Seuraavana päivänä myrskyn hiukan laantuessa, pänttäsimme päähämme,
Susi-Larsen ja minä, anatomiaa ja kirurgiaa ja hoidimme Mugridgen
kylkiluita. Ja kun myrsky oli kokonaan lakannut, luovaili Susi-Larsen
edestakaisin sillä osalla valtamerta, jossa myrsky oli meidät
yllättänyt, vaikkakin hiukan lännempänä. Sillä välin korjattiin
veneitä ja valmistettiin ja pingoitettiin uusia purjeita. Me
kohtasimme toisen hylkeenpyytäjäkuunarin toisensa jälkeen. Ja
useimmat niistä etsivät hävinneitä veneitään. Monet olivat myös
pelastaneet toisten laivojen miehiä ja veneitä. Sillä useimmat
kauppalaivaston laivoista olivat olleet länsipuolella meitä, ja
kun veneet hajaantuivat kukin tahollensa, ne olivat hädissään
turvautuneet lähimpään apuun.
Kaksi veneistämme sekä niiden miehistö löytyi _Cisco_-nimisestä
laivasta, ja Susi-Larsenin suureksi iloksi ja minun suureksi
surukseni olivat Smoke, Nilson ja Leach _San Diego_-laivalla. Viiden
päivän kuluttua puuttui enää neljä meidän miehistämme -- Henderson,
Holyoak, Williams ja Kelly -- ja pyynti oli jälleen täydessä
vauhdissa.
Seuratessamme hyljeparvea pohjoiseen yllättivät hirvittävät merisumut
meidät. Päivä päivältä laskimme veneet veteen keskellä sumua, joka
nieli ne heti kitaansa, ja me laivassa-olijat toitotimme lakkaamatta
torvea ja ammuimme tykeillä joka viidestoista minuutti. Alituisesti
veneet hävisivät ja löytyivät jälleen, ja seurauksena oli se, että
miehet jättivät saaliinsa aina siihen kuunariin, joka kulloinkin
otti ne suojaansa, kunnes ne löysivät taas oman laivansa. Mutta
Susi-Larsen, joka oli menettänyt yhden veneistään, anasti --
niinkuin häneltä saattoi odottaakin -- ensimmäisen eksyneen veneen
joka hänen tielleen sattui, ja pakotti miehistön pyydystämään
hänelle, sallimatta heidän palata omaan laivaansa, kun se tuli
meidän näkyviimme. Muistan, että hän ojennetuin pyssyin pakotti
hylkeenampujan ja hänen molemmat seuralaisensa piiloutumaan kannen
alle, kun heidän kapteeninsa kulki aivan meidän ohitsemme ja kysyi,
olimmeko nähneet hänen miehiänsä.
Thomas Mugridge, joka niin ihmeen itsepäisesti pysyi hengissä,
kulki taaskin ontuen paikasta toiseen ja hoiti kaksinkertaista
tointaan kokkina ja passarina. Johnsonia ja Leachia kiusattiin ja
lyötiin yhtä paljon kuin ennenkin, ja he odottivat vain, että he
heittäisivät henkensä heti pyyntiajan loputtua, ja toiset viettivät
oikeaa koiranelämää, sillä heidän armoton herransa ja isäntänsä
kohteli heitä aivan kuin koiria. Mitä Susi-Larseniin ja minuun
tuli, elimme me varsin ystävällisissä väleissä, vaikken voinutkaan
kokonaan irtaantua siitä ajatuksesta, että minun velvollisuuteni
olisi ollut tappaa hänet. Hän suorastaan lumosi minut, ja minä
pelkäsin häntä suunnattomasti. Minun oli myös mahdoton ajatella
häntä kuolleena edessäni. Hänessä oli jonkinmoista kestävyyttä,
ikäänkuin hän ikuisesti pysyisi nuorena, ja tämä seikka esti kaiken
muun mahdollisuuden. En voinut ajatella häntä muuten kuin alituisesti
elävänä -- käskevänä, taistelevana ja tuhoavana, ikuisesti elävänä.
Yksi hänen huvituksistansa oli se, että kun me olimme keskellä
hyljeparvea ja meri raivosi niin kovasti, ettemme voineet laskea
veneitä ulos, hän otti mukaansa pari soutajaa ja perämiehen ja
läksi itse pyyntiin. Hän oli taitava ampuja ja toi mukanaan joukon
nahkoja, vaikka ei ollutkaan mitään pyyntimahdollisuutta, niinkuin
hylkeenampujat väittivät. Hänen suurin huvinsa näytti olevan antautua
hengenvaaraan ja taistella henkensä puolesta tavattomilla voimilla.
Minä perehdyin yhä enemmän merimiesammattiin, ja eräänä päivänä
-- sellaista tapahtui varsin harvoin -- sain ohjata _Ghostia_
aivan yksin ja nostaa itse veneet laivaan. Susi-Larsen makasi
päänsäryssään, ja minä seisoin peräsimessä aamusta iltaan, purjehdin
keskellä valtamerta viimeisen suojanpuoleisen veneen jäljessä, panin
piihin ja nostin kaikki veneet laivaan saamatta pienintäkään käskyä
tai neuvoa Susi-Larsenilta.
Silloin tällöin pieni myrskykin yllätti meidät, sillä me olimme
nyt saapuneet kosteaan ja myrskyiseen seutuun, ja kesäkuun
keskipaikkeilla kohtasi meidät vihurimyrsky, jota en hevillä voi
unohtaa, sillä se vaikutti suuren muutoksen minun elämässäni.
Olimme varmaan aivan keskellä myrskypyörrettä, ja Susi-Larsen
koetti päästä sitä pakoon laskemalla etelään päin, reivattuaan
kokkapurjeen ja laskettuaan vihdoin kaikki purjeet alas. En ollut
koskaan voinut kuvailla mielessäni sellaista aallokkoa. Ne laineet,
jotka ennen olivat vyöryneet ympärillämme ja ylitsemme, eivät olleet
mitään näihin verraten, sillä näiden harjat olivat puolen mailin
päässä toisistaan ja kohosivat mastojemmekin yli. Ne olivat niin
jättiläismäisiä, ettei Susi-Larsen uskaltanut panna piihin, vaikka me
ajauduimmekin kauaksi etelään ja etenimme yhä enemmän hyljeparvesta.
Olimme varmaan joutuneet sille reitille, jota höyrylaivat kulkevat
Tyynellä merellä, kun tuppurituuli lakkasi, ja pyyntimiesten suureksi
iloksi huomasimme olevamme keskellä hyljeparvea -- se oli toinen,
jonkinmoinen jälkiparvi, joka heidän selitystensä mukaan oli jotakin
hyvin tavatonta. Heti paikalla laskettiin veneet vesille, ja kaiken
päivää kesti ampumista ja teurastusta.
Illan suussa Leach seisoi lähellä minua. Olin juuri merkinnyt
muistiin viimeisen saliin, jonka viimeinen vene oli tuonut mukanaan,
kun hän pimeässä lähestyi minua ja sanoi hiljaisella äänellä:
"Voitteko sanoa, mr van Weyden, kuinka kaukana on ranta ja missä
suunnassa on Yokohama?"
Sydämeni tykytti ilosta, sillä tiesin, mitä hänellä oli mielessä, ja
minä annoin hänelle tarvittavat tiedot: luoteessa, viidensadan mailin
päässä.
"Kiitos, herra", sanoi hän ja katosi pimeyteen.
Seuraavana päivänä oli vene numero kolme kadonnut ja sen keralla
Leach ja Johnson. Myöskin olivat kaikkien muiden veneiden vesisäiliöt
ja ruokalaatikot kadonneet sekä molempien karanneiden vuoteet ja
matkalaukut. Susi-Larsen oli raivoissaan. Hän lisäsi purjeita, laski
luodetta kohti ja lähetti kaksi pyyntimiestä tähystelemään mastoihin;
itse hän kulki kuin ärtyisä jalopeura kannella edestakaisin. Hän
tiesi liiankin hyvin, että minä suosin molempia karanneita, ja siksi
hän ei lähettänyt minua tähystelemään.
Tuuli oli hyvä, mutta oikullinen, ja yhtä helppoa oli etsiä
nuppineulaa heinätukosta kuin saavuttaa pientä venettä tällä aavalla
sinisellä ulapalla. Mutta hän antoi _Ghostin_ kulkea täyttä vauhtia
ehtiäkseen karkulaisten ja rannikon väliin. Kun hän oletti päässeensä
niin kauaksi, alkoi hän luovia edestakaisin sillä kohdalla, josta hän
luuli heidän kulkevan.
Kolmannen päivän aamulla, heti kahdeksan soiton jälkeen, huusi Smoke
tähystyspaikaltaan, että vene oli näkyvissä. Kaikki miehet seisoivat
reelingissä. Tuuli puhalsi puskemalla lännestä, se näytti yhä
vahvenevan ja tasaantuvan -- ja suojapuolella, keskellä värähtelevää
nousevan auringon hopeahohdetta, näkyi musta pilkku, joka vuoroin
loisti, vuoroin taas katosi.
Me laskimme sitä kohti. Sydämeni oli raskas kuin lyijy. Olin aivan
sairas jännityksestä, ja kun näin riemuitsevan ilmeen Susi-Larsenin
kasvoilla, niin musteni kaikki silmissäni ja töintuskin sain
hillityksi itseni, etten hyökännyt hänen kimppuunsa. Olin niin
hermostunut ajatellessani mikä vaara uhkasi Leachia ja Johnsonia,
että jouduin aivan pois suunniltani. Minä tiedän vain, että hiivin
melkein tajuttomana pyyntimiesten komeroon välikannelle ja aikoessani
palata sieltä ladattu pyssy kädessäni, kuulin hämmästyneen äänen
huutavan:
"Heitä on viisi veneessä!"
Nojauduin portaiden kaidepuihin, vapisten koko ruumiiltani, ja
kuulin, että toisetkin vakuuttivat samaa. Polveni pettivät ja
minä vaivuin maahan, mutta tultuani jälleen tajuntaani huomasin
kauhistuksekseni mitä olin aikonut tehdä. Kiitollisena laskin pyssyn
kädestäni ja hiivin takaisin kannelle.
Ei kukaan ollut huomannut poissaoloani. Vene oli nyt siksi
lähellä, että saatoin huomata, että se oli liian iso ollakseen
hylkeenpyyntivene, ja toista muotoakin se oli. Lähestyessämme
toisiamme laskettiin veneessä purjeet alas, airot vedettiin sisään,
ja miehet näyttivät odottavan, että pysäyttäisimme laivan ja
ottaisimme heidät alukseen.
Smoke joka oli nyt tullut alas kannelle ja seisoi minun vieressäni,
alkoi nauraa omituisella tavalla. Minä katsoin kysyvästi häneen.
"Onko mokomaa nähty!" naureskeli hän.
"Mikä on hätänä?" kysyin minä.
Hän naurahti taaskin. "Ettekö näe tuolla perällä, katsokaahan, veneen
pohjalla? En koskaan enää ammu ainoatakaan laukausta, jollei tuo
tuossa ole nainen!"
Minä katsoin tarkemmin, mutta en ollut varma asiasta, ennenkuin
kuulin samat sanat toistenkin suusta. Veneessä oli neljä miestä,
ja viides epäilemättä oli nainen. Me olimme kaikki muut kovin
innoissamme paitsi Susi-Larsen, joka varmaan oli suutuksissaan siitä,
ettei vene ollut hänen omansa eikä hän siis ollutkaan saanut käsiinsä
molempia vihansa uhreja.
Me suoritimme tavalliset manööverimme päästäksemme tuulen
yläpuolelle. Kun se oli tehty, laskettiin veneessä airot jälleen
veteen ja vene lähestyi sivuttain laivan kylkeä. Nyt vasta näin
selvästi viidennen henkilön veneessä. Nainen oli käärittynä pitkään
matkaturkkiin, sillä aamu oli harmaa ja kylmä, ja minä erotin vain
hänen kasvonsa ja hänen tuuhean vaaleanruskean tukkansa merimieslakin
alta, joka hänellä oli päässä. Silmät olivat suuret, ruskeat ja
loistavat, suu lempeä ja tunteellinen ja kasvojen muoto soikea, mutta
aurinko ja suolainen tuuli oli polttanut ne melkein kuparinruskeiksi.
Minusta tuntui, kuin hän olisi ollut kotoisin jostakin muusta
maailmasta. Hän herätti minussa jonkinlaisen kalvavan kaipuun,
sellaisen kuin ihminen tuntee kuollessaan nälkään. Mutta enhän
myöskään ollut nähnyt ainoatakaan naista pitkään aikaan. Tiedän, että
seisoin siinä syvän ihmetyksen vallassa, melkein kuin jonkinmoisessa
huumeessa -- tuollainenko siis oli nainen? -- ja minä unohdin
kokonaan perämiesvelvollisuuteni enkä koettanut vähimmälläkään
tavalla auttaa heitä laivaan. Sillä kun yksi miehistä nosti hänet
käsivarrelleen ja laski hänet Susi-Larsenin syliin, katsoi hän
uteliaasti meitä silmiin ja hymyili niin suloisesti ja iloisesti kuin
vain nainen voi hymyillä -- enhän ollut nähnyt ainoankaan naisen
hymyilevän niin pitkään aikaan, joten olen suorastaan unohtanut, että
sellaista hymyä oli olemassakaan.
"Mr van Weyden!"
Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut jälleen tajuntaani.
"Saattakaa nainen alas ja järjestäkää siellä kaikki niin mukavaksi
kuin suinkin! Laittakaa vasemmanpuoleinen tyhjä koju kuntoon häntä
varten. Cooky voi sen tehdä. Ja hoitakaa hänen ahavoituneita
kasvojansa. Ne näyttävät varsin pahalta."
Hän käänti nopeasti meistä pois ja kyseli yhtä ja toista
vastatulleilta miehiltä. Heidän veneensä oli joutunut tuuliajolle;
olipa se oikea häpeä, arveli yksi miehistä, kun Yokohama oli siksi
lähellä.
Minä tunsin omituista arkuutta tätä naista kohtaan, jonka saatoin nyt
perälle. Ja minä olin varsin kömpelökin. Minusta tuntui, että nyt
vasta ensi kerran huomasin, miten hieno ja heikko olento nainen on,
ja kun tartuin hänen käsivarteensa kiinni, auttaakseni häntä alas
portaita, ihmetytti minua kuinka pehmeä ja hento se oli. Hän oli yhtä
hento ja hienoluinen kuin muutkin naiset, mutta minun silmissäni hän
oli niin hieno ja ilmava, että pelkäsin hänen käsivartensa murtuvan
minun käsissäni. Minä kerron kaiken tämän aivan peittelemättä
osoittaakseni, minkä vaikutuksen nainen yleensä ja Maud Brewster
erityisesti teki minuun pitkän kieltäytymisaikani jälkeen.
"Ei minun tähteni tarvitse niin paljon vaivaa nähdä", vastusteli hän
kun olin sijoittanut hänet Susi-Larsenin omaan nojatuoliin, jonka
olin tuonut hänen hytistään. "Venemiehet tähystivät maata kaiken
aamua, ja luulenpa, että laiva ennättää sinne jo ennen iltaa. Ettekö
tekin sitä usko?"
Hänen yksinkertainen luottamuksensa siihen, mitä lähimmässä
tulevaisuudessa tapahtuisi, hämmästytti minua. Miten voisin selvittää
hänelle asian oikean laidan -- kuinka voisin kuvailla hänelle tätä
omituista miestä, joka kynti valtamerta kuin itse kohtalo -- miten
voisin sanoa hänelle kaiken sen, jonka oppimiseen olin tarvinnut
useita kuukausia? Mutta minä vastasin rehellisesti ja suoraan.
"Jos kysymyksessä olisi joku muu kapteeni kuin meidän, niin voisin
vakuuttaa, että te huomenna olette Yokohamassa. Meidän kapteenimme
on omituinen mies, ja minä pyydän teitä valmistumaan vaikka mihin --
ymmärrättekö? -- vaikka mihin."
"Minä -- minun täytyy tunnustaa, että tuskin ymmärrän mitä te
tarkoitatte", sanoi hän epäröiden, ja hänen silmissään kuvastui
hämmästynyt, mutta kaikkea muuta kuin pelokas ilme. "Enkö ole
oikeassa olettaessani että haaksirikkoutuneille osoitetaan aina niin
paljon myötätuntoa kuin suinkin? Eihän se olisi suurikaan asia, kun
me nyt kerran olemme siksi lähellä maata."
"Suoraan sanoen, minä en tiedä yhtään mitään", sanoin minä
rohkaisevasti, "mutta tahdoin vain valmistaa teitä pahimman varalta
jos se teille sattuisi. Kapteenimme on oikea peto, hornan henki, eikä
voi koskaan tietää, mitä kulloinkin hänen päähänsä pistää."