Minä tiesin mitä miss Brewster tahtoi, kun hän tuli minun luokseni.
Olin nähnyt hänen kymmenen minuutin ajan keskustelevan kiihkeästi
insinöörin kanssa, ja viittaamalla pyydettyäni häntä olemaan vaiti
saatoin hänet syrjään, jotta perämies ei kuulisi meidän puhettamme.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen ilmeensä oli päättävä, hänen
suuret silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta, sillä ne katsoivat
tutkivasti ja läpitunkevasti minuun. Olin täynnä odotusta ja samalla
hämilläni, sillä hän tahtoi nyt tutkia Humphrey van Weydenin sielua,
eikä Humphrey van Weydenillä ollut juuri sanottavasti syytä olla
siinä suhteessa ylpeä, sen jälkeen kun hän oli tullut _Ghost_-laivaan.
Me astuimme sille välisillalle, joka johti välikannelle, ja siinä
hän kääntyi ja katseli minua. Minä silmäsin nopeasti ympärilleni
nähdäkseni oliko ketään läheisyydessä.
"Mistä on kysymys?" sanoin minä lempeästi, mutta päättävä ilme hänen
kasvoillaan ei muuttunut.
"Minä voin ymmärtää, että surullinen tapaus tänä aamuna oli
oikeastaan vain tapaturma", sanoi hän. "Mutta minä puhuin äsken mr
Haskinsin kanssa ja hän väitti, että samana päivänä, jolloin me
tulimme laivaan ja minä olin alhaalla kannen alla, upotettiin kaksi
miestä, suorastaan hukutettiin mereen -- toisin sanoen murhattiin."
Hänen äänensä oli kysyvä, ja hän katsoi syyttävästi minuun, ikäänkuin
minä olisin ollut syypää tähän tekoon tai ainakin osallinen siihen.
"Tuo tieto on aivan oikea", vastasin minä. "Nuo molemmat miehet
murhattiin."
"Ja sen te saatoitte sallia!" huudahti hän.
"Pikemminkin voisitte sanoa, etten voinut sitä estää", vastasin minä
yhtä lempeällä äänellä kuin äskenkin.
"Mutta koetittehan te sitä tehdä?" Hän lausui sanan "koetittehan"
erityisellä painolla, ja hänen äänensä oli rukoileva. "Oi, minä näen
-- minä näen, että te ette sitä tehnyt", lisäsi hän nopeasti, arvaten
vastaukseni. "Mutta miksi ette sitä tehnyt?"
Minä kohautin olkapäitäni. "Teidän täytyy muistaa, miss Brewster,
että olette uusi tulokas tässä pienessä maailmassa ja ettei teillä
ole aavistustakaan niistä laeista, jotka vallitsevat täällä. Te
tuotte mukananne kauniit aatteet ihmisyydestä, miehuudesta, hyvästä
käytöksestä ja muusta senkaltaisesta, mutta saatte oppia täällä, että
ne ovat vain vääriä käsitteitä. Sen kokemuksen minä olen tehnyt",
lisäsin huoaten tahtomattani.
Hän pudisti epäillen päätänsä.
"Mitä te arvelette, että minun pitäisi tehdä?" kysyin minä.
"Pitäisikö minun ottaa veitsi, pyssy tai kirves ja tappaa hänet?"
Hän säpsähti.
"Ei, ei sitä."
"No, mitä sitten tekisin? Tappaa itsenikö?"
"Te käytätte niin materialistisia sanoja", sanoi hän. "On olemassa
jotakin, jota sanotaan moraaliseksi rohkeudeksi, ja moraalinen
rohkeus ei koskaan voi olla vaikuttamatta."
"Ahaa!" sanoin minä hymyillen. "Te neuvotte, etten ottaisi häntä enkä
itseäni hengiltä, vaan antaisin hänen tappaa minut." Minä torjuin
kädelläni, kun hän aukaisi huulensa vastataksensa. "Moraalinen
rohkeus on arvoton ominaisuus tässä pienessä uiskentelevassa
maailmassa.
"Leachilla -- toisella noista murhatuista -- hänellä oli moraalista
rohkeutta tavattomassa määrässä. Ja samoin oli toisenkin, Johnsonin
laita. Ja siitä heillä ei ollut yhtään mitään hyötyä, se syöksi
heidät perikatoon. Samoin olisi minunkin käynyt, jos olisin
osoittanut sitä moraalista rohkeutta, jota minulla mahdollisesti
saattoi olla. Teidän täytyy oppia ymmärtämään, miss Brewster -- oppia
selvästi ja täysin ymmärtämään -- että Susi-Larsen on peto. Hänessä
ei ole omaatuntoa vähimmässäkään määrässä. Ei mikään ole hänelle
pyhää, eikä ole mitään niin julmaa, jota hän ei voisi tehdä. Oikun
vuoksi minunkin oli pakko jäädä tähän laivaan. Ja vain oikun vuoksi
olen vielä hengissä. Minä en tee mitään, en voi tehdä mitään, siksi
että olen tämän pedon orja, samoin kuin tekin nyt olette -- siksi,
että minä tahdon elää, samoin kuin tekin tahdotte -- sen vuoksi etten
voi tapella hänen kanssaan ja voittaa häntä, niinkuin tekään ette voi
sitä tehdä."
Hän odotti, että jatkaisin.
"Mitä minä siis voin tehdä? Saan näytellä heikomman osaa. Olen
vaiti ja kärsin häpeäni, samoin kuin tekin saatte olla vaiti ja
kärsiä samalla tavalla. Ja se onkin viisainta. Muuta emme voi tehdä,
jos haluamme säilyttää henkemme. Voi taistella olematta voimakas.
Meillä ei ole sitä voimaa, joka voisi voittaa tämän hirviön, siksi
meidän täytyy teeskennellä ja koettaa voittaa hänet viekkaudella.
Jos tahdotte kuulla minun neuvoani, niin teidän on parasta tehdä
samoin kuin minäkin. Tiedän kyllä, että asemani on vaarallinen, ja
minä tahdon rehellisesti sanoa teille, että teidän on vielä paljon
vaarallisempi. Meidän täytyy ruveta salaiseen liittoon häntä vastaan,
vaikka emme saa ilmaista sitä kenellekään. En voi julkisesti esiintyä
teidän liittolaisenanne, ja tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin
teidän täytyy olla vaiti. Me emme saa ärsyttää häntä minkäänlaisiin
kohtauksiin, emme vastustaa hänen tahtoansa. Meidän täytyy hymyillä
ja olla ystävällisiä häntä kohtaan, olkoon se kuinka vastenmielistä
tahansa."
Hän siveli kädellään tukkaansa ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta en voi
sittenkään oikein ymmärtää..."
"Teidän täytyy tehdä niinkuin minä sanon", keskeytin hänet jyrkästi,
sillä huomasin Susi-Larsenin katselevan meitä astuessaan edestakaisin
välikannella Latimerin kanssa. "Seuratkaa neuvoani! Hyvinkin pian
huomaatte, että olen oikeassa."
"Mutta mitä minun oikeastaan pitää tehdä?" kysyi hän, kun huomasi
levottoman katseeni, joka seurasi keskustelumme esineitä. Minun
täytyy myös tunnustaa, että vakavuuteni teki syvän vaikutuksen häneen.
"Tukahduttakaa moraalista rohkeuttanne niin paljon kuin suinkin",
vastasin minä nopeasti. "Älkää yllyttäkö häntä vihaan. Olkaa hänelle
niin ystävällinen kuin suinkin, puhukaa hänen kanssansa, keskustelkaa
kirjallisuudesta ja taiteesta hänen kanssaan -- siitä hän pitää. Te
saatte piankin huomata, että hän on kiitollinen kuulija eikä lainkaan
tyhmä. Ja itsenne vuoksi teidän täytyy koettaa varoa, että niin
harvoin kuin suinkin näette noita raakoja kohtauksia, joita täällä
sattuu. Siten teidän on helpompi pysyä levollisena."
"Te tarkoitatte, että minun pitäisi valehdella", sanoi hän lujalla ja
kiihottuneella äänellä, "valehdella sekä sanoin että teoin?"
Susi-Larsen erosi nyt Latimerista ja astui meitä kohti. Minä olin
melkein poissa suunniltani.
"Oi, olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä käsittäkö minua väärin!"
sanoin rukoilevasti, melkein kuiskaten. "Kaikki teidän entinen
kokemuksenne ihmisistä ja oloista ei merkitse täällä mitään.
Teidän täytyy alkaa aivan alusta. Minä tiedän -- ja ymmärrän sen
vallan hyvin -- että te muun muassa olette tottunut vaikuttamaan
muihin ihmisiin silmillänne, antamalla niin sanoakseni moraalisen
rohkeutenne säkenöidä. Te olette jo sillä tavalla vaikuttanut
minuun -- pakottanut minut tottelemaan. Mutta älkää yrittäkö
sitä Susi-Larsenin suhteen! Yhtä hyvin voisitte koettaa hallita
jalopeuraa, ja hän pitäisi teitä vain pilkkanansa. Hän... Minä olen
aina ollut ylpeä siitä, että keksin työn kyvyn", lisäsin minä,
nopeasti vaihtaen keskustelunaihetta, kun Susi-Larsen nousi korokkeen
astimia ylös ja tuli meidän luoksemme. "Kaikki kustantajat pelkäsivät
häntä eivätkä tahtoneet tietää hänestä mitään. Mutta minä näin asian
toisessa valossa, ja julkaistessaan tuon erinomaisen 'Paja' nimisen
runon osoitti hän, etten ollut erehtynyt hänen suuresta kyvystään."
"Ja sittenkin se oli vain sanomalehtiruno", sanoi miss Brewster
vilkkaasti.
"Sattumalta se ilmestyi sanomalehdessä", selitin minä, "mutta siihen
ei ollut syynä se, ettei jo aikaisemmin olisi aikakauskirjojen
toimittajille annettu tilaisuutta nähdä sitä. -- Me puhumme
Harrisista", sanoin minä Susi-Larsenille.
"Vai niin! Aivan oikein -- minä muistan tuon runon", selitti hän.
"Siinä oli paljon kauniita tunteita ja tavaton usko inhimillisiin
kuvitteluihin! Asiasta toiseen, mr van Weyden -- ehkäpä te käytte
katsomassa Cookya. Hän valittaa ja on kovin levoton."
Siten minut lähetettiin muitta mutkitta pois, ja kun tulin Mugridgen
luo, hän nukkui syvässä unessa, sillä olin antanut hänelle morfiinia.
En huolinut heti palata kannelle, ja kun jonkin ajan kuluttua nousin
sinne, näin ilokseni miss Brewsterin keskustelevan vilkkaasti
Susi-Larsenin kanssa. Se oli todellakin suuri ilo. Hän seurasi siis
neuvoani. Ja kuitenkin tunsin samalla jonkinmoista pettymystä sen
johdosta, että hän teki sitä, mitä niin hartaasti olin pyytänyt,
vaikka se olikin hänelle kovin vastenmielistä.