Loppuosa päivää kului levollisesti. Kun "pikkuinen myrsky oli
kastanut meidän kiduksemme", tyyntyi meri. Kiivaasti keskusteltuaan
Susi-Larsenin kanssa saivat sekä insinööri että nuo kolme muuta
tulokasta vaatteita vaatevarastosta ja määräyksen auttaa ampujia
veneissä, sitä paitsi heidän tuli olla vahdissa laivassa ja maata
alhaalla kanssissa. He läksivät vastustellen alas kanssiin, mutta
heidän vastaväitteensä eivät olleet äänekkäitä. Susi-Larsenin julmuus
oli jo ehtinyt peloittaa heitä, ja ne surulliset tiedot, joita
he saivat kanssissa, karkottivat kaiken vastustamishalun heidän
mielestään.
Miss Brewster -- me olimme saaneet tietää hänen nimensä insinööriltä
-- nukkui yhä. Illallispöydässä pyysin hylkeenampujia puhumaan
hiljaisella äänellä, jotta hän ei häiriytyisi, eikä hän tullut
näkyviin ennen kuin seuraavana aamuna. Olin aikonut järjestää siten,
että hän saisi aterioida itsekseen, mutta siihen Susi-Larsen vastasi
jyrkästi kieltäen. Kuka hän oli, jotta hän ei voisi istua samassa
pöydässä muiden kanssa? kysyi hän.
Miss Brewsterin ilmestyminen pöytään tuotti monta lystikästä
kohtausta. Pyyntimiehet olivat ääneti kuin myyrät. Jock Horner ja
Smoke yksin eivät olleet hänestä tietävinäänkään, he katselivat häntä
silloin tällöin salaa, ottivatpa vielä osaa keskusteluunkin. Toiset
neljä painoivat itsepäisesti päänsä alas ja pureskelivat ahkerasti,
kasvoillaan vakava ilme, korvat vain liikkuivat tahdissa leukojen
kanssa, aivan kuin eläimillä.
Susi-Larsen puhui alussa hyvin vähän, hän vastasi vain, kun häntä
puhuteltiin. Ei siltä, että hän olisi ollut hämillään. Kaukana
siitä. Mutta tämä nainen oli aivan uusi tyyppi hänelle, kuului
siihen lajiin, jota hän ei koskaan ennen ollut tutkinut, ja siksi
hän oli utelias. Susi-Larsen tarkasteli häntä niin lakkaamatta, että
katseensa tuskin lainkaan irtaantui hänestä, enintään seuratakseen
jotakin liikettä, jonka hän teki käsillään tai hartioillaan. Minäkin
tutkin häntä, ja vaikka minä ylläpidinkin keskustelua, niin olin
sittenkin hiukan hämilläni, en kokonaan oma itseni. Susi-Larsen
sitä vastoin ei ollut vähintäkään ymmällä, hänellä oli tavaton
itseluottamus, jota ei mikään voinut häiritä; yhtä vähän hän arasteli
tuota naista kuin pelkäsi myrskyä tai taistelua.
"Ja kuinka pian tulemme Yokohamaan?" kysyi miss Brewster kääntyen
Susi-Larsenin puoleen ja katsoen häntä suoraan silmiin.
Siinä se nyt oli, suora kysymys. Pureskelukoneet keskeyttivät työnsä,
korvat lakkasivat liikkumasta, ja vaikka silmät yhä vieläkin olivat
kiintyneinä lautasiin, niin jokainen odotti sittenkin uteliaasti
vastausta.
"Neljän kuukauden kuluttua -- tai ehkäpä kolmen, jos pyynti pian
loppuu", sanoi Susi-Larsen.
Miss Brewster veti syvältä henkeään ja sanoi änkyttäen: "Minä -- minä
luulin -- minulle oli sanottu, että me olimme vain päivän matkan
päässä Yokohamasta. Siis..." Hän vaikeni ja tarkasteli kaikkia
noita epämiellyttäviä kasvoja, jotka olivat hänen ympärillään ja
tuijottivat itsepäisesti lautasiinsa. "Se tieto ei siis ollutkaan
oikea", lisäsi hän.
"Sitä kysymystä teidän tulee pohtia mr van Weydenin kanssa", vastasi
Susi-Larsen ja nyökkäsi minulle vilkuttaen leikillisesti silmiään.
"Mr van Weyden on auktoriteetti, niinkuin te varmaan sanoisitte,
sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat sitä, mikä on oikeaa ja
väärää. Mutta voi kuitenkin sattua, että minä, joka olen vain
tavallinen merimies, käsitän asian hiukan toiselta kannalta. Ehkäpä
teistä on ikävä jäädä tänne, mutta meille se on suuri onni."
Larsen katsoi hymyillen häneen. Miss Brewster laski silmänsä alas,
mutta kohotti ne jälleen uhmailevasti minuun. Ne kysyivät minulta
sanattomasti: onko se oikein? Mutta minä ymmärsin, että minun tuli
pysyä ulkopuolella koko asian, ja siksi en vastannut mitään.
"Mitä te ajattelette siitä?" kysyi hän nyt.
"Että se on ikävä teille, varsinkin, jos teillä näinä lähimpinä
neljänä kuukautena on jotakin tärkeätä tehtävää. Mutta koska te
sanotte, että te terveytenne tähden läksitte matkalle Japaniin, niin
voin vakuuttaa teille, ettette missään voi saada parempaa ilmaa kuin
tällä laivalla."
Näin hänen silmiensä säkenöivän vihasta, ja tällä kertaa oli minun
vuoroni katsoa alas, sillä minä tunsin punastuvani hänen edessään.
Olin antanut hänelle pelkurimaisen vastauksen, mutta mitäpä minä
saatoin tehdä?
"Se oli auktoriteetin vastaus", sanoi Susi-Larsen nauraen.
Minä painoin pääni alas, ja miss Brewster oli vaiti näyttäen
miettivältä.
"Ei siltä, että hän olisi paljonkaan arvoinen", jatkoi Susi-Larsen,
"mutta hän on ainakin itse ihmeellisesti parantunut. Olisittepa
nähnyt hänet, kun hän tuli laivaan! Sen surkeampaa ja kurjempaa
ihmissuvun edustajaa ei olisi voinut ajatellakaan. Enkö ole oikeassa,
Kerfoot?"
Kun tämä suoranainen kysymys tehtiin Kerfootille, säpsähti hän
kauhusta ja pudotti veitsen maahan, mutta hänen onnistui sittenkin
murahtaa myöntävästi.
"Mutta onhan hän myöskin kehittynyt pestessään astioita ja
kuoriessaan perunoita, vai mitä, Kerfoot?"
Uusi murahdus nousi puhutellun kurkusta.
"Ja katsokaas häntä nyt! Eihän hän tosin ole lujajäntereinen sanan
varsinaisessa merkityksessä, mutta hänessä on kuitenkin lihaksia, ja
sitä ei olisi voinut ennen sanoa hänestä. Hän kykenee nyt seisomaan
omilla jaloillaankin. Te ette voi sitä ymmärtää nähdessänne hänet
nyt, mutta alussa hän ei kyennyt siihen yhtään."
Pyyntimiehet naureskelivat salaa, mutta miss Brewster katsoi
minuun myötätuntoisesti, ja tämä katse palkitsi minulle kokonaan
Susi-Larsenin ilkeyden. Siitä oli todellakin niin pitkä aika, kun
joku osoitti minulle myötätuntoisuutta, että mieleni aivan pehmeni,
ja siitä hetkestä alkaen minä ilolla olin miss Brewsterin nöyrä
orja. Mutta samalla tunsin katkeruutta Susi-Larsenia kohtaan.
Hän oli ärsyttänyt minua pistopuheillaan, yllyttänyt juuri
miehuudentunnettani, jonka hän väitti herättäneensä minussa henkiin.
"Ehkäpä hyvinkin olen oppinut seisomaan omilla jaloillani", vastasin
minä, "mutta vielä minun on opittava polkemaan niillä toisia".
Hän katsoi halveksivasti minuun. "Silloin teidän kasvatuksenne on
vielä keskeneräinen", sanoi hän kuivasti ja kääntyi nopeasti miss
Brewsterin puoleen. "Me olemme hyvin vieraanvaraisia tällä laivalla.
Sen mr van Weyden on saanut kokea. Me teemme parhaamme, jotta
vieraamme kotiutuisivat täällä -- eikö totta, mr van Weyden?"
"Kyllä, siinä määrin, että heidän annetaan pestä astioita ja kuoria
perunoita", vastasin minä, "puhumattakaan siitä, että heiltä milloin
hyvänsä voidaan sulasta ystävyydestä vääntää niskat nurin".
"Minun täytyy tosiaankin pyytää, ettette ajattelisi meistä niin
paljon pahaa kuin mitä mr van Weyden koettaa uskotella teille",
sanoi Susi-Larsen teeskennellyllä levottomuudella. "Huomatkaa, miss
Brewster, hänellä on tikari vyössään -- ja se -- hm -- on varsin
tavatonta laivalla.
"Vaikka mr van Weyden muuten onkin hyvin kunnioitustaherättävä
henkilö, on hän joskus -- niin, kuinkas sanoisinkaan! --
hiukan taistelunhaluinen, ja silloin ovat ankarat toimenpiteet
välttämättömiä. Mutta levollisina hetkinään hän on sekä järkevä että
suora, ja koska hän juuri tällä hetkellä on levollisella mielellä,
niin ei hän voine kieltää, että hän eilen viimeksi uhkasi ottaa minut
hengiltä."
Olin vähällä tukehtua, enkä epäile lainkaan, että silmissäni paloi
vihan liekki. Hän huomautti siitä kaikille.
"Katsokaahan vain häntä! Hädin tuskin hän voi hillitä itseään
edes teidän läsnäollessanne. Mutta hän ei ole myöskään tottunut
naisseuraan. Minun täytynee ottaa jokin ase mukaani, ennenkuin menen
kannelle hänen kanssansa."
Hän pudisti päätään miettivästi. "Se on todellakin hyvin, hyvin
ikävää", sanoi hän, ja pyyntimiehet purskahtivat nauruun.
Heidän karkeat äänensä, jotka kaikuivat tässä pienessä huoneessa,
tekivät raa'an vaikutuksen. Koko kohtauksessa oli jotakin raakaa,
ja kun minä nyt katselin tätä vierasta naista ja näin, kuinka
huonosti hän sopi kaikkeen tähän, huomasin vasta ensi kertaa, kuinka
hyvin minä itse siihen sovelluin. Minähän tunsin niin hyvin nuo
miehet ja heidän sielunelämänsä -- ja minä kuuluin itsekin heidän
joukkoonsa, minä elin hylkeenpyytäjän elämää, söin hylkeenpyytäjän
ruokaa, ajattelin tavallaan hylkeenpyytäjän ajatuksia. Minua eivät
ihmetyttäneet nuo kehnot vaatetukset, karheat kasvot, tuo hurja
nauru, nämä haisevat seinät ja heiluvat lamput.
Levittäessäni voita leivälle osuivat silmäni käteeni. Kaikki
rystyset olivat nahattomat ja tulehtuneet, sormet paisuneet ja
kynnet mustareunaiset. Minä tunsin, että tukka niskassani oli paksu
kuin turkki, minä tiesin, että takinhiha oli kulunut rikki ja että
sinisen paitani kauluksesta puuttui nappi. Tikari, josta Susi-Larsen
oli puhunut, riippui kupeellani. Olihan se hyvinkin luonnollista,
että se riippui siinä, nyt vasta käsitin kuinka luonnollista se oli
ajatellessani asiaa miss Brewsterin kannalta ja käsittäessäni kuinka
omituiselta se sekä kaikki muukin, mikä oli sen yhteydessä, mahtoi
hänestä tuntua.
Mutta miss Brewster ymmärsi, että Susi-Larsen vain ivasi, ja hän
katsoi minua jälleen myötätuntoisesti. Mutta samalla hän näytti
olevan ymmällä. Sillä sen kautta kaikki tuntui hänestä vielä
entistäänkin käsittämättömämmältä.
"Ehkäpä minä voin päästä johonkin vastaantulevaan laivaan", sanoi
miss Brewster.
"Täällä ei koskaan kulje muita laivoja kuin hylkeenpyytäjiä", vastasi
Susi-Larsen.
"Mutta minulla ei ole vaatteita -- ei kerrassaan mitään", vastusteli
hän. "Te ehkä ette ajattele, etten ole mies -- ja että tuo
kuljeksiva, huoleton elämä, jota te ja teidän miehenne näytätte
viettävän, on minulle jotakin aivan vierasta."
"Mitä pikemmin te siihen totutte, sitä parempi", selitti Susi-Larsen.
"Minä hankin teille kangasta, neuloja ja lankaa", lisäsi hän.
"Toivottavasti puvun tai parin ompeleminen ei tuota teille kovin
suurta rasitusta."
Miss Brewster irvisteli hiukan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa,
ettei hän osannut ommella vaatteita. Yhtä selvästi huomasin myöskin,
että hän sekä pelkäsi että oli aivan ymmällä, vaikka hän rohkeasti
koettikin sitä salata.
"Minä oletan, että te, samoin kuin mr van Weydenkin, olette tottunut
siihen, että muut ovat tehneet kaikki työt teidän puolestanne. Mutta
enpä luule teillä olevan vähintäkään vahinkoa siitä, jos saatte
nyt hiukan itsekin tehdä työtä. Kuulkaahan -- millä tavalla te
ansaitsette elantonne?"
Miss Brewster katsoi kummissaan Susi-Larseniin.
"Tarkoitukseni ei ole loukata. Ihmisethän syövät, ja siksi heidän on
pakko hankkia itselleen elintarpeita. Nämä miehet ampuvat hylkeitä
elannokseen, minä kuljetan laivaani samassa tarkoituksessa, ja mr van
Weyden ansaitsee ainakin tätä nykyä ruokansa auttamalla minua. Mitä
te teette?"
Miss Brewster kohautti olkapäitään.
"Ansaitsetteko te itse elantonne? Vai elättääkö joku toinen teitä?"
"Pelkään pahoin, että toiset ovat tehneet sitä suurimman osan
ikääni", vastasi hän nauraen. Hän koetti rohkeasti yhtyä Larsenin
leikinlaskuun, mutta minä näin, miten pelko kasvamistaan kasvoi hänen
silmissään hänen katsellessaan Susi-Larsenia.
"Ja minä oletan myöskin, että muut ovat aina valmistaneet teidän
vuoteennekin?"
"Olen minä itsekin laittanut vuoteeni", vastasi hän.
"Useinko?"
Hän pudisti päätään tekeytyen surulliseksi.
"Tiedättekö, mitä Yhdysvalloissa tehdään köyhille ihmisille,
jolleivät he, niinkuin te, ansaitse elatustaan työllä?"
"En, minä olen kovin tietämätön", sanoi hän. "Mitä siellä tehdään
köyhille ihmisille, jotka ovat minun kaltaisiani?"
"Heidät lähetetään vankeuteen. Heitä syytetään irtolaisuudesta,
jolleivät he voi elättää itseään. Jos minä olisin mr van Weyden, joka
aina pitää niin paljon melua oikeasta ja väärästä, niin kysyisin,
mikä oikeus teillä on elää, koska ette millään tavalla ansaitse
leipäänne?"
"Mutta koska te ette ole mr van Weyden, niin eihän minun tarvitse
vastata teille?"
Hän katsoi Susi-Larseniin suloisesti hymyillen, vaikka hänen silmänsä
olivatkin täynnä kauhua, ja tuo surullinen näky koski kipeästi
sydämeeni. Minun täytyi jollakin tavalla tarttua keskusteluun ja
johtaa se muualle.
"Oletteko koskaan ansainnut yhtä ainoatakaan dollaria omalla
työllänne?" kysyi Susi-Larsen, varmana vastauksesta ja äänessään
riemuitseva, kostonhimoinen sävy.
"Kyllä, sitä olen todellakin tehnyt", vastasi miss Brewster hitaasti,
ja minä olisin voinut nauraa ääneeni hänen pelokkaalle ilmeelleen.
"Muistan, että isäni kerran antoi minulle dollarin, kun olin aivan
pieni, jotta pysyisin hiljaa viisi minuuttia."
Susi-Larsen hymyili säälivästi.
"Mutta siitä on hyvin pitkä aika", jatkoi miss Brewster, "ja tuskinpa
te voitte vaatiakaan, että yhdeksänvuotias tyttö itse ansaitsisi
elatuksensa. -- Nykyään", lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa vaiti,
"ansaitsen vuodessa noin tuhannenkahdeksansadan dollarin paikoilla".
Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa lautasista ja kiintyivät häneen.
Maksoihan vaivaa katsella naista, joka ansaitsi tuhatkahdeksansataa
dollaria vuodessa. Susi-Larsen osoitti peittelemättä ihastustaan.
"Vuosipalkallako vai kappaletyöllä?" kysyi hän.
"Kappaletyöllä", vastasi miss Brewster nopeasti.
"Tuhatkahdeksansataa", sanoi Susi-Larsen miettivästi. "Se tekee
sataviisikymmentä dollaria kuussa. No niin, miss Brewster, minun
laivallani ei olla itaria. Te voitte saada saman palkan meidänkin
parissamme."
Miss Brewster ei vastannut siihen mitään. Hän oli vielä liian
tottumaton Susi-Larsenin oikullisiin päähänpistoihin voidakseen
tyynesti ottaa niitä vastaan.
"Minä unohdin kysyä, minkälaista työtä te teette", jatkoi Susi-Larsen
lempeästi. "Minkälaista tavaraa te valmistatte? Ja minkälaisia
työkaluja ja aineksia te käytätte?"
"Paperia ja mustetta", vastasi miss Brewster nauraen. "Niin, sehän on
totta -- myös konekirjoittajaa."
"Te olette Maud Brewster", sanoin minä hitaasti ja syvällä
vakaumuksella, ikäänkuin olisin syyttänyt häntä jostakin rikoksesta.