pantu suurtakaan huomiota
ruumiiden yhdistymiseen. Mutta minulle selvisi nyt omin päin se
suloinen oppi, että ruumis edustaa sielua, että sielu ruumiin
kautta antaa itsensä ilmi -- että yhtä mieluista sielulle on nähdä
rakastetun suortuvia, kosketella niitä tai hengittää niiden tuoksua
kuin nähdä hänen silmiensä loistetta ja kuulla hänen ajatustensa
pukeutuvan sanoiksi. Kun kaikki kävi ympäri, niin sielu oli vain
jotakin käsittämätöntä, jotain, jota saattoi vain aavistaa ja
tuntea -- omin päin se ei koskaan voisi antaa itseään ilmi. Jehova
oli ihmisen kaltainen siksi, että hän saattoi puhua juutalaisille
ainoastaan sellaisin sanoin, joita he ymmärsivät ja käsittivät,
ja siksi he käsittivät hänet myös ikäänkuin omaksi perikuvakseen,
ikäänkuin pilveksi tai tulipatsaaksi -- joksikin oleelliseksi ja
ruumiilliseksi olennoksi, jota israelilaiset saattoivat aistimillaan
käsittää.
Niin minä siinä sitten istuin ja katselin Maudin hiuksia ja rakastin
niitä ja opin siten paremmin ymmärtämään rakkautta kuin mitä kaikki
runoilijat ja laulajat olivat ennen opettaneet minulle runoillaan ja
lauluillaan. Sitten hän äkkiä ravisti päätään ja heitti hiuksensa
taakse, että hänen hymyilevät kasvonsa pilkistivät jälleen esiin.
"Miksi naiset eivät aina käy hajalla hapsin?" kysyin minä. "Se on
paljon kauniimpaa kuin kaikki hiuslaitteet."
"Kun ne eivät vain sotkeentuisi niin hirveästi", vastasi hän nauraen.
"Kas niin -- olen kadottanut yhden kallisarvoisista hiusneuloistani!"
Minä en hoitanut huolellisesti venettä, vaan päästin purjeet kerta
kerralta höllälle, niin suurella ihastuksella seurasin hänen
pienintäkin liikettään, kun hän etsi hiusneulaansa vaippojen seasta.
Olin aivan ihmeissäni ja iloissani huomatessani, että hänessä oli
niin paljon naista, ja jokainen uusi naisellinen piirre tuotti
minulle yhä suurempaa iloa. Sillä aikaisemmin olin mielessäni
asettanut hänet aivan liian korkealle, liian paljon yläpuolelle
inhimillistä tasoa ja omaa itseäni. Olin pitänyt häntä jumalallisena
olentona, jota oli mahdoton lähestyä. Ja sentähden minä iloitsin
kaikista pikkupiirteistä, jotka osoittivat, että hän sittenkin oli
vain nainen -- esimerkiksi kun hän heitti hiuksensa taakse ja etsi
kiihkeästi neulaansa. Hän oli siis sittenkin vain nainen, kuului
samaan sukuun kuin minä itsekin, seisoi samalla tasolla kuin minä
-- ja se ihastuttava tuttavallisuus, joka voi vallita miehen ja
naisen välillä, ei siis meidänkään välillämme ollut mahdoton, vaikkei
kunnioitus ja arvonanto, jota tunsin häntä kohtaan, koskaan voisikaan
kadota.
Ihastuttavasti huudahtaen hän löysi neulansa, ja nyt minä käänsin
huomioni taas etupäässä siihen työhön, joka minulla oli käsillä. Tein
usein kokeita melallani, kunnes sain veneen pysymään suuremmitta
vaikeuksitta tuulen yläpuolella. Sattuihan joskus, että vene nousi
liian korkealle tai laskeutui liiaksi alas, mutta se korjautui aina
itsestään, ja yleensä kaikki kävi varsin hyvin.
"Ja nyt syömme kai aamiaista", sanoin minä. "Ensin teidän täytyy
kuitenkin pukeutua oikein lämpimästi."
Otin esille lämpimän villaröijyn, joka oli Susi-Larsenin sälyistä
kotoisin ja tehty villakankaasta. Minä tiesin ennaltaan, että
tuollainen röijy oli niin paksu ja tiivis, että se kesti kosteutta
eikä päästänyt vettä lävitsensä monen tunnin sateessakaan. Kun hän
oli pukenut ylleen tämän röijyn, vaihdoin hänen merimieslakkinsa
oikeaan lakkiin, joka oli niin iso, että se peitti hänen
hiuksensakin, ja kun reunat laskettiin alas, niin se suojeli sekä
niskaa että korvia. Hän näytti aivan ihastuttavalta. Hänen kasvonsa
olivat sellaiset, että niiden täytyi esiintyä edukseen missä
olosuhteissa tahansa. Ei mikään voinut pilata niiden tavattoman
hienoa soikeutta, melkein klassillisia piirteitä, kauniita hienoja,
kulmakarvoja tai suuria tummia silmiä, jotka olivat kirkkaat ja
levolliset, niin ihanan levolliset.
Tuulenpuuska, tavallista voimakkaampi, osui samassa meihin. Se
heilautti venettä juuri sen hypähtäessä aallon harjalta. Se heilahti
toiselle puolelle, veneenreuna pyyhkäisi pitkin vedenpintaa, ja
vettä tuli veneeseen pienen ämpärillisen verran. Avasin parastaikaa
säilykepurnukkaa, jossa oli kieltä, ja hyökkäsin pystyyn, ehtien
parahiksi hellittämään köyttä. Purje paukkui ja lepatti, ja vene
painui alemmaksi. Parin minuutin kuluttua se kulki taaskin oikeaan
suuntaan, ja minä jatkoin aamiaisvalmistuksiani.
"Kaikkihan näyttää käyvän erinomaisesti -- vaikka enhän minä ymmärrä
mitään merenkulusta", sanoi Maud nyökäyttäen päätään ja osoittaen
siten hyväksyvänsä minun perämiestoimeni.
"Mutta tällä tavalla voi menetellä vain myötätuulessa", selitin minä.
"Vasta- tai laitatuulessa minun on pakko koko aika pitää perää."
"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä kerrassaan mitään asian
teknillisestä puolesta", selitti hän, "mutta teidän johtopäätöksenne
minä ymmärrän, eikä se ole minulle lainkaan mieleen. Ettehän te voi
pitää perää yötä päivää yhteen mittaan. Siksi pyydän, että annatte
minulle ensimmäisen opetustunnin jo aamiaisen jälkeen. Ja sitten te
panette maata. Me vuorottelemme siinä aivan samoin kuin laivassakin."
"Minä en ymmärrä, miten voin opettaa teitä", vastasin minä, "kun
itsekin vasta opettelen koko taitoa. Kun te uskoitte itsenne minun
huostaani, niin ette suinkaan ajatellut, ettei minulla ollut
vähintäkään kokemusta veneiden hoidossa. Ensimmäistä kertaa vasta
olen tällaisessa aluksessa."
"Sitten me opettelemme yhdessä, hyvä herra. Te olette kokonaista yötä
minua edellä, ja te saatte opettaa minulle sen, minkä olette sinä
aikana oppinut. Nyt me syömme. Oi, kuinka meri-ilmassa tulee hyvä
ruokahalu!"
"Kahvia ei ole", sanoin minä alakuloisesti, ojentaessani hänelle
laivakorpun, jolla oli voita ja kieltä. "Emmekä me saa teetä,
lihalientä, emmekä yleensä mitään lämmintä ruokaa, ennenkuin pääsemme
jossakin maihin."
Yksinkertaisen aamiaisen jälkeen, jonka lopuksi me joimme kylmää
vettä, Maud sai ensimmäisen tuntinsa peränpidossa. Sillä aikaa kun
opetin häntä, opin itsekin koko lailla, vaikka samalla käytinkin
hyväkseni niitä tietoja, joita olin hankkinut itselleni ohjatessani
_Ghostia_ ja katsellessani miten veneenohjaajat hoitivat pikku
veneitänsä. Maud oli erinomainen oppilas, hän oppi nopeasti pitämään
venettä oikeassa suunnassa, luovaamaan, kun tuulenpuuska yllätti, ja
hellittämään köysiä, kun vaara uhkasi.
Kun hän näytti väsyvän, jätti hän melan minulle. Minä olin koonnut
vaipat kokoon, mutta nyt hän levitti ne uudestaan veneen pohjalle.
Kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä, sanoi hän:
"Nyt te, hyvä herra, panette maata. Ja teidän pitää nukkua aamiaiseen
-- tai päivälliseen asti"; oikaisi hän muistaen ruokajärjestystä
laivalla.
Mitä minä saatoin tehdä? Hän oli itsepäinen ja sanoi: "Oi, olkaa
niin hyvä -- oi, olkaa niin hyvä!" ja silloin minä jätin melan
hänelle ja tottelin. Tunsin suloista nautintoa ryömiessäni sille
vuoteelle, jonka hän oli omin käsin järjestänyt. Sama levollisuus ja
rauha, joka oli niin ominainen hänelle itselleen, näytti tarttuneen
vaippoihinkin, joten suloinen väsymys ja tyytyväisyys sai vallan
minussakin; minä näin kapeiden kasvojen ja ruskeiden silmien
kiikkuvan ylös ja alas edessäni, milloin ne kohosivat vasten harmaita
pilviä, milloin ne laskeutuivat alas harmaata vettä vasten -- ja
sitten minulle äkkiä selvisi, että olin nukkunut.
Katsoin kelloani. Se oli yksi. Olin nukkunut seitsemän tuntia! Ja hän
oli seitsemän tuntia pitänyt perää! Ottaessani melan hänen kädestään
täytyi minun ensin taivuttaa hänen yhteenpuristuneet sormensa
suoriksi. Hänen voimansa olivat kokonaan lopussa, hän ei voinut
edes liikuttaa itseään. Minun täytyi laskea köysi valloilleen siksi
aikaa kuin autoin hänet vaippojen alle ja hieroin hänen käsiään ja
käsivarsiaan.
"Minä olen niin kovin väsynyt", sanoi hän hengittäen syvään, ja
huoaten hän painoi väsyneenä päänsä alas.
Mutta hän nosti sen jälleen pystyyn. "Älkää toruko -- älkää
koettakokaan", sanoi hän leikillisen uhkaavasti.
"Toivottavasti en näytä suuttuneelta", vastasin vakavasti, "sillä
voin vakuuttaa, etten ole lainkaan suuttunut".
"Ei -- ei", sanoi hän miettivästi. "Te näytätte vain nuhtelevalta."
"Silloin kasvoni puhuvatkin totta, ne ilmaisevat juuri sitä,
mitä minä tunnen. Te ette ole käyttäytynyt oikein minua ettekä
itseännekään kohtaan. Kuinka voin enää koskaan luottaa teihin?"
Hän näytti katuvalta. "Kyllä minä olen kiltti", sanoi hän aivan kuin
tottelematon lapsi. "Minä lupaan..."
"Totella minua, niinkuin laivamies tottelee kapteeniaan?"
"Kyllä", vastasi hän. "Minä tein tyhmästi, sen tiedän."
"Mutta teidän täytyy luvata minulle myös jotakin muuta", sanoin minä.
"Mielelläni."
"Ettette liian usein sano: 'Oi, olkaa niin hyvä -- olkaa niin hyvä!'
Sillä kun te sen teette, niin voitte olla varma siitä, että minun
valtani on lopussa."
Hän nauroi ja näytti huvitetulta. Hänkin oli huomannut, mikä voima
noissa sanoissa piili.
"Ne ovat hyviä sanoja...", sanoin minä.
"Mutta minä en saa liiaksi kuluttaa niitä", lisäsi hän.
Hänen naurunsa oli väsynyttä, ja hänen päänsä painui jälleen alas.
Minä heitin melan kädestäni, kunnes sain vaipat käärityksi hänen
jalkojensa ympärille ja vedetyksi ylimmän hänen kasvojensa suojaksi.
Oi -- hän ei ollut kovin vahva. Katsoin epätoivoissani lounaiseen
ja ajattelin niitä kuuttasataa mailia, jotka meillä oli edessä --
niin, jospa sillä matkalla ei olisikaan ollut muuta kuin vaivoja ja
ponnistuksia kestettävänä. Mutta myrskyhän saattoi nousta milloin
tahansa ja viedä meidät perikatoon. Ja kuitenkin olin aivan peloton.
Minulla ei ollut vähintäkään luottamusta tulevaisuutta kohtaan,
päinvastoin olin aina täynnä epäilystä, mutta en sittenkään tuntenut
pelkoa. "Kaiken täytyy käydä hyvin, sen täytyy käydä hyvin", toistin
minä yhä uudestaan itsekseni.
Tuuli yltyi iltapuoleen, meri aaltoili, ja sekä minulla että veneellä
oli kova työ edessä. Mutta suuret ruoka- ja vesivarastot pitivät
veneen vakavana, jotta se hyvin kesti aaltoja ja tuulta, ja minä
pidin puoliani niin kauan kuin uskalsin. Sitten otin alas purjevarvan
ja laskin alas purjeen latvan, ja sillä tavoin me ajelehdimme
eteenpäin jonkin aikaa.
Myöhään iltapuolella näin laivan savua taivaanrannassa suojapuolella,
ja minä tiesin, että se varmaan oli jokin venäläinen risteilijä,
tai myöskin -- mikä oli vieläkin luultavampaa -- _Macedonia_, joka
yhä ajoi _Ghostia_ takaa. Koko päivänä ei ollut näkynyt aurinkoa,
ja ilma oli purevan kylmä. Kun yö lähestyi mustuivat pilvet, ja
tuuli yhä yltyi, niin että Maud ja minä söimme illallisemme käsineet
kädessä, ja minä koko ajan istuin peräsimessä ja silloin tällöin vain
haukkasin palan tuulenpuuskien lomassa.
Pimeän tultua ei vene voinut enää kestää kovaa tuulta ja aallokkoa,
ja minä laskin epäröiden purjeen alas ja aloin panna kuntoon
ajoankkuria. Pyyntimiesten puheista olin oppinut, miten sellainen
oli tehtävä, ja koko juttu oli varsin yksinkertainen. Korjattuani
purjeen ja sidottuani sen lujasti maston puomin, purjevarvan ja
kahden lisäairon kanssa yhteen, viskasin koko kojeen mereen ja
kiinnitin sen nuoralla veneen keulaan. Koska "ankkuri" vaipui syvälle
veteen ja oli kokonaan tuulen suojassa, se kulki hitaammin kuin vene.
Siitä oli seurauksena, että vene paremmin kesti tuulta ja aallokkoa
-- se on varmin keino välttää kumoon kaatumista, kun meri vyöryy
valkovaahtoisin lainein.
"Entäs nyt?" kysyi Maud, kun kaikki oli järjestyksessä ja minä vedin
käsineet jälleen käteen.
"Nyt me emme kulje enää Japania kohti", vastasin minä. "Me
ajelehdimme luoteiseen vähintään kahden mailin vauhdilla tunnissa."
"Mutta se tekee vain neljäkolmatta mailia", sanoi Maud, "vaikka tuuli
pysyisikin koko yön yhtä vahvana."
"Niin -- ja ainoastaan sataneljäkymmentä mailia, jos tuuli kestää
kolme päivää ja yötä."
"Mutta sitä se ei tee", sanoi Maud levollisesti ja rauhoittavasti.
"Kyllä se kääntyy ja helpottaa."
"Meri on uskoton."
"Mutta tuuli!" väitti hän vastaan. "Olen kuullut teidän tulevan
suorastaan kaunopuheiseksi ylistäessänne pasaatituulta."
"Paha etten ottanut Susi-Larsenin kronometriä ja sekstanttia
mukaan", sanoin minä alakuloisesti. "Kun purjehtii toiseen suuntaan
ja ajautuu toiseen -- puhumattakaan virrasta, joka voi viedä vielä
kolmanteen suuntaan -- niin ei voi laskea, minne oikeastaan joutuu.
Hetken kuluttua emme voi lainkaan tietää, millä kohtaa valtamerta me
oikeastaan olemme."
Sitten minä pyysin häneltä anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää
lannistaisi hänen mieltään. Hänen kiihkeästä pyynnöstään sallin
hänen jäädä vahtiin keskiyöhön saakka. Kello oli silloin yhdeksän,
ja minä käärin hänet vaippoihin ja öljytakkiin, ennenkuin panin
maata. Nukuin vain vähissä erin. Vene hyppi laineelta toiselle,
kuulin hyökyaaltojen hyrskyvän ohitsemme ja näin vaahdon pirskahtavan
alituisesti veneeseen. Mutta se ei ollut kuitenkaan mikään vaikea yö,
ei kerrassaan mitään verrattuna niihin öihin, joita _Ghost_-laivassa
olin saanut kokea, ehkäpä ei myöskään mitään verraten niihin, jotka
meillä vielä oli edessämme ja joita meidän täytyi kestää pienessä
pähkinänkuoressamme. Veneen laudat olivat kolmenneljänneksen tuuman
paksuiset. Ei siis täyden tuumankaan paksuinen puu erottanut meitä
meren pohjasta.
Ja kuitenkin -- minä vakuutan sen yhä uudestaan -- en pelännyt
vähintäkään. Susi-Larsen ja vieläpä Mugridgekin olivat peloittaneet
minua aivan kuolemaan saakka, nyt en pelännyt enää kuolemaa. Sen
jälkeen kun Maud Brewster oli ilmestynyt tielleni, olin tullut kuin
uudeksi ihmiseksi. Kun kaikki käy ympäri, ajattelin minä, niin on
parempi ja kauniimpi rakastaa kuin vastaanottaa rakkautta, koska tuo
tunne voi tehdä toisen niin kalliiksi ihmiselle, että voi vaikka
kuolla hänen tähtensä. Minä unohdin oman henkeni rakkauden vuoksi, ja
kuitenkin -- mikä mahdoton väite! -- en koskaan niin mielelläni olisi
tahtonut elää kuin juuri nyt, kun elämälläni mielestäni oli kaikkein
vähimmin arvoa. Ei koskaan ennen minulla ole ollut niin paljon
syytä elää kuin nyt, se oli viimeinen elävä ajatukseni. Sitten,
kunnes vaivuin uneen, koetin vain pimeän läpi nähdä sitä kohtaa,
missä tiesin Maudin istuvan kyyristyneenä veneen perässä, katsellen
vaahtopäisiä aaltoja, valmiina herättämään minut, jos vähinkin vaara
uhkaisi.