Jollakin tavalla täytyi Susi-Larsenin harmin päästä ilmoille sen
johdosta, että Maud Brewster ja minä olimme unohtaneet hänet
keskustellessamme pöydässä, ja sattumalta Thomas Mugridge joutui
hänen uhrikseen. Hän ei ollut parantanut tapojaan vähimmälläkään
tavalla, vaikka hän kerran todellakin oli vaihtanut paitaa. Hänen
pukunsa oli yhä edelleen kovin likainen, samoin kuin rasvainen liesi,
pannut ja padatkin.
"Minun täytyy antaa teille varoitus, Cooky", selitti Susi-Larsen,
"teidän on jo aika tehdä parannus".
Mugridgen kasvot kalpenivat nokikerroksen alla, ja kun Susi-Larsen
kutsui luokseen pari miestä ja käski heidän tuoda köyden mukanaan,
pakeni Mugridge hurjaa vauhtia keittiöstä ja piiloutui milloin
mihinkin kannella, virnistelevä miehistö kintereillään. Eipä juuri
mikään olisi voinut olla sille mieluisampaa kuin viskata kokki nuoran
varassa laivan reunan yli veteen ja antaa hänen sitten hinautua
perässä, sillä kanssiin hän oli lähettänyt kaikkein inhottavinta
sekasotkua syötäväksi. Asianhaarat olivat erinomaisen suotuisat
sellaiseen yritykseen. _Ghost_ kulki ainoastaan kolmen mailin
nopeudella tunnissa ja meri oli varsin tyyni. Mutta Mugridge ei
halunnut päästä uimaan. Ehkäpä hän oli nähnyt toisten koettavan sitä
leikkiä. Sitä paitsi oli vesi peloittavan kylmää, ja hänen ruumiinsa
oli kaikkea muuta kuin karaistu.
Niinkuin tavallisesti tulivat kaikki, sekä laivamiehet että
hylkeenampujat paikalle, katsomaan tätä urheilua. Mugridge näytti
aivan mielettömästi pelkäävän vettä, ja hän kiiruhti paikasta toiseen
niin nopeasti, ettei kukaan olisi voinut uneksia hänen voivan liikkua
niin notkeasti. Puristuneena keittiön ja peräkannen nurkkauksen
väliin hän hyökkäsi kuin kissa kajuutan katolle ja sieltä perälle.
Mutta kun takaa-ajajat kiiruhtivat hänen jäljessään, hyppäsi hän taas
kajuutan ja keittiön yli ja pääsi kannelle välikannen luukun avulla.
Sitten hän hyökkäsi suoraan eteenpäin, kintereillään Harrison,
joka lähenemistään läheni häntä. Mutta äkkiä Mugridge hypähti ylös
ja tarttui kiinni viistopurjeen puomin nostajaan. Kaikki tämä
tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä. Pitäen kiinni molemmin käsin
käpersi hän ruumistaan riippuvassa asennossaan ja heitti molemmat
jalkansa taakse. Harrison sai potkun suoraan vatsaansa, hän huudahti
tahtomattaan, lyyhistyi kokoon ja kaatui takaperin kannelle.
Käsien paukutuksella ja kajahtavalla naurulla pyyntimiehet
tervehtivät kokin urotyötä; sitten hän kiiruhti takaa-ajajiaan pakoon
juoksemalla keulamaston ympäri ja hyökkäsi sen jälkeen peräpuolelle
kuin juoksija jalkapallokentällä. Hän suuntasi suoraan peräkannen
koroketta kohti ja sitä pitkin aivan laivan perään. Hän juoksi niin
kovalla vauhdilla, että kun hän kääntyi kajuutan nurkkauksen ohi, hän
kompastui ja kaatui. Nilson seisoi peräsimessä, Cooky törmäsi hänen
jalkojansa vasten. Molemmat pyörähtivät lattialla, mutta Mugridge
yksin nousi pystyyn. Sattumalta hänen heikko ruumiinsa oli kolahtanut
niin kovasti vasten toisen vahvoja jalkoja, että ne taittuivat yhtä
kevyesti kuin piiskanvarsi.
Parsons otti peräsimen huostaansa, ja takaa-ajo jatkui. He kiersivät
yhä uudelleen kannen ympäri -- Mugridge aivan hurjana kauhusta,
merimiehet huutaen ja hoilottaen loisilleen mihin suuntaan heidän
tuli juosta, ja hylkeenampujat usuttaen toisia ja purskahtaen vähän
väliä kovaan nauruun. Mugridge kompastui kokassa laivaluukkuun,
ja kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta hän kiemurteli
irti heidän käsistään kuin ankerias, suu veressä ja kuuluisa paita
repaleina. Nyt hän hyökkäsi isonmaston köysiportaiden luo. Hän kapusi
ylöspäin, suoraan ylös, väylinkien yli aina maston huippuun asti.
Puolisen tusinaa merimiehiä kiipesi hänen jäljessään saalinkiin,
jonne he pysähtyivät, vain kaksi heistä, Ufti-Ufti ja Black --
viimeksimainittu oli Latimerin veneen ohjaaja -- kiipesi käsiensä
varassa ohuita, raudankovia köysiä myöten yhä ylemmäksi.
Se oli vaarallinen yritys, sillä heidän riippuessaan käsiensä varassa
sadan jalan korkeudessa kannen yläpuolella oli heidän vaikea väistää
kokin potkuja. Ja Mugridge potki aivan hurjasti, kunnes Ufti vihdoin
riippuen toisen kätensä varassa tarrasi kiinni hänen jalkaansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Black kokin toiseen jalkaan,
ja sitten nuo kolme miestä ikäänkuin yhteenpalmikoitu riippuva massa
liukuivat tapellen alas ja putosivat saalingissa olevien toveriensa
syliin.
Tappelu yläilmoissa oli nyt loppunut, ja Thomas Mugridge, joka
sätkytteli ja valitti ja oli aivan verinen suustaan, laahattiin
kannelle. Susi-Larsen sitoi köyden päähän surmansilmukan ja pingoitti
sen hänen kainaloihinsa. Sitten kannettiin Mugridge laivan perälle
ja viskattiin mereen. Neljän-, viiden-, jopa kuudenkymmenen jalan
pituudelta juoksi nuoraa veteen, ennenkuin Susi-Larsen komensi:
"Kiinnittäkää!" Ufti-Ufti seurasi käskyä, nuora pingoittui ja laiva,
kulkien eteenpäin, nykäisi kokin veden pintaan.
Se oli surkea näky. Vaikkei hän voinutkaan hukkua -- hänessä varmaan
oli yhdeksän henkeä -- niin hän sai kokea kaiken sen tuskan ja pelon,
jota ihminen tuntee ollessaan hukkumisen vaarassa. _Ghost_ kulki nyt
hitaasti, ja kun perä kohosi laineelle ja aluksen keula painui alas,
kohosi onneton raukka veden pintaan ja sai hetken aikaa hengittää,
mutta niin pian kuin perä vajosi alas ja kokka hitaasti kohosi
seuraavan aallon harjalle, höltyi nuora ja Mugridge vaipui veden alle.
Olin kokonaan unohtanut Maud Brewsterin olemassaolon, mutta äkkiä
säpsähtäen muistin hänet, kun kuulin hänen kevyet askeleensa
vierestäni. Ensi kertaa hän näyttäytyi nyt kannella tultuaan laivaan.
Hänen ilmestyessään paikalle hiljenivät kaikki äänet.
"Mikä on syynä siihen tavattomaan iloon, joka on vallinnut täällä
ylhäällä", kysyi hän.
"Parasta että kysytte kapteeni Larsenilta", vastasin minä tyynesti
ja levollisesti, vaikka mieleni kuohahti ajatellessani, että hän sai
nähdä tämän raa'an kohtauksen.
Hän otti neuvoni varteen ja aikoi juuri kääntyä Susi-Larsenin
puoleen, kun hän huomasi Ufti-Uftin, joka seisoi notkeassa asennossa
eteenpäin kumartuneena aivan hänen edessään, nuora kierrettynä
käsivarren ympärille.
"Pyydättekö te kaloja?" kysyi miss Brewster.
Ufti ei vastannut. Hänen katseensa oli koko ajan kiintyneenä veden
pintaan, ja äkkiä hänen silmänsä iskivät tulta.
"Haikala, hohoi, herra!"
"Hilatkaa! Pian! Kaikki apuun!" huusi Susi-Larsen ja hyökkäsi itse
ennen muita köyden luo.
Mugridge oli kuullut Uftin varoitushuudon ja kirkui kuin mieletön.
Näin mustan selkäevän ampuvan veden halki ja lähestyvän häntä
suuremmalla nopeudella kuin köysi liikkui. Saisiko haikala hänet
saaliikseen vai mekö, riippui vain hiuskarvasta, ja parissa
sekunnissa se asia tulisi ratkaistuksi. Kun Mugridge oli aivan meidän
alapuolellamme, laskeutui perä alas, joten haikala oli edullisemmassa
asemassa kuin me. Selkäevä katosi. Vatsa loisti valkeana haikalan
hypätessä ylöspäin. Mutta Susi-Larsen oli melkein yhtä nopsa
-- vaikkei aivan kuitenkaan. Pannen koko suunnattoman voimansa
liikkeelle hän nykäisi kiivaasti köyttä. Kokki kohosi ylös vedestä,
ja haikala ojentautui hänen jälkeensä. Mugridge veti jalkansa
kippuraan, ja näyttipä siltä, kuin haikala olisi vain hipaissut hänen
toista jalkaansa ja loiskahtanut sitten takaisin veteen. Mutta Thomas
Mugridge päästi vihlovan hätähuudon haikalan koskettaessa häntä. Ja
sitten me vedimme hänet laivaan kuin vastasaadun kalan siimassa,
ja päästyään onnellisesti reunan yli, hän putosi suinpäin kannelle
käsiensä ja polviensa varaan ja kiepsahti selälleen.
Mutta samassa pulpahti oikea verivirta kannelle. Mugridge oli
menettänyt oikean jalkansa, se oli nilkasta poikkileikattu. Minä
vilkaisin Maud Brewsteriin. Veri oli kadonnut hänen kasvoiltaan,
ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua. Hän ei katsonut Thomas
Mugridgeen, vaan Susi-Larseniin. Ja Susi-Larsen huomasi sen varmaan,
sillä hän sanoi lyhyesti naurahtaen:
"Miesten leikkiä, miss Brewster. Tietysti hiukan kovakouraisempaa,
kuin mihin te olette tottunut, mutta -- miesten leikkiä sittenkin.
Haikalaa emme olleet ottaneet edeltäpäin lukuun. Se..."
Mutta juuri samassa Mugridge kääntyi toiselle kyljelleen -- hän oli
parhaiksi ehtinyt nostaa päänsä ja nähdä mikä vahinko hänelle oli
tapahtunut -- ja iski hampaansa Susi-Larsenin jalkaan. Susi-Larsen
kumartui kylmäverisesti kokin puoleen ja puristi peukalollaan ja
etusormellaan häntä leukojen ja korvien takaa. Leuat irtaantuivat
vastahakoisesti toisistaan, ja Susi-Larsen oli vapaana.
"Niinkuin äsken sanoin", jatkoi hän levollisesti, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut, "haikalaa emme olleet ottaneet lukuun. Se oli -- hm
-- sanoisinko kohtalon sallimusta."
Miss Brewster ei osoittanut vähimmälläkään tavalla, että hän olisi
kuullut, mitä Susi-Larsen sanoi, jos kohta ilme hänen silmissään
osoittikin inhoa, kun hän perääntyi askeleen kääntyäkseen pois. Mutta
hän ei voinutkaan astua muuta kuin tuon yhden ainoan askeleen, sillä
samassa hän horjahti ja tavoitteli raukeana kättäni. Minä tartuin
häneen juuri parhaiksi kiinni, jotta hän ei päässyt kaatumaan, ja
autoin hänet istumaan kajuutan korokkeelle. Luulin, että hän menisi
kokonaan tajuttomaksi, mutta hän hillitsikin itsensä.
"Hakekaa suonipuserrin, mr van Weyden", huusi Susi-Larsen minulle.
Minä epäröin. Miss Brewster liikutti huuliaan, mutta vaikkei
ainoatakaan ääntä kuulunut, niin hän käski yhtä selvästi silmillään
kuin ikinä sanoillaan minua auttamaan raajarikkoontunutta.
"Olkaa niin ystävällinen!" onnistui hänen vihdoin kuiskata, enkä minä
voinut muuta kuin totella.
Mutta minä olin osoittanut olevani jo niin taitava välskäri, että
Susi-Larsen, annettuaan minulle muutamia neuvoja, salli minun hoitaa
sairasta omin neuvoin, pari merimiestä vain apuna. Omasta puolestaan
hän tahtoi kostaa haikalalle. Suureen uistinonkeen pantiin suolaista
silavaa syötiksi, koukku heitettiin mereen, ja sillä aikaa kun
minä sidoin laskimoita ja valtimoita, hilasivat merimiehet laulaen
syyllisen pedon laivaan. En nähnyt sitä omin silmin, mutta apulaiseni
jättivät minut hetkeksi yksin ja hyökkäsivät keskilaivalle katsomaan,
mitä siellä tapahtui. Haikala oli kuudentoista jalan pituinen ja se
nostettiin ylös rikiin. Pedon leuat kiskottiin selkoisen selälleen
ja paksu seiväs, joka oli teroitettu molemmista päistään, pistettiin
sen kitaan siten, että kun vivut otettiin pois, niin terävät päät
tunkeutuivat leukoihin. Kun se oli tehty, leikattiin koukku pois, ja
haikala päästettiin jälleen mereen; se oli avuton, vaikka täydessä
voimassaan, ja tuomittu hitaaseen nälkäkuolemaan -- elävältä kuollut,
jommoista rangaistusta se olisi vähemmän ansainnut kuin itse
rangaistuksen keksijä.