Susi-Larsen itse jakeli miehistölle whiskyä, ja pullot tulivat
näkyviin minun hoitaessani kanssissa uusia potilaitamme. Olinhan
nähnyt ennenkin juotavan whiskyä, esim. klubissa, mutta en
koskaan ollut nähnyt kenenkään nauttivan sitä sillä tavalla kuin
näiden miesten -- läkkikulhoista, maljoista ja pulloista, ja niin
perinpohjaisia kulauksia, että kukin kulaus oli jo kohtuuttomuutta.
Mutta he eivät tyytyneet vain yhteen tai kahteen kulaukseen. He
joivat ja joivat yhtenään, ja alituisesti ilmestyi uusia pulloja
heidän yhä vain juodessansa.
Kaikki joivat. Haavoittuneet joivat. Ufti-Ufti, joka auttoi minua,
joi myöskin. Louis yksin hillitsi juomishaluaan, hän kostutti vain
aivan varovasti huuliaan whiskyllä, vaikka hän otti osaa kemuihin
samalla innolla kuin useimmat muutkin. Ja hurjat nuo juomingit
vasta olivatkin. Kovalla äänellä he kilpaa huutaen kertoivat
päivän taisteluista, riitelivät yksityiskohdista tai heltyivät ja
hieroivat ystävyyttä entisten vihollistensa kanssa. Vangit ja heidän
voittajansa nikottelivat kilpaa painaen päänsä toistensa olkapäitä
vasten, ja kaikki vannoivat kunnioittavansa toisiaan. He itkivät
ajatellessaan kärsimyksiänsä ja kaikkea sitä kovaa, mikä heitä
kohtaisi Susi-Larsenin raudankovan herruuden alaisina. Ja kaikki
vannoivat kadotusta ja kirousta hänelle ja kertoivat hirveitä juttuja
hänen julmuudestansa.
Miten omituinen ja peloittava tuo näky oli: pieni suoja, lukemattomat
makuukojut, heiluvat ja huojuvat seinät ja lattia -- hämärä valaistus
-- vuoroin pitenevät ja lyhenevät liehuvat varjot -- paksu, savuinen
ilma, ihmisruumiiden ja jodoformin haju -- ja punakkakasvoiset miehet
-- puoli-ihmiset, tekisi mieleni melkein sanoa. Minä pidin silmällä
Ufti-Uftia, kun hän kuunnellen toisten iloa piteli kiinni siteen
toisesta päästä. Hänen samettisilmänsä loistivat ja kimmelsivät
tulenvalossa aivan kuin metsäkauriin silmät, ja kuitenkin minä
tiesin, että hänen rinnassaan väijyi raaka hornanhenki, joka jyrkästi
erosi siitä lempeydestä ja miltei naisellisesta hellyydestä,
jota hänen ulkomuotonsa ilmaisi. Ja minä tarkastelin Harrisonin
poikamaisia kasvoja -- niillä oli aikoinaan ollut hyväsydäminen ilme,
nyt ne ilmaisivat pikemmin pirullisuutta, niin kerrassaan intohimo
ne vääristi hänen kertoessaan uusille tulokkaille siitä helvetistä,
johon he olivat joutuneet, ja kiroillessaan ja sättiessään
Susi-Larsenia.
Niin, Susi-Larsen oli kaikkeen syynä. Merisusi -- tuo orjakauppias
ja ihmiskiusaaja, miehinen Kirke! Ja laivamiehet, ne olivat hänen
sikojansa -- kiusaantuneita luontokappaleita, jotka ryömivät
hänen edessään ja nousivat kapinaan vain juovuspäissään ja
salavihkaa. Kuuluinkohan minäkin hänen luontokappaleittensa
joukkoon? ihmettelin itsekseni. Entäs Maud Brewster! Ei! Minä
kiristin vihoissani hampaitani, kunnes mies, jonka haavaa sidoin,
väänteli itseään tuskasta, ja Ufti-Ufti katseli uteliaasti minuun.
Minä tunsin äkkiä omituista voimaa. Vastaherännyt rakkauteni
antoi minulle jättiläisvoimat. En pelännyt enää mitään. Minä
saattaisin tahtoni perille huolimatta Susi-Larsenista ja niistä
kolmestakymmenestäviidestä vuodesta, jotka olin viettänyt vain
kirjojen ääressä. Kaikki kävi vielä hyvin. Siitä minä kyllä pitäisin
huolen. Melkein huumautuneena, ihmeellisen voiman vallassa käänsin
selkäni tälle huutavalle helvetille ja palasin kannelle, missä sumu
hiljalleen kuin aave ajelehti yössä ja ilma oli lauhkea ja puhdas ja
tyyni.
Välikannella, jossa kaksi haavoittunutta makasi, vallitsi samanlainen
elämä kuin alhaalla kanssissakin, paitsi ettei siellä kiroiltu
Susi-Larsenia, ja suurella helpotuksella minä nousin sieltä jälleen
kannelle ja läksin peräpuolelle kajuuttaan. Illallinen oli valmis, ja
Susi-Larsen ja Maud odottivat minua.
Sillä välin kuin koko hänen miehistönsä parhaillaan joi itsensä
humalaan, oli hän itse aivan selvä. Hän ei nauttinut ainoatakaan
pisaraa väkeviä. Hän ei uskaltanut juoda, sillä laivassa ei
ollut ketään muuta kuin Louis ja minä, joihin hän saattoi
luottaa, ja Louis oli nyt peräsimessä. Me purjehdimme eteenpäin
sumussa ilman tähystäjää ja ilman lyhtyjä. Minua ihmetytti, että
Susi-Larsen oli antanut viinaa väellensä, mutta hän tunsi varmaan
heidän psykologiansa sekä tiesi, että viisainta oli peittää
hyväntahtoisuudella se, minkä hän julmuudella oli pannut alulle.
Se seikka, että hän oli voittanut veljensä, näytti vaikuttavan
aivan ihmeellisellä tavalla häneen. Edellisenä iltana hän oli
puhunut itsensä synkkämieliseksi, ja joka hetki olin odottanut, että
tavallinen raivokohtaus olisi puhjennut esiin. Mutta ei mitään ollut
tapahtunut, ja nyt hän oli mainiolla tuulella. Ehkäpä se seikka, että
hänen oli onnistunut anastaa niin monta venettä ja pyyntimiestä,
oli ollut tavallisen reaktion vastapainona. Joka tapauksessa oli
alakuloisuus kokonaan kadonnut, vaikk'ei raivonhenki ollutkaan
päässyt riehumaan. Siten minä ajattelin silloin -- mutta, oi
surkeutta! kuinka vähän minä oikeastaan tunsin häntä, enhän tiennyt
edes, että hän ehkä juuri samana hetkenä hautoi mielessään tekoa,
joka oli hirveämpi kuin kaikki se, mitä ennen olin nähnyt.
Niinkuin sanottu, hän tuntui olevan erinomaisella tuulella, kun
tulin alas kajuuttaan. Päänsärky ei ollut rasittanut häntä useaan
viikkoon, hänen silmänsä olivat kirkkaansiniset kuin taivaanlaki,
hänen pronssinvärinen ihonsa oli tuore ja kaunis, ja elämä virtasi
hänen suonissaan raikkaasti ja voimakkaasti. Odotellessaan minua hän
oli joutunut vilkkaaseen keskusteluun Maudin kanssa. He näyttivät
keskustelevan "kiusauksista", ja päättäen niistä muutamista sanoista,
jotka minä kuulin, hän näytti puolustavan sitä mielipidettä, että
kiusaus on kiusaus vain siinä tapauksessa, että ihminen antautuu sen
valtaan ja lankeaa.
"Sillä nähkääs", sanoi hän, "minun mielipiteeni on se, että ihminen
tekee kaikki minkä hän tekee vain siksi, että hänellä on halua
siihen. Hänellä on paljon pyyteitä. Hän voi olla halukas välttämään
sitä, mikä on kiusallista, tai nauttimaan siitä, mikä on mieluista.
Mutta mitä ikinä hän tehneekin, hän tekee kaikki vain siksi, että
hänellä on siihen halua."
"Mutta olettakaapa, että hänellä on halua kahteen aivan vastakkaiseen
tekoon, joista toinen estää häntä tekemästä toista?" keskeytti Maud
hänen puheensa.
"Siihen minä juuri pyrinkin", sanoi hän.
"Ja juuri näiden ristiriitaisten pyyteiden välillä tulee ihmisen
sielun tulla näkyviin", jatkoi Maud. "Jos sielu on hyvä, niin sen
tulee sekä tahtoa että tehdä sitä, mikä on hyvää, ja jos sielu on
paha, niin se tekee päinvastoin. Sielusta ratkaisu riippuu."
"Lorua!" huudahti Susi-Larsen kärsimättömästi. "Kaikki riippuu
halusta, pyyteestä. Ajatelkaamme esimerkiksi miestä, joka haluaa --
sanokaamme vaikka juoda itsensä juovuksiin. Mutta samalla hän haluaa
myöskin pysyä raittiina. Mitä hän tekee? Ja miten hän sen tekee. Hän
on vain marionetti. Hän on omien himojensa leikkikalu ja hän seuraa
sitä halua, joka hänessä on voimakkaampi, siinä kaikki. Miten hän voi
samalla kertaa haluta juopuvansa ja pysyvänsä raittiina? Jos raittius
voittaa, niin se voittaa vain siksi, että se halu oli hänessä
voimakkaampi.
"Kiusauksella ei ole mitään merkitystä, jollei..." hän vaikeni
tarttuessaan kiinni uuteen ajatukseen, joka oli juolahtanut hänen
mieleensä -- "jollei se viekoittele häntä pysymään raittiina. --
Hahahaa!" nauroi hän ääneensä, "mitä te siitä ajattelette, mr van
Weyden?"
"Että te molemmat vain saivartelette", sanoin minä. "Ihmisen sielu
on hänen pyyteensä. Tai jos te niin haluatte, hänen sielunsa on
hänen pyyteittensä summa. Te olette kumpikin väärässä. Te, kapteeni
Larsen, panette painoa pyyteelle erottaen siitä sielun, ja miss
Brewster panee painoa sieluun erottaen sen pyyteestä, mutta sielu
ja pyyteet ovat oikeastaan sama asia. Miss Brewster on kuitenkin
oikeassa siinä suhteessa, että kiusaus on kiusaus, olkoonpa että
ihminen vajoaa siihen tai voittaa sen. Tuulessa tuli kiihtyy, kunnes
leimahtaa ilmiliekkiin. Ja pyyde on kuin tuli. Se alkaa kyteä, kun
ihminen näkee edessään halutun esineen tai kuulee siitä kerrottavan
uudella ja viekoittelevalla tavalla. Siinä piilee kiusaus. Tuuli
puhaltaa pyyteeseen, kunnes se leimahtaa ja hallitsee kaiken muun.
Se on kiusaus. Ehkäpä se ei puhalla kyllin voimakkaasti, jotta pyyde
voittaisi kaiken muun, mutta niin pian kuin se vain näyttäytyykin, se
on jo kiusaus. Ja niinkuin te äsken sanoitte -- se voi viekoitella
yhtä hyvin johonkin hyvään kuin pahaan."
Minä tunsin jonkinmoista ylpeyttä, kun me kävimme pöytään istumaan.
Sanani olivat ratkaisseet kysymyksen. Ainakin ne olivat lopettaneet
keskustelun.
Mutta Susi-Larsen tuntui olevan tavattoman puheliaalla tuulella,
puheliaampi kuin koskaan ennen. Tuntuipa siltä, kuin tukahdutettu
tarmo olisi yrittänyt räjähdyttää hänet, ikäänkuin sen jollakin
tavalla olisi täytynyt päästä ilmoille. Hän alkoi melkein heti
keskustella rakkaudesta. Niinkuin tavallisestikin hän oli aivan
materialistisella kannalla ja Maud ihanteellisella. Minä puolestani
sanoin vain silloin tällöin jonkin sanan joukkoon, mutta en
varsinaisesti yhtynyt väittelyyn.
Susi-Larsen oli loistava väitellessään, samoin Maudkin. Hetkeksi
minulta hävisi keskustelun säie, sillä minä tarkastelin Maudin
kasvoja hänen puhuessansa. Niissä oli vain harvoin väriä, mutta nyt
hänen kasvonsa näyttivät vilkkailta ja kukoistavilta. Hänen loistava
sukkeluutensa leikitteli rohkeasti sanoilla, ja hän näytti nauttivan
väittelystä yhtä paljon kuin Susi-Larsenkin -- ja Susi-Larsen, hän
nautti koko olennollansa. Jostakin syystä, vaikk'en tiedä mistä,
-- sillä katselin lakkaamatta pientä ruskeaa kiharaa Maudin tukan
rajassa -- tuli Susi-Larsen lausuneeksi erään Swinburnen runon, jossa
runoilija antaa kuvaamansa henkilön riemuita rakkaussynnistään.
Samoin kuin hän oli vainunnut synkkämielisyyttä Omarin sanojen
takana, tunsi hän nyt riemua ja hurmausta Swinburnen säkeissä. Tuo
tunne oli oikea, ja hän lausui hyvin. Mutta tuskin hän oli saanut
nuo sanat sanotuksi, kun Louis pisti päänsä esille porrasaukosta ja
kuiskasi: "Hiljaa, hiljaa! Sumu on alkanut nousta, ja jonkun laivan
vasemmanpuoleinen lyhty kulkee juuri meidän ohitsemme."
Susi-Larsen hyökkäsi ylös kannelle niin nopeasti, että kun me
tulimme sinne hänen jäljessänsä, oli hän jo sulkenut välikannen
luukun, missä juopuneet pyyntimiehet olivat, ja kiiruhtanut keulaan
sulkeakseen myöskin kanssiaukon. Ilmassa oli yhä sumua, mutta se oli
kohonnut ylemmäksi himmentäen valon, ja täydellinen pimeys vallitsi
yössä. Suoraan edessämme saatoin erottaa kirkkaanpunaisen valon sekä
toisen, valkoisen, ja kuulin höyrykoneen tykytystä. Se oli varmaan
_Macedonia_.
Susi-Larsen oli palannut peräkannen korokkeelle, ja me seisoimme
ääneti ja katselimme, miten lyhdynvalo kiiti nopeasti laivan kyljen
ohitse.
"Onneksi hänellä ei ole valonheittäjää", sanoi Susi-Larsen.
"Miten kävisi, jos huutaisin nyt täyttä kurkkua?" kysyin minä
kuiskaten.
"Silloin kaikki olisi hukassa", vastasi hän. "Mutta oletteko myös
ajatellut, mitä siitä heti seuraisi?"
Ennenkuin saatoin sitä kysyäkään, oli hän tarttunut
gorillansormillaan minun kurkkuuni ja hiukan liikutellen lihaksiaan
hän antoi minun tuntea, millä tavalla hän olisi taittanut niskani.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän laski minut irti, ja me
tähystelimme yhä edelleen _Macedonian_ lyhtyä.
"Entä jos minä huutaisin?" kysyi Maud.
"Minä pidän teistä liian paljon tehdäkseni teille pahaa", sanoi hän
lempeästi, -- niin, hänen äänensä oli suorastaan hivelevän hellä,
ja minä säpsähdin kuullessani sen sävyn. "Mutta älkää huoliko sitä
sittenkään tehdä, sillä siinä tapauksessa minä väännän mr van
Weydenin niskat nurin."
"Silloin miss Brewsterillä on lupa huutaa", sanoin minä uhmaillen.
"Enpä usko, että te haluatte panna alttiiksi amerikkalaisen
kirjallisuuden lähinnä parhaan arvostelijan hengen", vastasi
Susi-Larsen pilkallisesti.
Me emme sanoneet sen enempää ja me olimme siksi tottuneet toistemme
seuraan, ettei äänettömyys rasittanut meitä. Ja kun punainen ja
valkea valo oli kadonnut, palasimme kajuuttaan lopettaaksemme
keskeytyneen illallisemme.
He palasivat entiseen keskustelunaiheeseensa ja toivat esiin uusia
esimerkkejä. Maud lausui Dowsonin runon "Impenitentia Ultima". Hän
lausui erittäin kauniisti, mutta minä en katsellut häntä, vaan
Susi-Larsenia. Se katse, jonka Susi-Larsen kiinnitti Maudiin, sai
minut aivan hulluksi. Hän oli suorastaan haltioissansa, ja minä
näin hänen huuliensa vaistomaisesti liikkuvan ja muodostuvan niiden
sanojen mukaan, joita Maud lausui. Äkkiä hän keskeytti hänet.
"Niin, teidän äänessänne on musiikkia", sanoi hän nopeasti, ja kullan
välke kimalteli hänen silmissään.
Olisin voinut ääneen riemuita nähdessäni, kuinka hyvin Maud hillitsi
itseään. Hän lopetti runon aivan levollisesti, hänen äänensä ei
värissyt vähintäkään, ja sitten hän johti keskustelun vähemmän
vaarallisille aloille. Ja koko ajan minä istuin ikäänkuin huumeessa
juomaseuran melskeen tunkeutuessa välikannelta luoksemme ja miehen,
jota minä pelkäsin, keskustellessa sen naisen kanssa, jota minä
rakastin. Ruoka ei ollut korjattu pöydästä. Se miehistä, joka oli
saanut Mugridgen toimen osakseen, oli varmaan yhtynyt toveriensa
seuraan kanssissa.
Nyt jos koskaan elämänilo kohosi Susi-Larsenissa korkeimmilleen.
Kerta kerralta minä irtaannuin omista ajatuksistani seuratakseni
hurmaantuneena hänen puhettansa, ja minä seurasin sitä ihmetyksellä,
hetkeksi hurmaantuen hänen ihmeellisestä neroudestaan, hänen
intohimoisten sanojensa lumousvoimasta, sillä kapinanhenki oli
nyt saanut hänessä vallan. Miltonin Lucifer vedettiin tietysti
esimerkkinä esille, ja kun Susi-Larsen älykkäästi eritteli ja selitti
tätä luonnetta, hänen koko tukahdutettu nerollisuutensa puhkesi ilmi.
Hänen väitteensä toivat mieleeni Tainen mietteitä, vaikka tiesin,
ettei Larsenilla ollut aavistustakaan tästä loistavasta, vaikkakin
vaarallisesta ajattelijasta.
"Hän puolusti tappiolle joutunutta asiaa, eikä hän pelännyt Jumalan
ukonnuolta", sanoi hän. "Vaikka hän olikin syösty alas helvettiin,
niin hän ei sittenkään ollut voitettu. Hän oli vienyt mukanansa
kolmannen osan Jumalan enkeleistä; hän alkoi heti yllyttää ihmistä
Jumalaa vastaan ja voitti puolelleen suurimman osan ihmiskunnan
kaikista sukupolvista. Miksi hänet karkotettiin taivaasta? Oliko
hän vähemmän rohkea kuin Jumala? Vähemmän kunnianhimoinen? Ei!
Tuhat kertaa ei! Jumala oli voimakkaampi, niinkuin hän sanoi --
'hänet ukkonen oli tehnyt suuremmaksi'. Mutta Lucifer oli vapautta
janoava henki. Orjan työ oli hänestä samaa kuin kuolema. Hän tahtoi
mieluummin kärsiä vapaudessa kuin nauttia siitä onnesta, jonka mukava
orjuus saattoi tarjota. Hän ei tahtonut olla Jumalan orja. Hän ei
ollut mikään leikkikalu. Hän seisoi omin jaloin. Hän oli itsenäinen
olento."
"Ensimmäinen anarkisti", sanoi Maud nauraen ja nousi pöydästä
mennäkseen hyttiinsä.
"Silloin anarkistit ovat hyviä!" huudahti Susi-Larsen. Hänkin oli
noussut pystyyn ja katseli Maudia suoraan kasvoihin, kun tämä seisoi
hyttinsä ovella. Ja tulisesti hän lausui Miltonin "Kadotetusta
paratiisista" nuo ylväät sanat: "-- hallita minä tahdon, vaikka
syvyyden kuilussa, ja mieluummin olen kuninkaana helvetissä kuin
orjana taivaan ilossa." Hänen voimakas äänensä kajahti kajuutassa,
hänen pronssinväriset kasvonsa loistivat, hänen päänsä oli pystyssä,
ja hänen silmänsä -- ilme niissä oli kullalta kimmeltävä ja hellä,
niin ihmeellisen hellä ja intohimoinen -- leimahtivat kuin tuli, kun
hän kiinnitti ne Maudiin.
Maudin silmissä kuvastui jälleen kauhua, ja hän sanoi melkein
kuiskaten: "Te olette Lucifer!"
Ovi sulkeutui ja hän oli kadonnut. Susi-Larsen seisoi varmaan
minuutin ja tuijotti hänen jälkeensä, sitten hän tuli taas
entiselleen.
"Minä päästän Louisin lepäämään", sanoi hän aivan lyhyesti, "ja
keskiyön aikana te saatte tulla minun paikalleni. Nyt voitte mennä
hetkeksi nukkumaan."
Hän veti lapaset käsiinsä, painoi lakin päähänsä ja astui portaita
ylös, minä seurasin hänen neuvoaan ja menin levolle. Jostakin syystä,
jota en itsekään ymmärtänyt, ikäänkuin jonkin salaperäisen vaiston
johdosta, en riisuutunut, vaan heittäydyin pukimissani vuoteelle.
Hetken aikaa makasin ja kuuntelin pyyntimiesten äänten hälinää ja
ajattelin sitä rakkauden tunnetta, joka täytti sydämeni. Mutta uneni
laivalla oli tullut terveemmäksi ja luonnollisemmaksi, ja pian
hävisivät sekä huudot että hoilotukset, silmäni painuivat umpeen ja
minä vaivuin unen tiedottomaan, puolikuolleeseen tilaan.
En tiedä mikä minut herätti, mutta äkkiä huomasin olevani pystyssä,
aivan hereillä, ja koko sieluni vapisi, ikäänkuin jokin vaara olisi
uhannut ja varoittava torven toitotus olisi herättänyt minut.
Minä tempasin oven auki. Kajuutta oli himmeästi valaistu. Ja minä
näin Maudin, oman Maudini kaikin voimin koettavan riistäytyä irti
Susi-Larsenin syleilystä -- minä näin hänen turhaan ponnistelevan,
näin hänen painavan päänsä hänen rintaansa vasten työntääkseen hänet
luotaan. Kaiken tämän näin yhdessä ainoassa silmäyksessä ja samassa
hyökkäsin myös paikalle.
Minä löin Susi-Larsenia nyrkillä vasten kasvoja, kun hän kohotti
päätään, mutta se oli vain heikko, pieni isku. Hän karjui kuin
petoeläin ja työnsi minua toisella kädellään. Se oli vain pieni
töytäys, vain vähäinen käden kosketus, mutta hänen voimansa oli
niin suuri, että minä viskauduin takaperin ikäänkuin olisin saanut
iskun viskuukoneesta. Ponnahdin niin kovasti vasten sen kojun ovea,
missä Mugridge ennen oli asunut, että ovipieli murskautui rikki.
Vain vaivoin irtaannuin ovensirpaleista ja nousin jälleen pystyyn,
ajattelematta olinko ehkä vahingoittanut itseäni. En tuntenut muuta
kuin ääretöntä raivoa. Luullakseni minä ärjyin kovalla äänellä
riistäessäni puukon kupeelta ja hyökätessäni toistamiseen hänen
kimppuunsa.
Mutta sillä välin oli jotakin tapahtunut. Susi-Larsenin käsivarret
päästivät otteensa. Seisoin aivan hänen vieressään puukko ojossa,
mutta hillitsin itseni. Olin aivan ymmällä hämmästyksestä. Maud
seisoi nojautuen toisella kädellään seinään, mutta Susi-Larsen horjui
edestakaisin, painaen kättään otsaansa vasten ja hapuillen toisella
kädellään ympärilleen. Kun käsi tapasi seinän, niin tuntui siltä,
kuin koko hänen ruumiinsa olisi tuntenut suurta helpotusta, ikäänkuin
hän jälleen olisi tointunut, tietänyt missä oli ja saanut tukea ja
turvaa.
Silloin minä jälleen näin silmissäni vain punaista. Kaikki ne
vääryydet ja nöyryytykset, joita olin saanut kokea, kohosivat äkkiä
selvästi eteeni -- kaikki omat kärsimykseni sekä myös toisten
hirveät tuskat tällä laivalla -- kaikki kauhistuttava itse hänen
olemassaolossansa. Minä hyökkäsin sokeasti ja hurjasti hänen
päälleen ja iskien veitseni hänen hartiaansa. Samassa tiesin, etten
ollut iskenyt häneen muuta kuin ihohaavan -- olin tuntenut veitsen
raapaisevan hänen lapaluutaan -- ja minä kohotin sen uudelleen
haavoittaakseni häntä herkempään kohtaan.
Mutta Maud oli nähnyt kaikki ja hän huusi: "Ei, ei -- älkää tehkö
sitä!"
Hetkeksi käsivarteni painui alas, mutta vain silmänräpäykseksi.
Minä kohotin sen jälleen, ja Susi-Larsen olisi varmaan kuollut
minun käteni kautta, jollei Maud olisi tullut väliin. Hän tarttui
käsivarteeni, ja hänen hiuksensa koskettivat kasvojani. Valtimoni
iski kiihkeämmin kuin koskaan ennen, mutta vimmani yltyi samalla
kertaa. Hän katsoi pelotta minua silmiin.
"Minun tähteni!" sanoi hän rukoilevasti.
"Minä tapan hänet teidän tähtenne!" huudahdin minä ja koetin irrottaa
kättäni tekemättä hänelle pahaa.
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän ja painoi kevyesti kätensä huulilleni.
Olisin voinut suudella sitä, jos olisin uskaltanut, vaikka olinkin
raivoissani -- sen kosketus oli niin suloinen, niin ihmeen suloinen.
"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä", pyysi hän, ja näillä
sanoillaan hän teki minut aivan aseettomaksi, -- näillä sanoilla, sen
sain kokea myöhemmin, oli aina sama ihmeellinen vaikutus minuun.
Väistyin askeleen taakse ja pistin puukon takaisin tuppeen. Katsahdin
Susi-Larseniin. Hän seisoi yhä painaen kädellään otsaansa, silmät
ummessa. Pää oli alaspainunut -- hän näytti äkkiä tulleen aivan
hervottomaksi. Ruumis oli lyyhistyä kokoon, ja leveät hartiat
painuivat alas.
"Van Weyden!" huusi hän käheästi, ja äänessä oli hiukan pelokas sävy.
"Van Weyden -- missä te olette?"
Minä katsoin Maudiin. Hän nyökkäsi hitaasti, mutta ei sanonut mitään.
"Tässä minä olen!" vastasin minä ja astuin hänen luokseen. "Mitä te
tahdotte?"
"Auttakaa minua tuolille", sanoi hän yhtä käheällä ja pelokkaalla
äänellä.
"Minä olen sairas mies, hyvin sairas, Hump", sanoi hän, kun hän
päästi käteni irti ja vaipui alas tuolille.
Hän painautui pöytää vasten ja kätki kasvot käsiinsä. Vähän väliä hän
tuskissansa huojutti päätään edestakaisin. Kerran hän kohotti sitä
hiukan, ja minä huomasin, että hiki helmeili hänen tukanrajassaan.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
"Mitä voin teille tehdä?"
Mutta hän pudisti ärtyisästi käteni pois, ja minä seisoin kauan
ääneti hänen rinnallaan. Maud katseli meitä peloissaan. Meidän oli
aivan mahdoton ymmärtää mitä hänelle oli tapahtunut.
"Minun täytyy mennä makuulle, Hump", sanoi hän vihdoin. "Pitäkää
minua kädestä kiinni. Kyllä tämä hetken kuluttua menee ohi. Se on
vain tuota kirottua päänsärkyä. Minä olen aina pelännyt sitä. Minusta
tuntui -- ei, enhän minä tiedä, mistä minä puhun. Auttakaa minut
vuoteeseen."
Mutta kun olin auttanut hänet sinne, niin hän kätki jälleen kasvot
käsiinsä ja peitti silmänsä, ja kun käännyin lähteäkseni, kuulin
hänen mutisevan: "Minä olen sairas mies, hyvin sairas."
Maud katsoi kysyvästi minuun, kun palasin. Minä pudistin päätäni ja
sanoin:
"Hänelle on jotakin tapahtunut. Mitä se on, sitä en tiedä. Hän on
aivan avuton ja pelästyksissään -- varmaan ensi kertaa eläissään.
Jotain tapahtui varmaan jo ennen kuin haavoitin häntä, sillä haava on
aivan vähäpätöinen. Te näitte varmaan mitä hänelle tapahtui?"
Hän pudisti päätään. "En nähnyt kerrassaan mitään. Minulle koko juttu
on yhtä salaperäinen kuin teillekin. Hän päästi minut aivan äkkiä
irti ja horjahti. Mutta mitä me voimme tehdä? Mitä minä nyt teen?"
"Tahdotteko ehkä hiukan odottaa täällä, kunnes tulen takaisin",
sanoin minä. Nousin sitten kannelle. Louis seisoi peräsimessä.
"Menkää nyt alas", sanoin minä ja kävin hänen paikalleen seisomaan.
Hän totteli minua nopeasti, ja niinpä olin nyt yksin _Ghostin_
kannella. Niin hiljaa kuin suinkin jiikasin latvapurjeen, laskin alas
jääkärin ja haruspurjeen, panin kokkapurjeen pakkiin ja hellitin
isoapurjetta. Sitten menin alas Maudin luo. Painoin sormen huuliani
vasten merkiksi, että olisimme ääneti, ja menin sitten Susi-Larsenin
kojuun. Hän makasi entisessä asennossaan ja huojutti -- tai melkein
väänteli päätään edestakaisin aivan kuin ennenkin.
"Enkö voi tehdä teille mitään?" kysyin minä.
Ensin hän ei vastannut mitään, mutta kun minä uudistin kysymykseni,
sanoi hän: "Ei, ei -- kyllä näin on hyvä. Antakaa minun olla nyt
yksin huomiseen asti."
Mutta mennessäni huomasin, että hän jälleen alkoi huojuttaa päätään.
Maud odotti minua kärsivällisesti ulkopuolella, ja ilosta vavisten
minä huomasin, kuinka ruhtinaallisen arvokkaasti hän piti päätään
pystyssä ja kuinka levollisina hänen silmänsä loistivat. Ne olivat
yhtä kirkkaat ja levolliset kuin hänen sielunsakin.
"Uskotteko itsenne minun huostaani ja lähdette kanssani kuudensadan
mailin pituiselle matkalle?" kysyin häneltä.
"Tarkoitatteko...", sanoi hän -- ja minä tiesin hänen arvanneen
oikein.
"Niin, sitä juuri minä tarkoitan", vastasin hänelle. "Meillä ei ole
muuta valitsemisen varaa kuin lähteä matkaan avonaisessa veneessä."
"Minulla, te tarkoitatte", sanoi hän. "Tehän olette tietysti yhtä
hyvässä turvassa täällä kuin ennenkin."
"Ei, me emme voi tehdä muuta kuin lähteä veneessä matkaan", toistin
minä varmasti. "Olkaa hyvä ja pukeutukaa heti niin lämpimiin
vaatteisiin kuin suinkin ja kerätkää kokoon mitä tahdotte ottaa
mukaanne. Niin pian kuin suinkin", lisäsin minä, kun hän astui
hyttiinsä.
Varastohuone oli kajuutan alla. Minä avasin luukun, otin kynttilän
mukaani, laskeuduin tikapuita alas ja aloin tutkia mitä siellä oli.
Valitsin etupäässä säilykkeitä, ja kun olin kerännyt kaikki kokoon,
ojentautui ylhäältä kaksi kättä alas ja otti vastaan kaiken sen,
minkä minä sieltä annoin.
Me teimme aivan ääneti työtä. Otin myöskin vaippoja, käsineitä,
öljyvaatteita, myssyjä ja muuta senkaltaista varastohuoneesta.
Eipä ollut mikään leikin asia lähteä pienessä veneessä kylmän ja
myrskyisen meren selälle, ja oli aivan välttämätöntä suojella itseään
kylmää ja kosteutta vastaan.
Me teimme niin kiihkeästi työtä kantaessamme kaikki tavarat kannelle,
että Maud, joka ei ollut kovinkaan voimakas, väsyi ja kävi istumaan
peräkannen portaalle. Mutta se ei ollut mikään mukava lepoasento,
ja siksi hän ojentautui selälleen kovalle lattialle, jotta koko
ruumis saisi levätä. Mieleeni muistui, että sisareni joskus oli
tehnyt aivan samoin ja että vaikutus oli ollut hyvä ja pikainen.
Tiesin myöskin, ettemme voineet tulla toimeen ilman aseita, ja siksi
menin Susi-Larsenin hyttiin ottaakseni hänen molemmat pyssynsä. Minä
puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut, vaikk'ei hän nukkunutkaan,
ja hänen päänsä huojui yhä edelleen edestakaisin.
"Hyvästi, Lucifer!" kuiskasin hiljaa sulkiessani varovasti
ovenjälkeeni.
Nyt täytyi vielä hankkia ampumavaroja, mikä ei ollutkaan vaikeata,
vaikka minun olikin pakko mennä välikannen portaita alas saadakseni
mitä tarvitsin. Siellä nimittäin pyyntimiehet säilyttivät
patruunalaatikkojaan, joita he kuljettivat veneissä mukanaan -- ja
sieltä minä anastin kaksi tuollaista laatikkoa, vaikka olinkin vain
parin jalan päässä heidän meluavista juomakesteistänsä.
Mutta nyt oli vene laskettava vesille. Se ei ollut helppo työ
yksinäiselle miehelle. Irrotettuani köyttönuorat hilasin ensin
kokkataljan ja sitten perätaljan, jotta vene selvisi laivan
partaasta, laskin sitten vuorotellen toista ja toista taljaa pari
jalkaa kerrassaan, kunnes vene riippui tasapainossa veden pinnan
yläpuolella laivan kupeella. Tarkastin, että siinä oli kaikki
tarvittavat airot, hangat ja purjeet. Vettä ei saanut myöskään
unohtaa, ja minä anastin joka ainoasta veneestä niiden vesisäiliöt.
Koska veneitä oli kaikkiaan yhdeksän, niin saimmehan me siten vettä
aivan riittämiin asti, vieläpä painolastiksikin; sillä pikemmin
saattoi pelätä, että veneeseen tulisi liiaksikin lastia, kun olin
ottanut niin paljon muutakin mukaan.
Sillä aikaa kun Maud ojensi minulle kaikki tavaramme ja minä asetin
ne paikoilleen veneeseen, nousi eräs laivamies kanssista kannelle.
Hän seisoi hetken aikaa tuulenpuoleiseen partaaseen nojautuneena --
me puuhailimme suojapuolella -- astui sitten hitaasti keskilaivaa
kohti ja pysähtyi jälleen kääntäen kasvonsa vasten tuulta ja seisoen
selin meihin. Kuulin sydämeni tykyttävän kyyristyessäni alas
veneeseen. Maud oli lyyhistynyt kokoon kannella, ja minä tiesin, että
hän pysytteli aivan liikkumattomana laivan parrasta vasten. Mutta
mies ei kääntynyt meihin päin. Oiottuaan käsivarsiaan päänsä yli ja
haukoteltuaan ääneensä hän astui takaisin kokkapuolelle ja katosi
kansiluukusta alas.
Muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki tavarat paikoillaan
veneessä, ja sitten minä laskin veneen veteen. Auttaessani Maudia
alas ja tuntiessani hänet aivan lähelläni oli minun vaikea olla
huudahtamatta hänelle: "Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!"
Niin, Humphrey van Weyden oli todenteolla rakastunut -- tuo ajatus
täytti minut riemulla, kun hän piti kiinni kädestäni ja minä autoin
hänet veneeseen. Pitelin kiinni partaasta toisella kädelläni ja
toisella kannatin koko hänen ruumiinsa painoa -- ja sinä hetkenä minä
ylpeilin voimannäytteestäni. Niin voimakas en muutamia kuukausia
sitten tosiaankaan ollut sanoessani jäähyväiset Charley Furusethille
ja astuessani onnettomaan _Martinez_-laivaan palatakseni San
Franciscoon.
Aalto kohotti venettä. Maudin jalat ylettyivät veneen pohjaan, ja
minä päästin irti hänen kätensä. Sitten irroitin taljat ja hyppäsin
jäljessä veneeseen. En koskaan eläissäni ollut ennen soutanut, mutta
minä pistin airot veteen ja suurella vaivalla sain veneen ohjatuksi
pois laivan kyljestä. Sitten kokeilin purjeilla. Olin monta kertaa
nähnyt veneenohjaajien ja pyyntimiesten nostavan purjeita, mutta tämä
oli ensimmäinen kokeeni. Se, minkä he varmaan suorittivat kahdessa
minuutissa, vei minulta vähintään kaksikymmentä, mutta vihdoin minun
onnistui kuitenkin saada kaikki kuntoon, ja mela kädessä ohjasin
veneen tuulen yläpuolelle.
"Tuolla päin on Japani", sanoin minä, "suoraan edessämme".
"Humphrey van Weyden", sanoi Maud, "te olette rohkea mies".
"En", vastasin minä, "mutta te olette rohkea nainen".
Me käänsimme molemmat päätä, yhteinen tunne pakotti meidät vielä
viimeisen kerran katselemaan _Ghostia_. Laivan syvällä kulkeva runko
kohosi aallolle ja kierähti tuulen puolelle; purjeet näyttivät
synkiltä yöllisessä ilmassa; kiinnisidottu peräsin ratisi ja paukkui
-- mutta sitten kaikki katosi näkyvistä ja kuuluvista, ja me olimme
yksin pimeällä merellä.