"Paksuja töyräspilviä pohjoisessa ja luoteessa."
Hän nyökkäsi jälleen ja näytti vieläkin tyytyväisemmältä kuin äsken.
"Entäs _Macedonia_?"
"Ei näy", vastasin minä.
Olisin voinut vaikka vannoa, että tämä tieto teki hänet
alakuloiseksi, mutta miksi se olisi pettymys hänelle, sitä en voinut
ymmärtää.
Pian sekin oli minulle selviävä. "Savuaa, ohoi!" kajahti huuto
kannelta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen.
"Hyvä!" huudahti hän ja läksi heti pöydästä mennäkseen kannelle ja
sieltä välikannelle, jossa pyyntimiehet karkotuksen jälkeen nauttivat
ensimmäistä ateriaansa.
Maud Brewster ja minä koskimme tuskin ruokaan; me katselimme sen
sijaan toisiamme tuskallisin katsein ja kuuntelimme Susi-Larsenin
ääntä, joka selvästi kuului meille saakka. Hän puhui kauan, ja hänen
sanojaan tervehdittiin äänekkäillä hyvä-huudoilla. Me emme voineet
kuulla mitä hän sanoi, mutta joka tapauksessa se oli pyyntimiesten
mieleen, sillä hyvähuutoja seurasi yhtämittainen riemu.
Melusta kannella saatoin päätellä, että miehistö oli liikkeellä
ja aikeissa laskea veneet veteen. Maud Brewster seurasi mukanani
ylös, mutta hän jäi peräkannen korokkeen reunalle seisomaan, mistä
hän saattoi seurata kaikkea olematta itse mukana. Miehet näyttivät
tietävän, mitä oli tekeillä, ja suorittivat työnsä vauhdilla ja
ilolla, joka todisti oikeaa innostusta. Pyyntimiehet tulivat joukolla
kannelle hyljepyssyineen ja ampumavarastoineen, ja ihme kyllä
olivat rihlapyssytkin matkassa. Näitä pyssyjä otettiin näet hyvin
harvoin veneeseen, sillä jos ampui hylkeen pitkän matkan päästä
rihlapyssyllä, niin se vaipui pohjaan, ennenkuin vene ehti paikalle
ja hylje saatiin talteen. Mutta nyt oli kaikilla metsästäjillä
rihlapyssynsäkin mukana ja runsaasti patruunia. Minä huomasin, että
heidän kasvonsa vetäytyivät tyytyväiseen irvistykseen, niin pian kuin
he katselivat siihen suuntaan, missä _Macedonian_ savu nousi, ja se
kohosi yhä korkeammalle, mitä lähemmäksi laiva tuli.
Kaikki viisi venettä laskettiin vesille kovalla kiireellä, ja ne
hajaantuivat joka taholle kuin viuhka, laskien pohjoista kohti, aivan
samoin kuin edellisenäkin iltapuolena. Me seurasimme jäljissä.
Minä tarkastelin heitä hetken aikaa uteliaasti, mutta ei mitään
merkillistä ollut huomattavissa. He laskivat purjeet alas, ampuivat
hylkeitä, nostivat purjeet jälleen ja jatkoivat työtään samoin kuin
olin nähnyt heidän aina ennenkin tekevän. _Macedonia_ uudisti saman
tempun kuin edellisenäkin päivänä, "sulki" meiltä meren lähettämällä
veneensä meidän veneittemme eteen ja suoraan meidän reitillemme.
Neljätoista venettä tarvitsee koko laajan alan valtamerta voidakseen
mukavasti pyytää hylkeitä, ja kun _Macedonia_ oli täydellisesti
sulkenut meiltä tien, jatkoi laiva matkaansa koilliseen, laskien yhä
uusia veneitä vesille.
"Mitä on tekeillä?" kysyin minä Susi-Larsenilta, voimatta enää
hillitä uteliaisuuttani.
"Älkää välittäkö siitä", vastasi hän äreästi. "Te tarvitsisitte tuhat
vuotta päästäksenne sen perille, ja sillä välin voitte rukoilla
meille suotuisaa tuulta. -- No, voinhan sanoa sen teille", lisäsi hän
seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minä aion antaa herra veljeni maistaa
omaa lääkettänsä. Minä aion tehdä samoin kuin hänkin, lakaista
puhtaaksi koko meren, sen minä teen, en vain kerraksi, vaan koko
pyyntiajaksi -- jos onni vain suosii meitä."
"Ja jollei onni suosi meitä?" kysyin minä.
"Se ei tule kysymykseenkään", vastasi hän nauraen. "Sen _täytyy_
aivan yksinkertaisesti onnistua, sillä muuten me olemme surman omat."
Hän seisoi peräsimessä, ja minä astuin kokkapuolelle ja sieltä alas
kanssiin, jossa molemmat raajarikot, Nilson ja Thomas Mugridge
makasivat. Nilson oli erinomaisella tuulella, hänen jalkansa
paranivat nopeasti. Mutta Cooky oli hirveän alakuloinen, ja minä
tunsin syvää sääliä tuota onnetonta ihmistä kohtaan. Ihmeellisintä
oli, että hän yhä vielä oli hengissä. Vuosien kuluessa oli hänen
laiha ruumiinsa niin vaivaantunut ja rasittunut, ettei siinä ollut
muuta kuin surkea hylky jäljellä, ja sittenkin elonkipinä paloi siinä
yhtä kiihkeästi kuin konsanaan.
"Tekojalalla -- sellaisia on aivan erinomaisia olemassa -- te voitte
hyppiä keittiössänne elämänne loppuun asti", vakuutin hänelle
leikillisesti.
Mutta hän vastasi vakavasti, melkein juhlallisella äänellä: "Minä
en ymmärrä teitä, mr van Weyden, mutta sen minä tiedän, etten
koskaan eläissäni voi enää tulla iloiselle mielelle, ennenkuin tuo
helvetinkoira on todenteolla kuollut. Hän ei saa mistään hinnasta
maailmassa elää yhtä kauan kuin minä. Hänellä ei ole oikeutta siihen,
sillä Jumala sanoo: 'Amen, ja tapahtukoon se niin pian kuin suinkin!'"
Kun palasin kannelle, näin, että Susi-Larsen hoiti peräsintä toisella
kädellä ja piteli toisella kiikaria tutkien veneiden asemaa ja
samalla erityisesti tarkastaen _Macedonian_. Ei mikään muu pistänyt
silmiin, kuin että veneemme olivat kääntyneet tuulen yläpuolelle ja
että ne kulkivat luoteiseen. Minä en voinut ymmärtää, mitä hyötyä
tästä manööveristä oli, koska _Macedonian_ viisi suojanpuoleista
venettä yhä sulki niiltä tien, ja nekin vuorostaan pyrkivät tuulen
yläpuolelle. Täten ne hitaasti ajautuivat länteen ja erosivat rivistä
muiden veneiden parista. Meidän veneemme kulkivat sekä purjeiden että
airojen varassa. Yksinpä ampujatkin soutivat, ja soutaen kolmella
airoparilla he pääsivät piankin toisten rinnalle, joita täydellä
syyllä voi sanoa heidän vihollisiksensa.
_Macedonia_-laivan savu näkyi vain sumutäplänä koillisella
taivaanrannalla. Itse laivaa ei näkynyt enää yhtään. Me olimme tähän
asti vain ajelehtineet eteenpäin lepattavin purjein, käyttämättä
hyväksemme tuulen täyttä voimaa. Mutta nyt ajelehtiminen loppui.
Köydet pantiin kuntoon, ja Susi-Larsen valmistautui laskemaan laivan
täyteen vauhtiinsa. Me sivuutimme oman venerivimme ja laskimme
suoraan toisen rivin ensimmäistä tuulenpuoleista venettä kohti.
"Jaakari alas, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen, "ja auttakaa
kliivarit toiselle puolelle".
Minä kiiruhdin kokkaan ja olin juuri saanut jaakarin alas, kun
laskimme veneen ohi noin sadan jalan päästä. Nuo kolme miestä
veneessä katselivat epäillen meitä. He olivat olleet mukana
sulkemassa meiltä merta, ja he tunsivat Susi-Larsenin, ainakin
kulkupuheitten mukaan. Minä huomasin, että ampuja, kookas
skandinaavi, joka istui kokassa, piti pyssyään valmiina polvillansa.
Sen paikka olisi pikemmin ollut telineessä. Kun vene oli aivan meidän
perämme kohdalla, tervehti Susi-Larsen heitä huiskuttamalla kättänsä.
Ja samalla hän huusi:
"Tulkaa kannelle hiukan humisemaan!"
Humisemisella hän tarkoitti juttelemista, kehoittaen siten
miehiä hetkeksi tulemaan laivaan, sillä ei mikään merielämän
yksitoikkoisuudessa ole tervetulleempaa kuin vieraiden tulo laivaan.
_Ghost_ kääntyi päin tuuleen, ja parahiksi sain työni tehdyksi, jotta
ehdin kiiruhtaa perälle hilaamaan isonpurjeen köyttä.
"Olkaa hyvä ja pysykää kannella, miss Brewster", sanoi Susi-Larsen
astuessaan vierastaan vastaan. "Ja tekin mr van Weyden."
Veneen purje oli laskettu alas, ja alus laski meidän kylkeemme.
Pyyntimies, jonka parta oli kullankeltainen kuin vedenjumalan,
kiipesi reunan yli laivaan. Mutta vaikka hän vartaloltaan olikin
kuin jättiläinen, kuvastui hänen kasvoiltaan sittenkin epäilystä. Ne
olivat hyvin avonaiset, vaikka suunnaton parta peittikin suurimman
osan niitä, ja jonkinmoisella helpotuksella hän siirsi katseensa
Susi-Larsenista minuun, huomatessaan, ettei kannella ollut muita
kuin me kaksi vain, ja sitten hän katsahti tyytyväisenä kahteen
toveriinsa, jotka olivat seuranneet hänen jäljissään. Hänellä ei
tosiaankaan ollut pelon syytä, sillä hän seisoi Susi-Larsenin edessä
kookkaana ja komeana kuin Goljat. Varmaan hän oli kuusi jalkaa ja
kahdeksan tai kymmenen tuumaa pitkä, ja myöhemmin sain kuulla, että
hän painoi kaksisataaneljäkymmentä naulaa. Hänen ruumiissaan ei ollut
vähintäkään rasvaa. Vain luita ja lihaksia.
Epäilevä ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen, kun Susi-Larsen
pyysi häntä kajuuttaan. Mutta hän rauhoittui, katsellessaan laivan
isäntää -- olihan tämäkin tosin suurikasvuinen, mutta sittenkin vain
kääpiö jättiläismäisen vieraansa rinnalla. Ja siten katosivat kaikki
epäilykset, ja molemmat miehet menivät alas kajuuttaan. Sillä välin
olivat hänen molemmat seuralaisensa, niinkuin merimiesten kesken on
tapana, menneet kokkapuoleen vieraillakseen puolestaan kanssissa.
Äkkiä kuului kajuutasta kovaa, tukahdutettua mörinää sekä hurjan
taistelun meteliä. Jalopeura ja leopardi siellä tappelivat, ja
jalopeura se meteliä piti. Susi-Larsen oli leopardi.
"Siitä te nyt näette, kuinka pyhänä me pidämme vieraanvaraisuutta",
sanoin minä katkerasti Maud Brewsterille.
Hän nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut sanani, ja minä
näin, miten väkivaltaisuus herätti hänessä saman kuvottavan
vastenmielisyydentunteen, joka oli minuakin niin hirveästi kiusannut
ensimmäisinä viikkoina _Ghost_-laivalla.
"Eiköhän olisi parempi, jos menisimme kokkaan, esimerkiksi
porraskäytävän kautta välikannelle, kunnes kaikki on ohitse" ehdotin
minä.
Hän pudisti päätään ja katseli surkeana minuun. Hän ei pelännyt,
mutta tuo inhimillinen eläimellisyys, joka täällä puhkesi ilmi,
kauhistutti häntä.
"Ymmärrättehän, että jos minä jollakin tavalla otan osaa siihen
mikä täällä tapahtuu tai myöhemmin tulee tapahtumaan, niin teen sen
vain pakosta -- vain sen vuoksi, että te ja minä joskus pääsisimme
hengissä pois tästä hirveästä paikasta." Minä käytin hyväkseni
tilaisuutta sanoakseni sen hänelle. "Mutta se ei ole mieluista
minulle", lisäsin minä.
"Kyllä ymmärrän", vastasi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä,
ja minä näin hänen katseestaan, että hän ymmärsi minua.
Melu kajuutassa hiljeni varsin pian. Sitten Susi-Larsen tuli yksin
kannelle. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat hiukan punaiset, mutta
muusta ei olisi voinut nähdäkään hänen olleen tappelussa.
"Kutsukaa molemmat miehet perälle, mr van Weyden", sanoi hän.
Minä tottelin, ja hetken kuluttua he seisoivat Susi-Larsenin edessä.
"Nostakaa veneenne laivaan", sanoi hän heille. "Teidän ampujanne
on päättänyt jäädä joksikin aikaa tänne eikä hän tahdo, että vene
hankautuisi kuunarin kylkeä vasten. -- Nostakaa vene laivaan, sanon
minä", toisti hän, kun he epäröivät hiukan. Tällä kertaa hänen
äänensä oli terävämpi.
"Ken tietää, vaikka purjehtisittekin jonkin aikaa minun kanssani",
hän lisäsi lempeämmin, mutta ääni oli samalla uhkaavakin, kun miehet
läksivät täyttämään hänen käskyään, "ja silloinhan on parasta, että
koetamme olla ystävyydessä. Pitäkää kiirettä! Surma-Larsenkin saa
teidät parempaa kiirettä pitämään, sen te kyllä tiedätte."
Miesten liikkeet kävivät nopeammiksi hänen komentaessansa, ja kun
vene oli nostettu kannelle, sain minä käskyn mennä kokkaan auttamaan
keulapurjeita toiselle puolelle. Susi-Larsen seisoi peräsimessä ja
suuntasi laivan _Macedonian_ toista tuulenpuoleista venettä kohti.
Kun minulla sattumalta ei ollut mitään tekemistä, käänsin huomioni
veneiden asemaan. Kaksi meidän veneistämme hyökkäsi _Macedonian_
kolmannen tuulenpuoleisen veneen kimppuun, toiset ahdistivat
neljättä venettä, ja _Macedonian_ viides vene kiiruhti auttamaan
läheisintä toveriaan. Taistelu oli jo alkanut pitkän matkan päästä,
ja laukauksia pamahti vähän väliä. Tuuli nostatti kiivaita laineita,
joten ampuminen kävi tukalaksi, ja tullessamme lähemmäksi näimme
kuulien lakkaamatta suhahtavan laineenharjalta toiselle.
Vene, jota me ajoimme takaa, oli laskenut myötätuuleen päästäkseen
meitä pakoon, ja voidakseen paetessaan auttaa tovereitaan meidän
hyökkäystämme vastaan.
Hoitaessani köysiä ja halsseja ei minulla ollut enää tilaisuutta
seurata tapahtumia merellä, mutta sattumalta oli peräkannen
korokkeella, kun Susi-Larsen käski molempien vieraiden merimiesten
mennä kanssiin. He tottelivat vastahakoisesti. Sitten hän pyysi miss
Brewsteria menemään kannen alle ja hymyili nähdessään äkkiä kauhun
kuvastuvan hänen silmissään.
"Ei alhaalla ole mitään hirveää", selitti hän, "ei siellä ole
muuta kuin vahingoittumaton mies, joka on lujasti kiinnitetty
rengaspulttiin. Luultavasti kuulia tulee lentämään kannellakin, enkä
tahdo, että he tappavat teidät, ymmärrättekö?"
Tuskin hän oli saanut nämä sanat suustaan, kun kuula iski peräsimen
pyörää vasten, josta hän piti kiinni, ja siitä se kimposi ilmaan
tuulen puolelle.
"Katsokaahan", sanoi Susi-Larsen miss Brewsterille ja kääntyi sitten
minun puoleeni: "Tahdotteko olla hyvä ja hoitaa peräsintä, mr van
Weyden?"
Miss Brewster oli mennyt alas porraskäytävään, niin että ainoastaan
hänen päänsä oli näkyvissä. Susi-Larsen oli hakenut rihlapyssyn ja
latasi sen. Minä rukoilin silmilläni, että miss Brewster menisi alas,
mutta hän sanoi hymyillen:
"Vaikka me molemmat olemmekin vain maamyyriä, jotka emme voisi seisoa
edes omin jaloin, niin voimme ainakin näyttää kapteeni Larsenille,
että olemme yhtä rohkeita kuin hänkin."
Susi-Larsen katsoi häneen ihaillen.
"Nyt minä pidän teistä sata kertaa enemmän kuin ennen", sanoi
Susi-Larsen. "Teillä on kirjatietoja, älyä ja rohkeutta. Te olette
tosiaankin rikas. Sinisukka, joka sopisi vaikka merirosvon vaimoksi.
Hm -- siitä saamme keskustella myöhemmin", hän sanoi hymyillen, kun
kuula tärähti kajuutan seinään.
Minä näin jälleen kullankimallusta hänen silmissään ja miss
Brewsterin katseessa sanatonta kauhistusta.
"Me täällä olemme sittenkin rohkeimmat", kiiruhdin minä selittämään.
"Ainakin voin vastata itsestäni, sillä tiedän, että olen rohkeampi
kuin kapteeni Larsenkin."
Nyt Susi-Larsen käänsi silmänsä minuun. Hän ihmetteli varmaan,
tahdoinko tehdä pilkkaa hänestä. Minä väänsin peräsintä, jotta
välttäisin mutkan, jonka _Ghost_ yritti tehdä noustessaan tuulen
yläpuolelle, ja pidin sitten laivan tasaisessa kulussa. Susi-Larsen
odotti yhä selitystä, ja minä viittasin polviini.
"Tuossa kohtaa te voitte huomata hiukan väristystä", sanoin minä. "Se
johtuu siitä, että pelkään, minun ruumiini pelkää eikä mielenikään
ole peloton, sillä minä en tahdo kuolla. Mutta henkeni hallitsee
vapisevaa ruumistani ja levotonta mieltäni. Minä olen enemmänkin kuin
peloton. Minä olen rohkea. Teidän ruumiinne ei pelkää. Te ette ole
arka. Toiselta puolen te ette pelkää vähintäkään vaaraa, toiselta
puolen se tuottaa teille suorastaan nautintoakin. Te iloitsette
siitä. Te voitte olla peloton, kapteeni Larsen, mutta teidän täytyy
tunnustaa, että oikea rohkeus on minun puolellani."
"Te olette oikeassa", myönsi hän heti. "En koskaan ennen ole sitä
ajatellut. Mutta onko vastakohta myöskin oikea? Jos te olette
rohkeampi kuin minä, niin pitäisi minun myös osoittaa suurempaa
pelkurimaisuutta kuin te."
Me nauroimme molemmat tälle mahdottomuudelle, ja hän astui alas
kannelle ja laski pyssynsä poikittain laivan reunalle. Kuulat,
jotka olivat osuneet laivaan, olivat lentäneet lähes mailin päästä,
mutta me olimme nyt tulleet puolimatkaan. Hän tähtäsi tarkalleen
ja ampui kolme laukausta aivan perätysten. Ensimmäinen kuula lensi
viidenkymmenen jalan päähän yläpuolelle venettä, toinen kiiti pitkin
sen kuvetta, ja kolmannen laukauksen pamahtaessa päästi veneen
ohjaaja melan kädestään ja vaipui veneen pohjalle.
"Eivätköhän he nyt malta mieltänsä", sanoi Susi-Larsen ja kohosi
pystyyn. "En osunut pyyntimieheen, ja voihan olla, ettei soutaja osaa
pitää perää. Siinä tapauksessa ei pyyntimies voi samalla kertaa sekä
hoitaa peräsintä että ampua."
Hänen laskunsa oli aivan oikea, vene nousi heti tuulen yläpuolelle,
ja ampuja kiiruhti ohjaajan paikalle. Siitä veneestä ei ammuttu enää,
mutta toisista paukahti kiivaasti laukaus toisensa jälkeen.
Ampuja oli saanut veneen taas oikeaan suuntaan, mutta me ajoimme
suoraan heitä kohti ja meidän vauhtimme oli ainakin puolta
kovempi kuin heidän. Kun tulimme noin sadan yardin päähän heistä,
näin soutajan ojentavan ampujalle pyssyn. Susi-Larsen astui nyt
keskilaivalle ja nosti naulasta kokoonkierretyn touvin. Sitten hän
tähysteli laivan reunan yli pitäen pyssyä ojossa. Kahdesti näin
ampujan irrottavan toisen kätensä melasta ja tavoittavan pyssyä,
mutta malttavan taas mielensä. Me kuljimme nyt rinnakkain, hetken
kuluttua _Ghost_ oli kiitänyt sen ohi.
"Hei!" huusi Susi-Larsen äkkiä soutajalle. "Kiinnittäkää nuora!"
Hän heitti touvin ilmaan. Se osui suoraan maaliinsa, oli vähällä
kaataa kumoon soutajan, mutta tämä ei totellut käskyä. Hän katsoi
sen sijaan ampujaan saadakseen häneltä käskyn. Ampuja oli pahassa
pulassa. Pyssyä hän piteli polviensa välissä, mutta jos hän heittäisi
kädestään melan ampuaksensa, pyörähtäisi vene ympäri ja kolahtaisi
kuunariin. Sitä paitsi hän näki Susi-Larsenin pyssynsuun aivan
edessään ja tiesi, että Susi-Larsen ampuisi hänet jo ennen kuin hän
saisi oman pyssynsä laukeamaan.
"Kiinnittäkää nuora!" sanoi ampuja levollisesti soutajalle.
Tämä totteli, kiinnitti touvin pieneen kokkatuhtoon ja päästi köyden
juoksemaan, kunnes se pingoittui. Vene kieppui puolelle ja toiselle,
mutta ampuja ohjasi sen jälleen oikeaan suuntaan, jotta se kulki
laivan rinnalla noin kahdenkymmenen jalan päässä siitä.
"Päästäkää purje alas ja laskekaa laivan kylkeen!" käski Susi-Larsen.
Susi-Larsen ei laskenut pyssyä kädestään, ei edes silloin, kun hän
toisella kädellään päästi taljat alas. Kun ne oli kiinnitetty sekä
perä- että kokkapuoleen ja molemmat miehet alkoivat nousta laivaan,
tarttui ampuja pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut panna sen hyvään
talteen.
"Pois pyssy!" jyrähti äkkiä Susi-Larsenin ääni, ja ampujan sormet
irtaantuivat nopeasti pyssystä, ikäänkuin se olisi polttanut häntä.
Kun molemmat vangit olivat tulleet kannelle, he nostivat käskystä
veneen laivaan, ja Susi-Larsen piti huolta siitä, että haavoittunut
veneenohjaaja kannettiin kanssiin.
"Jos meidän viisi venettämme hoitavat tehtävänsä yhtä hyvin kuin
me täällä, niin saamme tänne piankin suuren miehistön", sanoi
Susi-Larsen minulle.
"Ei suinkaan se, jota te ammuitte, -- ei suinkaan hän?" änkytti Maud
Brewster.
"Pieni haava olkapäässä", vastasi Susi-Larsen. "Se ei ole
vaarallista. Mr van Weyden saa hänet kyllä muutaman viikon kuluttua
aivan entisiin voimiinsa. Nuo tuolla sen sijaan tuskin koskaan enää
pääsevät jalkeille, sen mukaan kuin voin täältä nähdä", hän lisäsi
viitaten _Macedonian_ kolmanteen veneeseen, jota kohti minä olin
suunnannut laivan ja joka nyt oli aivan lähellä. "Se on Hornerin ja
Smoken työtä. Ja kuitenkin minä sanoin heille, että me tarvitsemme
eläviä emmekä kuolleita. Mutta on hyvin houkuttelevaa koettaa osata
maaliinsa, kun kerran on oppinut ampumaan. Onko teillä se kokemus, mr
van Weyden?"
Minä pudistin päätäni ja katselin heidän työtänsä. Siinä oli
tosiaankin vuodatettu verta, sillä taistelun aikana oli kolme meidän
veneistämme liittynyt heihin ja yhdessä he sitten olivat ahdistaneet
vihollisen kahta jäljellejäänyttä venettä. _Macedonian_ kolmas vene
oli heille joukon jatkona, se keikkui aallokossa edestakaisin, ja
varpapurje liehui ja paukkui tuulessa. Ampuja sekä soutaja makasivat
molemmat tunnottomina veneen pohjalla, mutta ohjaaja riippui puoleksi
reunan yli, käsivarret laahautuivat vedessä, ja pää heilahti milloin
millekin puolelle.
"Älkää katsoko sinne, miss Brewster -- älkää katsoko sinne", pyysin
minä, ja ilokseni hän seurasikin kehoitustani, joten häneltä säästyi
tuo julma näky.
"Ohjatkaa keskelle parvea, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen.
Kun me tulimme lähemmäksi, taukosi ampuminen, ja me näimme, että
tappelu oli loppunut. Meidän viisi venettämme oli anastanut molemmat
vihollisen veneet, ja kaikki seitsemän odottivat nyt yhdessä
ryhmässä, että me nostaisimme ne ylös laivaan.
"Katsokaa tuonne!" minä huudahdin vaistomaisesti ja viittasin
koilliseen.
Savupilkku, joka osoitti missä _Macedonia_ oli, oli jälleen tullut
näkyviin.
"Kyllä, minä olen sen nähnyt", vastasi Susi-Larsen levollisesti. Hän
mittasi silmillään, pitkältäkö oli sumutöyrääseen, ja käänsi sitten
poskensa vasten tuulta. "Eiköhän se kuitenkin käyne. Siitä te ainakin
voitte olla varmat, että herra veljeni On huomannut leikkimme ja ajaa
meitä nyt takaa. Katsokaahan vain!"
Savupilkku oli äkkiä suurentunut ja näytti hyvin mustalta.
"Minä voitan sinut sittenkin, veli veikkonen", sanoi hän nauraen.
"Minä voitan sinut, ja toivonpa, että särjet vanhat koneesi
säpäleiksi."
Kun me panimme piihin, vallitsi laivassa äkkiä kova hälinä, vaikka
kaikki kävikin hyvässä järjestyksessä. Veneitä nostettiin laivan
kummaltakin puolelta yht'aikaa. Heti kun vangit saatiin kannelle,
veivät meidän ampujamme heidät kanssiin, ja sillä aikaa laivamiehemme
nostivat veneet sikinsokin laivaan ja asettivat ne kannelle minne
vain sattui, kiinnittämättä edes niitä. Me olimme jo kulussa, kaikki
purjeet oli nostettu, köydet lepattivat vain höllinä tuulessa, kun
viimeinen vene kohosi vedestä ja heilahti taljoissa.
Ja kiirettä täytyi jo pitääkin. _Macedonia_ lähestyi meitä
koillisesta, ja sen piipusta nousi savu mustanansa. Huolehtimatta
muista veneistänsä oli laiva muuttanut suuntaa voidakseen tulla meitä
vastaan. Se ei kulkenut suoraan meitä kohti, vaan meidän editsemme.
Meidän reittimme yhtyisivät aivan kuin kulman sivut, jonka kärki
kosketti sumutöyrään reunaa. Siinä _Macedonia_ saattoi saavuttaa
meidät, jos se yleensä onnistuisi siltä. Meidän toivomme kohdistui
kuitenkin siihen, että laiva pääsisi tämän pisteen ohi ennen kuin
_Macedonia_.
Susi-Larsen hoiti peräsintä, ja hänen silmänsä säkenöivät ja
kimaltelivat hänen tutkiessaan tarkasti kaikkia yksityiskohtiakin
tässä kilpajuoksussa. Vuoroin hän tähysteli merta tuulen puolelta
nähdäkseen hiljenisikö tuuli vai kiihtyisikö se, vuoroin hän
katseli _Macedoniaa_, vuoroin hänen silmänsä taas siveli kaikkia
purjeitamme ja antoi käskyn milloin höllittää jotakin köyttä, milloin
kiristää toista, kunnes hän sai _Ghostin_ täyteen vauhtiinsa. Kaikki
erimielisyydet laivalla näkyivät unohtuneen, ja hämmästyksekseni
näin, millä innolla kaikki nuo miehet, jotka niin kauan olivat
kärsineet hänen raakaa kohteluaan, kiiruhtivat täyttämään hänen
käskyjänsä. Ihmeellistä kyllä juolahti onneton Johnson mieleeni
laivan kohotessa ja laskeutuessa ja keikkuessa eteenpäin, ja
melkeinpä oli mieleni paha, ettei hän ollut elossa ja meidän
kanssamme -- hänhän oli niin suuresti ihaillut _Ghostia_ ja sen
erinomaista purjehduskykyä.
"Parasta, että pidämme pyssyt varalla, pojat!" huusi Susi-Larsen
ampujillemme. Ja nuo viisi miestä asettuivat laivan reunaa vasten
suojapuolelle ja odottivat siinä pyssyt kädessä.
_Macedonia_ ei ollut enää kuin yhden mailin päässä meistä. Musta savu
tuprusi melkein suorassa kulmassa piipusta, niin mielettömän nopeasti
se kiiti laineiden halki seitsemäntoista solmuvälin vauhdilla.
"Myrskynä kiitävi hyrskyjen halki", lausui Susi-Larsen vilkaisten
Maud Brewsteriin. Me kuljimme vain yhdeksän solmuvälin vauhdilla,
mutta sumutöyräs oli myös aivan lähellä.
Samassa kohosi savupilvi _Macedonian_ kannelta, kova paukahdus
kajahti, ja meidän isopurjeemme sai pyöreän reiän. He ampuivat meitä
pienillä tykeillänsä, joita huhu tiesi heidän kuljettavan mukanaan.
Meidän laivamiehemme keräytyivät keskilaivalle, huiskuttivat
hattujaan ja kohottivat raikuvan hurraa-huudon. Nyt kohosi uusi
savupilvi ja uusi kova paukahdus seurasi sitä. Tällä kertaa osui
tykinkuula tuskin kahdenkymmenen jalan päähän meistä veteen, ja
kahdesti se kimalteli aalloissa ennenkuin vaipui syvyyteen.
Pyssyillä he eivät ampuneet meitä, sillä heidän ampujansa olivat
kaikki joko ulkona veneissä tai meidän vankeinamme. Kun molemmat
alukset olivat puolen mailin päässä toisistaan, paukahti vielä
kolmaskin laukaus ja repi uuden reiän isoonpurjeeseemme. Samassa
me olimme ennättäneet sumuun. Se sulki meidät syliinsä ja kietoi
ympärillemme kostean vaippansa.
Äkillinen muutos oli hämmästyttävä. Hetki sitten olimme kiitäneet
eteenpäin keskellä auringonpaistetta, kirkas taivas oli kaareutunut
yläpuolellamme ja vesi vaahtoili ja lainehti aina taivaanrantaan
saakka, tulta ja savua ja kuulia purkavan aluksen ajaessa meitä takaa
mielettömällä vauhdillaan. Ja sitten aivan äkkiä, yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä katosi aurinko, me emme nähneet enää taivasta, emme
edes omia mastonhuippujamme, ja taivaanranta oli yhtä himmeä kuin
jos kyynelsilmin olisimme sitä tähystelleet. Harmaa sumu laskeutui
ylitsemme kuin sade. Jokainen villalanka vaatteissamme, jokainen
hius ja viiksenkarva oli täynnä kimaltelevia kristallihelmiä.
Köysitikapuut olivat kosteat, taklauksessa tippui vesipisaroita, ja
puomien alla yhtyivät pisarat vesijuoviksi, jotka irtaantuivat ja
ropsahtivat alas kannelle joka kerta kun laiva heilahti. Minusta
tuntui, kuin jokin olisi painostanut ja tukehduttanut minua. Samalla
tavalla kuin laivan kulkiessa sen tykyttävä ääni kimposi sumussa
takaisin meidän luoksemme, kävi myös meidän ajatustemme. Ne eivät
millään ehdolla tahtoneet kiintyä siihen maailmaan, joka oli meitä
ympäröivän kostean vaipan ulkopuolella. Sillä tässähän oli koko
maailma, sen rajat olivat niin lähellä, että teki mieli ojentaa
kätensä -- ja työntää ne ulommaksi. Tuntui melkein mahdottomalta,
että olisi mitään muuta noiden harmaiden seinien ulkopuolella. Kaikki
muu oli vain unta, ei muuta kuin haihtunutta unta.
Se oli hyvin omituista, melkein kuin lumottua. Minä katselin Maud
Brewsteriä ja huomasin, että hänkin oli melkein saman tunteen
vallassa. Sitten silmäsin Susi-Larseniin, mutta hänen olentonsa ei
ilmaissut mitään itsekohtaista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut
välittömään, hänen itsensä ulkopuolella olevaan hetkeen. Hänen
kätensä lepäsi yhä peräsimessä, ja minä käsitin, että hän laski ajan
kulkua, luki minuutit, jotka kuluivat laivan jokaisen heilahduksen
välillä.
"Menkää kokkaan ja kääntäkää, mutta aivan hiljaa", sanoi hän minulle
kuiskaten. "Pingoittakaa ensin huippupurjetta. Mies kunkin köyden
päähän. Mutta pitäkää varanne, etteivät väkipyörät kolise eikä
sanaakaan vaihdeta. Ei mitään melua, ymmärrättekö, ei mitään melua."
Kun kaikki oli valmiina, kulki komennus "kääntäkää" minun kauttani
miehestä mieheen, ja _Ghost_ kääntyi aivan hiljaisesti. Kun jokin
reivinuora paukahti tai väkipyörä narahti -- sitä oli aivan
mahdotonta välttää -- niin teltta, joka meitä ympäröi, kumahti aivan
aavemaisesti.
Tuskin olimme päässeet kääntymään, kun sumu hälveni ja me jouduimme
äkkiä taas kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja näimme aavan valtameren
lainehtivan edessämme. Mutta ulapalla ei näkynyt ketään. _Macedonia_
ei kyntänyt vihoissaan laineita eikä pimentänyt savullaan ilmaa.
Susi-Larsen ponnisti heti raakapuun tasaan, ja laiva laski pitkin
sumutöyrään reunaa. Hänen kepposensa oli päivänselvä. Hän oli
laskenut sumuun tuulen yläpuolelta, ja sillä välin kun _Macedonia_
sokeasti kiiti perässä tavoittaaksensa hänet, hän oli livahtanut pois
tästä kätköpaikastaan ja palasi nyt sinne takaisin suojapuolelta. Jos
tämä keino onnistuisi, niin helpommin olisi voinut löytää nuppineulan
heinätukosta kuin _Ghostin_ tästä sumusta.
Hän ei laskenut kauaksi. Kun olimme jälleen vaihtaneet keulapurjetta
ja isoapurjetta ja nostaneet taas latvapurjeet, ohjasi hän laivan
jälleen sumun keskelle. Heti päästyämme sinne olisin voinut
vaikka vannoa, että näin jonkin ison ja epäselvän haamun tulevan
tuulenpuolelta sumusta esiin. Minä silmäsin nopeasti Susi-Larseniin.
Sumu oli taaskin kietonut meidät syliinsä, ja hän nyökäytti
minulle päätään. Hänkin oli nähnyt sen -- _Macedonian_, joka oli
arvannut hänen manööverinsä ja vähällä olisi voinut tuhota sen. Ei
epäilystäkään, että olimme päässeet pakoon heidän huomaamattaan.
"Hän ei voi jatkaa tätä peliä", sanoi Susi-Larsen, "hänen on pakko
palata veneittensä luo. Käskekää joku peräsimeen, mr van Weyden, ja
pysytelkää samassa suunnassa. Te voitte järjestää vahditkin, meiltä
ei mene aika hukkaan tänä iltana. -- Antaisinpa vaikka viisisataa
dollaria, jos voisin nyt olla viisi minuuttia _Macedoniassa_ ja
kuulla veljeni kirouksia", lisäsi hän.
"Ja nyt, mr van Weyden", hän sanoi minulle, kun toinen mies tuli
hänen paikalleen peräsimeen, "nyt uusille tulokkaille on annettava
tuliaismalja. Antakaa ampujille runsaasti whiskyä ja pitäkää huoli
siitä, että pari pulloa eksyy kokkapuolellekin -- lyönpä vetoa, että
kukin heistä huomenna lähtee yhtä mielellään pyytämään Susi-Larsenin
käskystä kuin konsanaan Surma-Larseninkin."
"Mutta ettekö luule, että he karkaavat samoin kuin Wainwrightkin?"
kysyin minä.
Hän nauroi viekkaasti. "Eivät he karkaa niin kauan kuin meidän
omilla ampujillamme on jotakin sanottavaa siinä asiassa. Minä
annan heille yhteiseksi lisäpalkaksi dollarin kustakin nahasta,
jonka tulokkaat ampuvat. Ainakin puolet heidän innostaan on tänään
johtunut tästä toiveesta. -- Ei, karkaamisesta ei tule mitään, jos
he vain saavat valita. Ehkäpä te nyt menette kokkaan hoitamaan
sairaanhoitajavelvollisuuksianne. Eiköhän siellä ole koko lailla
työtä teille."