Kaikkein selvimmin on mieleeni painunut se, mikä tapahtui
_Ghost_-laivalla niiden kahden vuorokauden kuluessa, jotka seurasivat
sitä päivää, jolloin huomasin rakastavani Maud Brewsteria. Minä,
joka sitä ennen olin viettänyt levollista elämää ja viidenneljättä
vanhana joutunut kaikkein mahdottomimpiin seikkailuihin, en koskaan
ole kokenut sen jännittävämpiä ja onnettomampia tapauksia, kuin mitä
näinä päivinä tapahtui. En voi myöskään olla tuntematta jonkinlaista
ylpeyttä muistellessani, etten silloin käyttäytynyt niinkään huonosti.
Hyväksi aluksi Susi-Larsen ilmoitti päivällispöydässä, että
pyyntimiehet tämän jälkeen saivat syödä välikannella. Sellaista ei
koskaan ennen ollut tapahtunut millään hylkeenpyytäjälaivalla, sillä
niissä on aina tapana, että pyyntimiehille annetaan aivan sama arvo
kuin päällystöllekin. Susi-Larsen ei selittänyt millään tavalla tätä
ilmoitustaan, mutta syy oli kylläkin selvä. Horner ja Smoke olivat
uskaltaneet hiukan mielistellä Maud Brewsteria, juttu oli itsessään
varsin naurettava eikä voinut vähintäkään vahingoittaa häntä, mutta
se ei varmaankaan ollut Susi-Larsenille mieleen.
Tämä sanoma otettiin ääneti vastaan, mutta neljä pyyntimiestä katsoi
merkitsevästi niihin molempiin, jotka olivat syynä karkotukseen.
Jock Horner oli aina hiljainen käytökseltään, hänen ilmeensä ei
muuttunut vähääkään, mutta Smoken otsa kävi tummanpunaiseksi ja hän
avasi suunsa vastatakseen. Susi-Larsen katsoi odottavasti häneen,
silmissään teräksen kiilto, mutta Smoke sulki suunsa sanomatta
sanaakaan.
"Onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi Susi-Larsen yllyttävästi.
Mutta Smoke ei halunnut ruveta taistelemaan.
"Minkä johdosta?" kysyi hän niin viattomasti, että Susi-Larsen joutui
hämilleen ja muut vetivät suunsa nauruun.
"Ei minkään", sanoi Susi-Larsen veltosti. "Mutta minusta näytti,
ikäänkuin te olisitte kaivannut potkaisua."
"Minkä vuoksi?" kysyi parantumaton Smoke.
Nyt hänen toverinsa irvistelivät aivan peittelemättä. Kapteeni olisi
voinut iskeä hänet kuoliaaksi, ja olen aivan varma, että verta
olisikin vuodatettu, jollei Maud Brewster olisi ollut läsnä. Joka
tapauksessa hänen läsnäolonsa oli antanut Smokelle rohkeutta siihen,
minkä hän oli tehnyt. Hän oli muuten liian viisas ja varovainen
ärsyttääkseen Susi-Larsenia itseänsä vastaan, silloin kun hänen
vihansa saattoi puhjeta esiin voimakkaammallakin tavalla kuin vain
sanoilla. Minä pelkäsin, että voisi tapahtua väkivaltaisuuksia, mutta
kiista loppuikin, kun kannelta samassa kajahti huuto.
"Savua, ohoi!" huusi mies peräsimestä, ja hänen äänensä tunkeutui
alas avoimesta kajuutan ovesta.
"Mistä päin?" huusi Susi-Larsen takaisin.
"Suoraan peräpuolelta, herra."
"Ehkäpä se on ryssä", sanoi Latimer.
Tämä oletus nostatti hätäisen ilmeen toisten pyyntimiesten kasvoille.
Ryssä ei voinut olla muuta kuin -- risteilijä. Pyyntimiehet, jotka
eivät muuten olleet oikein selvillä laivan suunnasta, tiesivät vain,
että olimme lähellä kielletyn alueen rajaa ja että Susi-Larsen oli
kuuluisa salakyttä. Kaikkien silmät kääntyivät häneen.
"Me olemme hyvässä turvassa", selitti hän naurahtaen.
"Suolakaivoksista ei puhettakaan tällä kertaa, Smoke. Mutta lyönpä
vetoa viidestä yhtä vastaan, että se on _Macedonia_."
Ei kukaan tahtonut lyödä vetoa hänen kanssaan, ja hän jatkoi: "Jos se
on hän, niin lyön vetoa kymmenestä yhtä vastaan, että meille koituu
ikävyyttä."
"Kiitoksia paljon", selitti Latimer, "Minä lyön kyllä mielelläni
vetoa, mutta en tahdo kuitenkaan olla aivan ilman voittamisen
mahdollisuutta. Tuskinpa lienee tapahtunut kertaakaan, että te
tavatessa veljenne olisitte säästynyt ikävyyksiltä -- voisinpa lyödä
vetoa vaikka kahdestakymmenestä yhtä vastaan."
Nyt seurasi yleinen nauru, johon Susi-Larsenkin yhtyi. Päivällinen
jatkui varsin hiljaisesti, sillä minä pysyin aivan rauhallisena,
vaikka hän kohtelikin minua inhottavasti koko ajan, pilkkasi minua ja
oli niin suojeleva ja armollinen, että kiehuin vihasta. Mutta minä
tiesin, että minun täytyi hillitä itseäni Maud Brewsterin tähden, ja
minä sain palkintoni, kun hän nopeasti vilkaisi minuun ja kehoitti
katseellaan minua varovaisuuteen.
Me nousimme pöydästä ja menimme kannelle, sillä olihan laiva
aina tervetullut keskeytys yksitoikkoisella merellä, ja sitä
jännittävämpää se oli, kun tiesimme, että Surma-Larsen ja _Macedonia_
olivat tulossa. Edellisenä iltapuolena oli tuuli ollut varsin kova
ja laineet korkeat, mutta aamupäivän kuluessa oli tuuli vaimentunut,
joten saatoimme laskea veneet veteen iltapuolen pyyntiä varten. Ja
luultavasti oli hyvä saalis odotettavissa. Aamusarastuksesta saakka
emme olleet nähneet ainoatakaan hyljettä, mutta nyt olimme tulleet
keskelle parvea. Laivan savu oli vielä usean mailin päässä meistä,
mutta se lähestyi nopeasti meidän laskiessamme veteen veneet, jotka
sitten hajaantuivat ja ohjautuivat pohjoiseen päin. Kerta kerralta
me näimme purjeen jälleen kohoavan pystyyn. Hylkeitä oli hyvin
tiheässä, tuuli väheni, kaikki näytti lupaavan runsasta saalista. Ja
kun aioimme asettua määräasentoon reunimmaisen suojanpuoleisen veneen
mukaan, niin huomasimmekin, että koko vedenpinta oli täynnä nukkuvia
hylkeitä. En koskaan ennen ollut nähnyt niin runsaasti hylkeitä
yhdessä paikassa -- kaksi tai kolme, jopa kokonaisia ryhmiä lepäsi
pitkänään veden pinnassa ja nukkui hyvässä rauhassa kuin joukko
koiranpentuja.
Savu tuli yhä lähemmäksi ja laiva näkyi yhä selvemmin. Se oli
_Macedonia_. Erotin nimen kiikarilla, kun laiva kulki ohitsemme
oikealta puoleltamme tuskin mailin päässä meistä. Susi-Larsen katsoi
äkeissään siihen, Maud Brewster näytti uteliaalta.
"No, mihin kaikki ikävyydet nyt jäivät, joista te olitte niin varma,
kapteeni Larsen?" sanoi Maud Brewster iloisesti.
Susi-Larsen katseli häntä ja näytti huvitetulta. Ja tuo iloinen ilme
muutti äkisti hänen äkäiset kasvonsa lempeämmiksi.
"Mitä te odotitte? Luulitteko, että he tulisivat tänne ja
leikkaisivat meiltä kaulat poikki?"
"Jotakin senkaltaista", myönsi Maud Brewster. "Täytyyhän teidän
ymmärtää, että hylkeenpyynti on minulle jotakin uutta ja vierasta,
että voin odottaa vaikka mitä."
Susi-Larsen nyökäytti päätään. "Aivan oikein, aivan oikein. Teidän
erehdyksenne onkin vain siinä, ettette osannut odottaa kaikkein
pahinta."
"Oi, mikä voisi olla pahempaa kuin kaulan poikki leikkaaminen?" kysyi
Maud Brewster suloisen ja naiivin hämmästyneenä.
"Että he ryöstävät rahat meiltä", vastasi Susi-Larsen. "Ihminen on
nykyään luotu sillä tavalla, että hänen elämiskykynsä riippuu vain
siitä, minkä verran rahaa hänellä on."
"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa samalla selkäsaunan",
sanoi Maud Brewster.
"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa oikeuteni elää", kuului
vastaus, "huolimatta kaikista vanhoista sananparsista. Sillä
samallahan minulta varastetaan leipä, ruoka ja vuode, ja siten joutuu
henkeni vaaraan. Ei ole olemassa kylliksi kansankeittiöitä eikä
leivänjakelupaikkoja, sen te kyllä tiedätte, ja kun kukkarossa ei ole
rahoja, saa ihminen kuolla kurjan kuoleman -- jollei ole tilaisuutta
niin pian kuin suinkin taas täyttää kukkaroansa."
"Mutta minä en ymmärrä, että tuo laiva uhkaisi teidän kukkaroanne."
"Odottakaahan, niin saatte nähdä", vastasi Susi-Larsen katkerasti.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Kun _Macedonia_ oli usean mailin
päässä meidän reitiltämme, alkoi se itse laskea veneitään mereen. Me
tiesimme, että sillä oli neljätoista venettä, jota vastoin meillä oli
vain viisi kappaletta (mehän olimme kadottaneet yhden Wainwrightin
paetessa), ja ensimmäinen vene laskettiin kauaksi alapuolelle meidän
viimeistä venettämme, ja toiset hajaantuivat sitten aivan meidän
reittiemme yli, niin että viimeinen joutui kauaksi tuulenpuolelle
meidän ensimmäisestä veneestämme. Koko meidän pyyntimme oli pilattu.
Takanamme ei ollut ainoatakaan hyljettä, ja edessämme olivat nuo
neljätoista venettä, jotka lakaisivat kuin suunnaton luuta eteenpäin
koko hyljeparven.
Meidän veneemme jatkoivat pyyntiään sen parin kolmen mailin
levyisellä alalla, joka oli niiden ja _Macedonian_ veneiden välillä,
sitten ne kääntyivät takaisin. Tuuli oli asettunut hiljaiseksi
suhinaksi, meri tyyntyi yhä enemmän, ja edullinen ilma sekä
tavattoman suuren hyljeparven läheisyys olisi taannut heille erittäin
hyvän pyyntionnen -- sellaisen, jommoista ei tavallisesti tarjoudu
kuin kahdesti tai kolmesti hyvänä pyyntiaikana. Joukko raivostuneita
miehiä -- soutajat sekä ohjaajat olivat yhtä kiihottuneet kuin
ampujatkin -- hyökkäsi ylös laivaan. Jokainen tunsi tulleensa
petetyksi, ja veneet nostettiin kauheasti kiroillen laivaan; nuo
kiroukset, jos niillä olisi ollut jokin voima, olisivat varmaan
ratkaisseet Susi-Larsenin kohtalon ikipäiviksi, tuominneet hänet
"kuolemaan ja ikuiseen kiroukseen", niinkuin Louis sanoi iskiessään
minulle silmää ja huoahtaessaan hetkisen kesken veneensä nostoa.
"Kuunnelkaa heidän puhettansa ja sanokaa sitten, eikö ole vaikea
keksiä jotain kaunista piirrettä heidän sieluissaan", sanoi
Susi-Larsen. "Onko se uskoa? Tai rakkautta? Tai jaloja ihanteita? Tai
jotakin hyvää? Tai kaunista? Tai totta?"
"Heidän luonnollinen oikeudentuntonsa on tullut loukatuksi", sanoi
Maud Brewster, joka nyt yhtyi keskusteluun.
Hän seisoi noin kahdentoista jalan päässä meistä, nojaten toisella
kädellään mastotouviin, ja hänen vartalonsa huojui kevyesti laivan
hiljaisten liikkeiden tahdissa. Hän oli puhunut tavallista kovemmalla
äänellä, ja kuitenkin sen kirkas kellomainen kaiku hämmästytti minua.
Oi, kuinka suloisesti se kajahti minun korvissani! En uskaltanut
juuri silloin katsoa häneen, jotten ilmaisisi itseäni. Hänellä oli
merimieslakki päässä, ja hänen vaaleanruskeat hiuksensa, jotka
olivat kevyesti ja ilmavasti kammatut ja kimaltelivat auringossa,
muodostivat ikäänkuin sädekehän hänen hienojen, kapeiden kasvojensa
ympärille. Hän oli suorastaan hurmaava seisoessaan siinä, ja ennen
kaikkea suloinen ja henkevä, jotten sanoisi yliluonnollinen. Kaikki
entiset ajatukset elämän ihmeistä heräsivät jälleen katsellessani
tätä ihanaa olentoa -- Susi-Larsenin käsitys elämästä ja sen
merkityksestä oli tosiaankin varsin naurettava.
"Te olette hempeämielinen", sanoi Susi-Larsen, "aivan kuin mr van
Weydenkin. Nuo miehet kiroilevat siksi, että heidän himonsa ei tullut
tyydytetyksi. Siinä kaikki. Mitä he himoitsivat? He himoitsivat
hyvää ruokaa ja toivoivat saavansa pehmeän vuoteen päästyään maihin,
kaikkea sitä he olisivat hyvästä päiväpalkasta voineet hankkia
itselleen -- voineet saada naisia ja väkeviä, ruokaa ja juomaa
vatsansa täydeltä ja saaneet harjoittaa kaikkea sitä eläimellisyyttä,
mikä on olennaista heidän persoonallisuudelleen, mikä on parasta
heissä itsessään, heidän korkein pyrkimyksensä, ihanteensa, jos te
välttämättä tahdotte sitä siksi nimittää. Tämä heidän tunteittensa
purkaus ei ole mikään miellyttävä ilmiö, mutta se osoittaa, kuinka
syvästi tuo tapaus on koskenut heihin, sillä jos koskee heidän
rahoihinsa, niin samalla uhkaa heidän sieluansa."
"Mutta te ette käyttäydy lainkaan niinkuin teidän kukkaroonne olisi
kosketettu", sanoi Maud Brewster hymyillen.
"Se johtuu kai sitten siitä, että minä tuon ilmi tunteeni
toisella tavalla kuin he, sillä sekä kukkaroani että sieluani on
loukattu. Laskien sen hinnan mukaan, joka Lontoon markkinoilla
tavallisesti maksetaan hylkeennahoista, ja rehellisesti arvioiden
mitä tämän iltapuolen pyynti olisi voinut minulle tuottaa, jollei
_Macedonia_ olisi sitä pilannut, on _Ghost_ menettänyt suunnilleen
tuhatviisisataa dollaria."
"Ja sen te sanotte aivan levollisesti...", aloitti Maud Brewster.
"Mutta minä en ole lainkaan levollinen. Minä voisin ottaa hengiltä
sen, joka on tehnyt meille tämän kepposen", keskeytti hän. "Niin --
minä tiedän -- tuo mies on veljeni -- turhaa hempeämielisyyttä! Pyh!"
Hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä. Ääni oli vähemmän kova ja ohut
ja aivan teeskentelystä vapaa, kun hän jatkoi:
"Te olette varmaan onnellisia, te hempeämieliset ihmiset, te olette
todellakin onnellisia, kun voitte uneksia ja kuvitella mielessänne,
että kaikki on hyvää ja että te tunnette olevanne hyvät siksi, että
olette huomanneet jotakin hyvää.
"No, sanokaapa minulle molemmat, näettekö te minussakin jotakin hyvää?"
"Teitä on tavallaan hyvä katsella", selitin minä.
"Teissä on paljon mahdollisuuksia hyvään", kuului Maud Brewsterin
vastaus.
"Katsokaa vain!" huudahti Susi-Larsen puoleksi harmissaan. "Nuo
ovat vain tyhjiä sanoja minun korvissani. Teidän vastauksessanne ei
ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa. Ei mitään, josta voisi pitää
kiinni. Siinä ei oikeastaan ole mitään ajatustakaan, se ilmaisee
vain havainnon, tunteen, jotain, joka perustuu kuvitteluun eikä ole
missään tekemisissä teidän järkenne kanssa."
Hänen äänensä muuttui jälleen lempeäksi, ja se kuulosti melkein
luotettavalta. "Tiedättekö, joskus minä ihmeekseni huomaan toivovani,
etten minäkään näkisi elämää todelliselta kannalta, vaan eläisin vain
kuvitteluissa ja luulotteluissa. Ne ovat tietysti kaikki vääriä ja
sotivat kokonaan tervettä järkeä vastaan, mutta kun tarkastelen niitä
lähemmin, niin sanoo sittenkin järkeni, että -- olkoot ne vääriä tai
ei, mutta nuo unelmat ja kuvittelut elämässä tuottavat sittenkin
ihmiselle enimmin nautintoa. Ja kun kaikki käy ympäri, niin nautintoa
me juuri tavoittelemmekin. Ilman nautintoa ei elämällä olisi mitään
arvoa. Elämä ilman palkintoa olisi vieläkin pahempaa kuin kuolema.
Se, joka nauttii enimmän, hänellä on enimmän iloa elämässä, ja teidän
unelmanne ja kuvittelunne ovat vähemmän häiritseviä ja enemmän
tyydyttäviä kuin minun totuuteni."
Hän pudisti päätään, hitaasti ja miettivästi.
"Usein, hyvin usein minä epäilen, mitä hyötyä järjestä oikeastaan on.
Unelmat ovat varmaan oleellisempia ja tyydyttävämpiä. Ne nautinnot,
joita tunteet tarjoavat, ovat syvempiä ja kestävämpiä kuin ne, joita
järki voi meille tuottaa, ja sitä paitsi totuus tekee vain mielen
synkäksi. Tunteiden nautinto sen sijaan tuo mukanaan jonkinmoista
väsähdystä, joka hyvin pian katoaa. Minä kadehdin teitä, minä
kadehtin teitä tosiaankin."
Hän vaikeni äkisti, ja hänen huulillaan karehti ivallinen hymy hänen
jatkaessaan jälleen:
"Tämä kateellisuus on aivoissa -- huomatkaa! -- eikä sydämessä.
Järkeni sanoo sen minulle. Kateellisuus on järjen tuote. Minä olen
kuin raitis mies, joka katselee juopunutta ja suutuksissaan toivoo,
että hänkin olisi juopunut."
"Tai viisas mies, joka katselee hulluja ja toivoo, että hän itsekin
olisi hullu", sanoin minä nauraen.
"Aivan niin", myönsi hän. "Te olette molemmat onnellisia,
auttamattomia hulluja. Teidän lompakossanne ei ole ainoatakaan
tosiasiaa."
"Ja kuitenkin me olemme yhtä anteliaita kuin tekin", selitti Maud
Brewster.
"Vieläpä anteliaampiakin, sillä se ei maksa teille mitään."
"Ja siksi, että me asetamme vekselin iankaikkisuuden maksettavaksi",
vastasi Maud Brewster.
"No -- joko te teette sitä tai luulette tekevänne, sehän on aivan
sama asia. Te annatte mitä ette koskaan ole saaneet, ja palkaksi te
saatte suuremman voiton siitä, mitä ette koskaan ole saaneet, kuin
minä siitä, mitä todellakin olen saanut ja minkä olen hiellä ja
vaivalla voittanut itselleni."
"Miksi ette siis muuta rahanleimasinta?" kysyi Maud Brewster
harmistuneena.
Susi-Larsen katsoi häneen nopeasti, puolittain toiveikkaasti,
mutta sanoi samassa alakuloisesti: "Se on liian myöhäistä. Vaikka
tahtoisinkin, niin en voi. Lompakkoni on täynnä vanhoja rahoja, eikä
se käy niinkään helposti. En voi koskaan panna arvoa muuhun kuin
todelliseen voittoon."
Hän vaikeni, ja hänen katseensa harhaili tiedottomana kauaksi yli
tyynen meren pinnan. Vanha, perinnäinen alakuloisuus oli vallannut
hänet. Hän antautui kokonaan sen valtaan. Aprikoiminen oli vähitellen
vienyt hänet synkkämielisyyteen, ja parin tunnin jälkeen oli
odotettavissa, että daimoni alkaisi hänessä raivota. Minä ajattelin
Charley Furusethia ja tiesin, että synkkämielisyys on se sakko, joka
materialistin aina täytyy maksaa mielipiteestään.