Raittiit tuulet, jotka puhalsivat tasaisesti ja vakavasti, ajoivat
_Ghostin_ pohjoiseen hyljeparven keskelle. Me tapasimme sen tultuamme
noin neljänteenviidettä leveyspiiriin, kolkolle ja myrskyiselle
alueelle, missä tuuli alituisesti raivosi sumujen keskellä. Saattoipa
tapahtua, ettemme moneen päivään nähneet aurinkoa vilahdukseltakaan
emmekä voineet tehdä minkäänlaisia havaintoja. Mutta sitten tuuli
hajoitti sumun, me näimme laineiden väreilevän ja kimaltelevan ja
otimme selvää asemastamme. Sen jälkeen meillä saattoi olla jokin
kirkas päivä, ehkäpä kolme, neljäkin, mutta sitten sumu jälleen
laskeutui ylitsemme, vieläpä entistään paksumpanakin.
Sellaisissa olosuhteissa oli pyynti hyvin vaarallista. Veneet
laskettiin kuitenkin joka päivä veteen, ne katosivat harmaaseen
pimeyteen ja tulivat jälleen näkyviin illalla, usein vasta yöllä,
jolloin ne kierivät esiin yksitellen paksusta sumusta aivan kuin
mitkäkin matelijat. Wainwright -- pyyntimies, jonka Susi-Larsen oli
anastanut toiselta kuunarilta veneineen ja soutajineen -- käytti
sumua hyväkseen ja pakeni. Hän katosi eräänä aamuna harmaaseen
pimeyteen molempine miehinensä, emmekä nähneet heitä koskaan enää.
Mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin saimme kuulla, että he olivat
kulkeneet kuunarista toiseen, kunnes olivat löytäneet omansa.
Juuri niin minäkin olin aikonut tehdä, mutta en saanut siihen koskaan
tilaisuutta. Perämiehen toimiin ei kuulunut hylkeiden pyydystäminen
veneissä, ja vaikka olisin koettanut kuinka viekkaasti tahansa
menetellä, päästäkseni kerran veneiden mukana merelle, niin en saanut
koskaan Susi-Larsenia suostumaan siihen. Jos hän olisi suostunut,
olisin jollakin tavalla laittanut niin, että Maud Brewster olisi
tullut mukaan. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, muuttui olomme
suorastaan peloittavaksi. Minä koetin kaikella voimalla olla
ajattelematta sitä, mutta nämä ajatukset kiusasivat minua alati kuin
painajainen.
Olin aikoinani lukenut useita meriromaaneja, joissa kaikissa
kerrottiin yksinäisestä naisesta suuren miesjoukon keskellä, mutta
nyt huomasin, etten koskaan ollut täydellisesti käsittänyt tällaista
asemaa, jota kirjailijat alituisesti märehtivät ja selittivät. Mutta
tässä olin nyt itse keskellä tällaista tapausta. Ja jotta se olisi
niin täydellinen kuin suinkin, ei tarvittu muuta kuin että nainen oli
juuri Maud Brewster, joka nyt persoonallisesti ihastutti minua yhtä
paljon kuin jo aikaisemmin kaikella sillä, mitä hän oli kirjoittanut.
Eipä kukaan sen huonommin olisi voinut sopia nykyiseen ympäristöön
kuin hän. Maud Brewster oli hieno ja henkevä olento, solakka ja
notkea, kevyt ja sulava kaikissa liikkeissään. Mahdotonta oli
käsittää, että hän todellakin käveli tai että hän käveli samalla
tavalla kuin muut kuolevaiset. Hän oli niin ihmeellisen pehmeä ja
sulava, ja hän liikkui niin kevyesti -- lähestyi aivan kuin liitävä
höyhen tai äänettömästi lentävä lintu.
Hän oli mielestäni aivan kuin saksilainen posliiniesine, ja minulla
oli aina se tunne, että hän oli niin hauras, että voisi mennä rikki.
Aivan kuin ensikerralla tarttuessani hänen käsivarteensa auttaakseni
häntä kajuuttaan, pelkäsin alituisesti hänen musertuvan, jos häntä
kohdeltaisiin kovasti ja väkivaltaisesti. En koskaan ole nähnyt
ruumista ja henkeä niin täysin sopusoinnussa keskenänsä. Samoin
kuin arvostelijat ovat sanoneet hänen runoistansa, että ne olivat
hienoja ja henkeviä, samoin saattoi sanoa koko hänen olennostansakin.
Hänen ruumiinsa näytti sulautuvan kerrassaan hänen sieluunsa,
niillä kummallakin oli aivan samat ominaisuudet, ja ne oli kiedottu
elämään kaikkein kevyimmillä kahleilla. Hän tallasi tosiaankin maata
mahdollisimman kevyesti, ja hänen ruumiinrakenteessaan oli varsin
vähän voimakasta ainesta.
Hän oli Susi-Larsenin suoranainen vastakohta. Heissä ei ollut
kerrassaan mitään yhteistä, vaan toisessa oli juuri sitä, mitä
toisesta puuttui. Eräänä aamuna minä tarkkasin heitä heidän
kävellessänsä yhdessä kannella, ja minusta tuntui, että he
edustivat ikäänkuin kehityksen molempia äärimmäisiä pisteitä --
toinen raakuuden korkeinta määrää, toinen hienoimman sivistyksen
täydellisintä tuotetta. Susi-Larsen oli tosin tavattoman nerokas,
mutta nerokkuus oli yksinomaan kehittänyt hänen raakoja intohimojansa
ja teki hänet kahta vertaa vaarallisemmaksi. Hänellä oli erinomaiset
lihakset ja voimakas ruumis, mutta vaikka hänen käyntinsä oli luja ja
varma, niinkuin luonnonihmisellä, ei se sittenkään ollut raskas. Kun
hän nosti ja laski maahan jalkojansa, täytyi vaistomaisesti ajatella
erämaata ja viidakkoja. Hän käveli kuin kissa, sekä kevyesti että
voimakkaasti. En voinut olla vertaamatta häntä tiikeriin, viekkaaseen
petoeläimeen. Siltä hän näytti, ja hänen silmissään oli välistä aivan
samanlainen kiilto kuin leopardilla ja muilla villieläimillä, kun ne
ovat häkkiin suljetut.
Mutta sinä päivänä, jolloin näin heidän kävelevän yhdessä
edestakaisin, huomasin myöskin, että miss Brewster äkkiä lopetti
kävelyn. He saapuivat kajuutan portaitten edustalle, missä minä
seisoin, ja vaikkei miss Brewster vähimmälläkään tavalla ilmaissut
mielialaansa, niin huomasin sittenkin, että hän oli kiihottunut.
Hän teki jonkin vähäpätöisen huomautuksen kiinnittäessään katseensa
minuun, ja hän nauroi varsin huolettomasti, mutta minä näin
sittenkin, että jokin magneettinen voima veti hänen katseensa
Susi-Larseniin; heti sen jälkeen hän katsoi maahan, mutta ei tehnyt
sitä kylliksi nopeasti voidakseen salata sitä äkillistä pelkoa, joka
kuvastui hänen silmissään.
Ja Susi-Larsenin silmät ilmaisivat minulle, miksi miss Brewster oli
niin kiihottunut. Nuo silmät, jotka tavallisesti olivat harmaat
ja kovat, olivat nyt lämpimät, lempeät ja kullalta-kimaltelevat,
täynnä pieniä tulikipinöitä, jotka väliin himmenivät, mutta äkkiä
taas leimahtivat, niin että koko silmämuna hehkui. Hänen silmänsä
loistivat aivan kuin kulta, ne viekoittelivat puoleensa, kutsuivat ja
pakottivat, ja samalla niissä kuvastui intohimoa ja kaipausta, jota
ei mikään nainen saattanut käsittää väärin -- kaikkein vähimmin Maud
Brewster.
Maud Brewsterin kauhu tarttui minuunkin, ja tänä hirveänä ahdistuksen
hetkenä -- kauheimpana, mitä mies voi tuntea -- selvisi minulle aivan
selittämättömällä tavalla, että rakastin häntä. Tuo tieto, että
rakastin häntä, kauhistutti minua; mutta samassa kuin nuo molemmat
tunteet valtasivat minut, milloin jähmettivät vereni jääksi, milloin
saivat sen kiihkeästi kuohumaan, pakotti ulkonainen ja minulle vieras
voima minua kääntämään katseeni jälleen Susi-Larseniin. Mutta hän oli
taaskin entisellään. Kullan loiste oli kadonnut hänen silmistään. Ne
olivat kylmät ja harmaat ja kovat hänen kumartaessaan meille äkisti
ja kääntyessään pois.
"Minä pelkään", sanoi Maud Brewster kuiskaten. "Oh, kuinka minä
pelkään."
Minäkin pelkäsin, ja tuo tieto, kuinka rakas hän oli minulle
oli järkyttänyt kokonaan mieleni. Mutta sain sittenkin varsin
levollisesti vastatuksi:
"Kyllä kaikki käy hyvin, miss Brewster. Luottakaa minuun -- kaikki
käy vielä hyvin."
Hän vastasi kiitollisesti hymyillen, ja tuo hymy sai sydämeni
sykkimään kiivaasti rinnassani, ja sitten hän astui kajuutan portaita
alas.
Minä seisoin kauan samalla paikalla, jonne hän oli jättänyt minut.
Minun täytyi tehdä itselleni tiliä, punnita mitä tämä muutos
minulle oikeastaan merkitsi. Se oli siis vihdoin minuakin kohdannut
-- rakkaus oli tullut, silloin kun kaikkein vähimmin olin sitä
odottanut ja vieläpä kaikkein epäedullisimmissa olosuhteissa. Minun
filosofiani oli tietenkin aina myöntänyt, että rakkauden välttämättä
kerran täytyi tulla, joko myöhemmin tai varhemmin, mutta eläessäni
vuosikausia hiljaisuudessa kirjojeni parissa en ollut valmistunut
ottamaan sitä vastaan.
Ja nyt se oli tapahtunut! Maud Brewster! Ajatukseni palasivat
siihen hetkeen, jolloin näin hänen ensimmäisen ohuen vihkosensa
kirjoituspöydälläni, ja selvästi näin edessäni myös koko rivin
pieniä nidoksia työhuoneeni hyllyllä. Kuinka lämpimästi olinkaan
vastaanottanut joka ainoan niistä! Joka vuosi oli uusi nidos tullut
julkisuuteen, ja ne olivat olleet minulle ikäänkuin uuden vuoden
tervehdys. Ne toivat minulle tervehdyksen sielulta, joka oli minulle
itselleni sukua ja minä olin ottanut ne vastaan ikäänkuin olisin
ollut tekijättären hyvä toveri. Nyt sen sijaan ne olivat kaikki
tunkeutuneet sydämeeni.
Sydämeeni! Minä tunsin mullistuksen koko olennossani. Seisoin
mielestäni ulkopuolella itseäni ja tarkastelin itseäni suurella
epäilyksellä. Maud Brewster! Humphrey van Weyden, tuo "kylmäverinen
kala", "tunteeton hirviö", "järkeilevä daimoni", niinkuin Charley
Furuseth minua tavallisesti nimitti, rakastunut! Ja ilman
minkäänlaista järkeä tai syytä välähti äkkiä mieleeni pieni
elämäkerrallinen tiedonanto, jonka olin lukenut punakantisesta
"Kuka kukin on" teoksesta, ja sanoin ääneen: "Maud Brewster syntyi
Cambridgessa ja on seitsemänkolmatta vuoden vanha." Sitten minä
lisäsin: "Seitsemänkolmatta ja vielä vapaa!" Mutta mistä minä saatoin
tietää, oliko hänen sydämensä vapaa? Herännyt mustasukkaisuuden
tunne ajoi kaiken epäilyksen pakosalle. Ei, vähintäkään epäilyksen
syytä ei ollut. Minä olin mustasukkainen, siis minun täytyi olla
rakastunutkin. Ja Maud Brewsteria minä rakastin.
Minä, Humphrey van Weyden, olin siis rakastunut. Aloin melkein
uudestaan epäillä. En siksi, että olisin pelännyt rakkautta tai etten
olisi tahtonut rakastua. Päinvastoin! Minä olin aina ollut kaikkein
suurin idealisti, ja filosofiani oli aina tunnustanut, että rakkaus
oli suurinta maailmassa, että se oli elämän päämäärä ja korkein
huippu, kaikkein korkein ilon ja onnen tila, johon ihminen saattoi
joutua, jotakin, jota enemmän kuin mitään muuta oli tervehdittävä
ilolla ja vastaanotettava avoimin sylin. Mutta nyt, kun rakkaus oli
tullut, minun oli vaikea uskoa sitä. Miten minä olisin voinut olla
niin onnellinen? Se oli aivan liian ihanaa voidakseen olla totta.
Minä en ollut koskaan etsinyt rakkautta. Suurin maailmassa ei
ollut minua varten, niin olin ajatellut. Minä olin jollakin
tavalla abnormi, "tunteeton peto", omituinen kirjatoukka, joka ei
ymmärtänyt muita iloja kuin henkisiä. Ja vaikka koko elämäni ajan
olin seurustellut naisten kanssa, niin olin pannut heihin vain
esteettiseltä kannalta arvoa, en miltään muulta. Olin todellakin
joskus pitänyt itseäni vieraana tässä maailmassa, jonkinmoisena
munkkiluonteena, jolta oli kielletty sekä pitemmänaikainen että
hetkellinen hellyydentunne, jonka muissa niin hyvin ymmärsin. Ja
nyt se oli tullut! Aavistamatta ja ilman minkäänlaista valmistusta
se oli ilmestynyt. Ja kiihottuneen huumauksen vallassa minä läksin
paikaltani, ja aloin kulkea edestakaisin kannella mutisten itsekseni.
Rakkauden suloinen ääni kajahti korvissani, ja minä unohdin kaiken
muun ympärilläni. Mutta Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut
äkisti unelmistani.
"Mikä hemmetissä teitä vaivaa?" kysyi hän.
Minä olin kulkenut laivan kokkaan, jossa miehet parastaikaa
maalasivat, ja kun nyt toinnuin jälleen, huomasin että koetin
jalallani kaataa kumoon maalipönttöä.
"Käyttekö te unissa vai oletteko saanut auringonpiston?" riiteli hän.
"En, mutta ruoansulatukseni ei ole kunnossa", vastasin minä ja
jatkoin kävelyäni, ikäänkuin ei mitään häiritsevää olisi tapahtunut.