"Enkö ole oikeassa?" kysyin minä.
Hän nyökkäsi myöntävästi. Nyt Susi-Larsen vuorostaan tuli hämilleen.
Sitä nimeä hän ei tuntenut eikä tietänyt mikä merkitys sillä oli.
Minä olin ylpeä, että sillä minun silmissäni oli suurempi merkitys,
ja ensi kertaa pitkään aikaan tunsin oman etevämmyyteni hänen
rinnallaan.
"Muistan, kun kirjoitin arvostelun eräästä pienestä vihkosesta...",
aloitin aivan levollisesti, mutta miss Brewster keskeytti minut äkkiä.
"Tekö!" huudahti hän. "Silloinhan te olette..."
Hän tuijotti minuun silmät ihmetyksestä selkosen selällään.
Minä nyökkäsin nyt vuorostani myöntävästi.
"Humphrey van Weyden!" jatkoi hän. Sitten hän lisäsi helpotuksen
huokauksella huomaamatta, että oli samalla katsonut Susi-Larseniin:
"Oi, kuinka iloinen minä olen!... Minä muistan tuon arvostelun",
sanoi hän sitten nopeasti, kun huomasi, että hänen huudahduksensa oli
ollut naiivi, "se oli aivan liian imarteleva".
"Ei ensinkään", sanoin minä varmasti. "Te halvennatte minun tervettä
arvostelukykyäni ja riistätte mielipiteiltäni niiden arvon. Te
tiedätte kyllä, että sonettinne ovat parhaita, mitä englanninkielellä
on naisen kynästä lähtenyt."
"Mutta te sanoitte minua Amerikan mrs Meynelliksi!"
"Enkö minä ollut oikeassa?" kysyin minä.
"Ette, ette siinä suhteessa", vastasi hän. "Se loukkasi minua."
"Me emme voi määrätä jonkin tuntemattoman arvoa vertaamatta sitä
johonkin tunnettuun", vastasin minä hienoimmalla akateemisella
sananparrella. "Arvostelijana minun oli pakko määritellä teidän
arvonne. Nyt te olette itse tullut omaksi mittapuuksenne. Minulla
on kirjahyllylläni teidän pienistä teoksistanne seitsemän
kappaletta, siellä on myöskin kaksi paksumpaa nidosta, teidän
essee-kirjoitelmanne, ja saatte suoda anteeksi, että sen sanon -- en
tiedä, onko se teistä imartelevaa vai ei -- mutta minusta ne ovat
aivan yhtä hyvät kuin teidän runonne. Se aika on pian koittava,
jolloin arvostelijat sanovat jotakuta uutta kirjailijatarta Englannin
Maud Brewsteriksi."
"Te olette erinomaisen ystävällinen", sanoi hän puoleksi kuiskaten.
Ja nuo kohteliaat sanat sekä ääni, jolla hän ne lausui, samoin kuin
ne muistot, joita ne herättivät minun entisestä elämästäni maapallon
toisella puolella, saivat minut äkkiä vavahtamaan -- ne herättivät
muistoja henkiin, mutta samalla myös katkeran kodinkaipuun.
"Sellaiseltako siis Maud Brewster näyttää", sanoin minä juhlallisesti
ja katselin kunnioittavasti häntä.
"Ja sellaiselta siis Humphrey van Weyden näyttää", sanoi hän ja
katsoi minuun yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti. "Kuinka
ihmeellistä! Minun on niin vaikea sitä käsittää. Me emme ole
odottaneet, että teidän järkevästä kynästänne lähtisi jokin hurjan
romanttinen kuvaus."
"Ei, en minä olekaan keräämässä aineksia sellaista kuvausta varten,
sen voin teille vakuuttaa", vastasin minä. "Minulla on yhtä vähän
taipumusta kuin haluakaan runoiluun."
"Mutta sanokaahan minulle -- miksi te oikeastaan olette hautaantunut
Kaliforniaan?" kysyi hän sen jälkeen. "Siinä ette ole tehnyt oikein.
Me idässä olemme niin harvoin saaneet nähdä teitä, aivan liian vähän
olemme saaneet nähdä parissamme amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä
etevintä edustajaa."
Minä kumarsin, sovelluttamatta kuitenkaan itseeni hänen
kohteliaisuuttaan.
"Vähällä olin tavata teidät kerran Philadelphiassa, jossa teidän oli
määrä pitää esitelmä. Mutta junani myöhästyi neljä tuntia."
Ja nyt me unohdimme kokonaan, missä olimme, ja jätimme äänettömän
Susi-Larsenin karille keskelle pakinamme vesitulvaa. Pyyntimiehet
nousivat pöydästä ja menivät ylös kannelle, mutta me juttelimme
yhä edelleen. Susi-Larsen yksin jäi pöytään istumaan. Äkkiä minä
huomasin, että hän oli läsnä. Hän istui taaksepäin nojautuneena
tuolillaan ja kuunteli uteliaasti vierasta puhetta maailmasta, joka
oli hänelle aivan outo.
Minä keskeytin puheeni kesken lausetta. Meidän tuskallinen olomme
ja kaikki sen mukana seuraavat vaarat masensivat äkkiä mieleni
koko hirveällä voimallaan. Miss Brewster tunsi varmaan jotakin
samantapaista, sillä hänen silmiinsä tuli epämääräinen kauhun ilme
hänen kiinnittäessään katseensa Susi-Larseniin.
Susi-Larsen nousi ja naurahti hämillään. Hänen naurussaan oli
omituinen metallin kaiku.
"Oh, älkää välittäkö minusta", sanoi hän tehden kädellään liikkeen
ikäänkuin halveksien itseään. "Ei minua tarvitse ottaa lukuun.
Jatkakaa, jatkakaa -- minä pyydän."
Mutta nyt olivat keskustelun sulkuportit sulkeutuneet, ja mekin
nousimme pöydästä naurahtaen hämillämme.