Kun tulin kannelle, oli _Ghost_ paapuurin halsseilla ja kulki suoraan
pientä venettä kohti, jonka varpapurje oli meille varsin tuttu.
Kaikki miehet olivat kannella; he tiesivät, että jotakin tapahtuisi,
kun Johnson ja Leach pääsisivät laivaan.
Oli neljäs vahdinvaihto. Louis tuli peräkannelle hoitamaan peräsintä.
Ilma oli kostea, ja minä huomasin, että hän oli ottanut öljyvaatteet
ylleen.
"Mitä nyt tulee?" kysyin minä.
"Vain pikkuinen myrsky, herra", vastasi hän, "ja hiukan sadetta sen
verran vain että kiduksemme kastuvat".
"Sääli että tapasimme heidät", sanoin minä samassa kun suuri aallokko
heitti _Ghostin_ hyvän matkaa sivulle, jotta äkkiä näimme veneen
edessämme.
Louis väänsi peräsintä ja käänsi laivan oikeaan suuntaan. "He eivät
kuitenkaan koskaan olisi päässeet maihin, herra."
"Eivätkö todellakaan?" kysyin minä.
"Ei, herra. Tunsitteko tuon puuskan!" Vihuri oli todellakin
kiepaissut kiinni laivaan, ja Louisin täytyi kääntää peräsintä, jotta
laiva pysyisi tuulen alapuolella. "Enpä usko, että tunnin kuluttua
on enää ainoatakaan veneen pahaista jäljellä näillä seuduin; onpa se
heille oikea onnenpotkaus, että me olemme täällä ja otamme heidät
korjuuseen."
Susi-Larsen tuli nyt perälle keskilaivalta, missä hän oli puhellut
haaksirikosta pelastuneiden miesten kanssa. Hänen käyntinsä oli
entistä enemmän kissamaisen liukas ja hänen katseensa terävä ja
kirkas.
"Kolme öljykauppiasta ja yksi insinööri", sanoi hän astuessaan
lähemmäksi. "Mutta kyllä me heistä merimiehiä teemme, tai ainakin
soutajia. -- No, mitenkä nainen jaksaa?"
En tiedä miksi, mutta tunsin ikäänkuin veitsenpistoksen sydämessäni,
kun hän mainitsi häntä. Minä oletin, että se oli vain jonkinmoista
typerää arkatuntoisuutta mutta en parhaalla tahdollakaan voinut
irtaantua siitä tunteesta, ja kohautin siksi vain olkapäitäni.
Susi-Larsen vihelsi pilkallisesti.
"Mikä hänen nimensä sitten on?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasin minä. "Hän nukkuu. Hän oli kovin väsynyt. Minä
odotin oikeastaan saavani teiltä tarkempia tietoja. Mikä laiva se
oli?"
"Postihöyry", sanoi hän lyhyesti. "'City of Tokio' San Franciscosta,
matkalla Yokohamaan. Joutui tuuliajolle myrskyssä. Vanha romu. Vuoti
sekä ylhäältä että alhaalta kuin seula. Neljä päivää he olivat olleet
tuuliajolla. Ettekö lainkaan tiedä kuka tai mikä hän on? Tyttö, naitu
vai leski? Ettekö tiedä mitään?"
Hän pudisti ivallisesti päätään ja katseli nauraen minua.
"Aiotteko...", aloin minä. Vähällä olin kysyä, aikoiko hän viedä
haaksirikkoutuneet Yokohamaan.
"Mitä te aiotte tehdä Johnsonille ja Leachille?"
Hän pudisti päätään. "Sitä en todellakaan tiedä, Hump. Saatuani nämä
uudet tulokkaat on minulla miehiä yllinkyllin."
"Mutta he ovat varmaan saaneet aivan kyllikseen karkaamisestaan",
sanoin minä. "Miksi ette voisi kohdella heitä aivan toisin kuin
ennen? Ottakaa heidät laivaan ja kohdelkaa heitä hyvin. Mitä ikänä he
ovatkaan tehneet, niin on heitä ärsytetty siihen."
"Minäkö olen ärsyttänyt?"
"Niin, juuri te", vastasin minä lujalla äänellä. "Ja minä tahdon
varoittaa teitä, Susi-Larsen. Minä voisin ehkä unohtaa, kuinka kallis
oma henkeni on minulle, ja tappaa teidät, jos te rääkkäätte liiaksi
noita molempia raukkoja."
"Hyvä!" huudahti hän. "Te saatatte minut ylpeilemään teistä, Hump!
Te olette tullut niin rohkeaksi, että tuumitte kostoakin. Te alatte
tulla itsenäiseksi. Te pahaksi onneksi elitte ennen hyvin rauhallista
elämää, mutta te alatte kehittyä, ja sen vuoksi pidän teistä entistä
enemmän."
Hänen äänensä ja muotonsa muuttui. Hän näytti vakavalta. "Uskotteko
te lupauksia?" kysyi hän. "Pidättekö te niitä pyhinä?"
"Tietysti", vastasin minä.
"Sitten minä ehdotan, että me teemme sopimuksen", jatkoi hän
sillä hän oli täydellinen näyttelijä. "Jos minä nyt lupaan, etten
tee mitään pahaa Johnsonille ja Leachille, niin lupaatteko te
vastapalvelukseksi olla koettamatta ottaa minua hengiltä? -- Ei
silti, että pelkäisin teitä -- en minä teitä pelkää", lisäsi hän
nopeasti.
Saatoin tuskin uskoa korviani. Mikä häneen nyt meni?
"Suostutteko siihen?" kysyi hän kärsimättömästi.
"Kyllä suostun", vastasin minä.
Hän ojensi minulle kätensä, ja sillä välin kun minä pudistin sitä,
olisin voinut vannoa, että näin pilkkaavan pirun hetken aikaa
välähtävän hänen silmissään.
Me astuimme peräkannen korokkeen yli suojapuolelle. Vene oli nyt
hyvin lähellä ja sen tila oli aivan epätoivoinen. Johnson piti perää
ja Leach viskasi vettä. Me lähestyimme sitä nopeasti. Susi-Larsen
käski Louisin kääntää laivaa hiukan, ja me laskimme veneen
rinnalle noin kahdenkymmenen jalan päähän siitä. _Ghost_ suojasi
sitä tuulelta. Varpapurje lepatti höllänä, ja vene kohosi täyteen
tasapainoonsa, jotta miesten täytyi muuttaa asentojaan. Veneen vauhti
hiljeni, ja kun me kohosimme suunnattoman hyökyaallon harjalle, se
liukui aallonpohjaan.
Samassa Leach ja Johnson katsahtivat tovereihinsa jotka olivat
keräytyneet reelingin luo keskilaivalle. Ei kukaan tervehtinyt heitä.
Toverit tiesivät, että he olivat kuoleman omat; heidän välillään oli
syvä kuilu, joka erottaa elävät kuolleista.
Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat peräkannen korokkeen
kohdalla, ja siinä seisoimme Susi-Larsen ja minä. Me olimme nyt
laskeutumassa alas aallonpohjaan, ja he kohosivat ylös korkeuteen.
Johnson katsoi minuun, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat
surkastuneet ja näivettyneet. Minä huiskutin hänelle kättäni ja
hän vastasi tervehdykseeni, mutta silminnähtävästi toivottomasti.
Tuntui siltä, kuin hän ikipäiviksi olisi sanonut minulle jäähyväiset.
En voinut nähdä Leachin katsetta, sillä hän katsoi koko ajan
Susi-Larsenia samalla leppymättömällä vihalla kuin ennenkin.
Heidän veneensä oli nyt ajautunut laivan peräpuolelle. Äkkiä tuuli
tarttui varpapurjeeseen ja keikautti pientä alusta niin voimakkaasti,
että se oli vähällä kaatua. Valkoinen aallonharja kuohahti sen yli ja
hajosi lumenvalkeaksi, tupruavaksi vaahdoksi. Sitten vene joka oli
puolillaan vettä, kohosi jälleen näkyviin, Leach ajoi vettä veneestä
kaikin voimin, ja Johnson piti kalmankalpeana ja pelokkaana lujasti
peräsimestä kiinni.
Susi-Larsen naurahti kovalla äänellä aivan korvani vieressä ja astui
sitten laivan toiselle reunalle. Hänen olisi nyt pitänyt pysäyttää
kuunari, mutta se kulkikin entiseen suuntaansa, eikä Susi-Larsen
sanonut sanaakaan, ei antanut ainoatakaan viittausta. Louis seisoi
levollisena peräsimessä, mutta minä huomasin, että merimiehet,
jotka olivat kokoontuneet ryhmiin kokkapuolelle, katselivat meitä
levottomina ja pelokkaina. _Ghost_ kiiti yhä eteenpäin, kunnes vene
eteni niin kauaksi, että se näytti enää vain pieneltä pilkulta, mutta
samassa kajahti Susi-Larsenin ääni ja hän antoi laivan kääntyä.
Me kuljimme takaisin kaksi mailia tai vieläkin enemmän taistelevaa
pähkinänkuorta kohti, sitten jaakari siirrettiin toiselle puolelle
ja alus pysäytettiin. Hylkeenpyytäjäveneet eivät ole rakennetut
luovimista varten. Ne koettelevat aina pysyä sellaisessa asennossa,
että ne tuulen noustessa voivat laskea myötätuuleen laivan edellä.
Mutta koko tällä autiolla lakeudella ei Leachilla ja Johnsonilla
ollut muuta turvaa kuin _Ghost_, ja he alkoivat siis rohkeasti
uhmailla vastatuulta. Kulku kävi hitaasti, sillä meri oli kovin
rauhaton. Joka hetki he olivat hautaantua kuohuvien aaltojen alle.
Kerta kerralta -- lukemattomia kertoja -- näimme veneen luovivan
suunnattomien vaahtopäisten laineiden keskellä, hiljentävän vauhtiaan
ja heittelehtivän kuin korkki edestakaisin.
Johnson oli erinomainen merimies, ja hän osasi yhtä hyvin hoitaa
pientä venettä kuin isoa alustakin. Puolentoista tunnin kuluttua
hänen veneensä oli melkein poikittain meihin ja hän laski laivan
perän ohi siten, että hän varmaan seuraavalla käännöksellä voisi
saavuttaa meidät.
"Vai niin, oletteko nyt muuttaneet mieltänne?" kuulin Susi-Larsenin
mutisevan puoleksi itsekseen, puoleksi niille, jotka seisoivat hänen
lähettyvillään. "Vai tahdotte nyt tulla laivaan. No, yrittäkäähän
vain. -- Laskekaa suoraan tuuleen!" hän huusi Ufti-Uftille, joka
sillä välin oli tullut Louisin paikalle.
Toinen komento seurasi nyt toistaan. Kun kuunari laski tuuleen,
hellitettiin purjeiden köysiä. Me kiidimme nyt eteenpäin
myötätuulessa, ja sillä välin Johnson arkailematta hellitti köysiään
ja laski suoraan meitä kohti noin sadan jalan etäisyydestä.
Susi-Larsen nauroi ääneensä ja viitaten kädellään käski heidän
seurata jäljessä. Hänen tarkoituksensa varmaan oli pitää heitä
pilkkanaan -- luulen, että hän tahtoi antaa heille pienen opetuksen
selkäsaunan asemesta. Mutta tämä opetus oli vaarallinen, sillä kehno
vene oli joka hetki vaarassa kaatua.
Johnson laski tarkalleen veneen käänteet ja seurasi meidän
jäljissämme. Hänellä ei ollut muuta valinnan varaa. Kuolema
uhkasi joka taholta, milloin tahansa jokin noista monista
jättiläishyökylaineista saattoi kaataa veneen ja vyöryä sen ylitse.
"Kuolemankauhu ajaa heitä eteenpäin", mutisi Louis aivan korvani
juuressa, kun aioin astua kokkaan ja käskeä miesten laskea alas
jaakarin ja haruspurjeen.
"Oo, hetken kuluttua hän panee piihin ja ottaa heidät laivaan",
sanoin minä iloisesti. "Hän antaa heille aika läksytyksen, siinä
kaikki."
Louis katsoi viekkaasti minuun. "Luuletteko todellakin?" kysyi hän.
"Aivan varmaan", vastasin minä. "Ettekö tekin usko?"
"Minäkö? Ah, minä en nykyään ajattele muuta kuin omaa nahkaani",
vastasi hän. "Mutta voipa sitä ihmetellä yhtä ja toista tässä
maailmassa. San Franciscossa sain aika humalan whiskystä, mutta tuo
nainen, joka meillä on laivassa, on varmaan pannut teidän päänne
vieläkin enemmän pyörälle. Ajatelkaapas, että minä voin nähdä,
millainen vekkuli te olette!"
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyin minä, kun hän kääntyi pois
iskettyään tämän nuolen.
"Mitäkö minä tarkoitin!" huudahti hän. "Ja sitä te voitte kysyä?
Mitäs minun tarkoituksistani, kun on kysymys siitä, mitä Susi
tarkoittaa. Minä sanoin Susi -- juuri Susi."
"Tahdotteko auttaa meitä, jos jotain ikävää sattuu?" kysyin minä
vaistomaisesti, sillä hänen sanansa herättivät pelkoani.
"Auttaako teitä? Vanhaa paksua Louista, häntä minä autan, ja
ikävyyksiä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Me olemme vasta alussa, sen
minä sanon teille -- vasta aivan alussa."
"Minä en uskonut teitä sellaiseksi pelkuriksi", sanoin minä ivaten.
Hän katseli minua halveksien. "Kun en ole sormellakaan auttanut noita
molempia raukkoja" -- hän viittasi purjeeseen aaltojen keskellä --
"niin ette voine toki luulla, että panisin henkeni alttiiksi naisen
tähden, jota en ole edes nähnyt ennen kuin tänään".
Minä käännyin halveksuen pois hänestä ja astuin perälle.
"Laskekaa alas nuo latvapurjeet, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen,
kun nousin peräkannen korokkeelle.
Olin aivan rauhallinen noiden molempien veneessä olevien miesten
puolesta. Olihan aivan selvää, ettei Susi-Larsen tahtonut poistua
kovin kauaksi heistä. Tämä ajatus antoi minulle uutta toivoa, ja
läksin siis nopeasti suorittamaan saamaani käskyä. Tuskinpa ehdin
avata suuni ja antaa tarpeelliset käskyt miehille, ennenkuin he
hyökkäsivät nostoköysien ja alashaalaajien kimppuun tai kiipesivät
ylös mastoihin. Susi-Larsen seurasi katkerasti hymyillen heidän
auliuttansa.
Me jatkoimme yhä samaan suuntaan ja kun vene oli useamman
mailin päässä meistä, pysäytettiin kuunari jälleen ja me jäimme
odottamaan. Kaikkien silmät kiintyivät lähenevään veneeseen,
yksinpä Susi-Larseninkin, mutta hän yksin koko laivalla oli täysin
levollinen. Eipä edes Louis, joka tuijotti jäykästi veteen, voinut
täysin hillitä kasvojansa.
Ja vene lähestyi lähestymistään, se kynti kuohuvan vihreän aineen
läpi kuin elävä olento, se kohosi ja ajelehti, se viskautui yli
suunnattomien hyökylaineiden tai katosi niiden taakse tullakseen
jälleen näkyviin ja kohotakseen pystyyn. Näytti aivan mahdottomalta,
että se voisi pelastua, mutta joka kerta huimasti hypätessään se sai
suorastaan ihmeitä aikaan. Sadekuuro kulki ohitsemme, ja virtanaan
vuotavasta vedestä kohosi vene esiin melkein meidän vieressämme.
"Laskekaa suoraan tuuleen!" huusi Susi-Larsen ja hyppäsi peräsimen
luo, jota hän itse alkoi vääntää.
Taaskin _Ghost_ kiiti eteenpäin myötätuulessa, ja kaksi tuntia
seurasivat Johnson ja Leach meidän jäljissämme. Me pysähdyimme ja
käännyimme taas myötätuuleen, ja alituisesti pieni vene kohosi
ja laski aallonharjalta aallonpohjaan jäljissämme. Vene oli noin
neljännesmailin päässä meistä, kun se peittyi sadekuuroon. Me emme
nähneet sitä koskaan enää. Tuuli karkotti sateen, ja ilma kirkastui
jälleen, mutta ei mitään purjetta näkynyt hyrskyävällä merenpinnalla.
Luulin kerran veneen pohjan kiiltävän mustana valkoisen vaahdon
keskellä. Siinä kaikki. Johnsonin ja Leachin taistelu henkensä
puolesta oli päättynyt.
Heidän toverinsa seisoivat yhä pienissä ryhmissä keskilaivalla.
Ei kukaan ollut mennyt kannen alle, ei kukaan sanonut sanaakaan.
Ei kukaan katsonut toinen toiseensa. Jokainen oli ikäänkuin
lamautunut -- tai kuin syviin ajatuksiin vaipunut, koettaen päästä
selville siitä, mitä todellakin oli tapahtunut. Mutta Susi-Larsen
ei suonut heille paljon ajattelemisen aikaa. Hän sanoi laivan heti
kääntyvän entiselle reitilleen -- tietysti hyljeparvea kohti eikä
Yokohaman satamaan. Mutta miehistö ei vetänyt nuoria eikä nostanut
purjeita enää minkäänlaisella innolla, ja minä kuulin heidän hiljaa
kiroilevan, hiljaa ja elottomasti. Samoin ei ollut pyyntimiesten
laita. Smoke, jota ei kukaan voinut vastustaa, kertoi jotakin juttua,
ja he poistuivat nauraen välikannelle.
Kulkiessani keittiön ohi laivan perälle tapasin insinöörin, jonka me
olimme pelastaneet. Hän oli kalmankalpea, ja hänen huulensa vapisivat.
"Hyvä Jumala -- millainen laiva tämä oikeastaan on, herra", huudahti
hän.
"Onhan teillä silmät ja näettehän te itse", vastasin minä melkein
raa'asti tuskan ja levottomuuden vallassa.
"Entäs teidän lupauksenne?" sanoin heti sen jälkeen Susi-Larsenille.
"En koskaan aikonutkaan ottaa heitä laivaan antaessani sen lupauksen
teille", vastasi hän. "Ja täytyyhän teidän myöntää, etten omin käsin
ole ottanut heitä hengiltä -- kaukana siitä, kaukana siitä", lisäsi
hän nauraen.
En vastannut mitään. Minun oli mahdoton saada sanaakaan suustani,
ja ajatukseni vain pyörivät aivoissani. Minun täytyi saada aikaa
selvitellä ajatuksiani, sen tiesin. Minun täytyi vastata naisesta,
joka nukkui alhaalla hytissä, minun täytyi ottaa hänet huomioon, ja
ainoa selvä ajatus, joka välähti aivoissani, oli se, etten saanut
tehdä mitään varomatonta jos tahdoin häntä jollakin tavalla auttaa.