Ihmeellistä kyllä ei _Ghost_-laivassa tapahtunut mitään erikoista,
vaikka kaikki ennustivatkin onnettomuutta. Me jatkoimme matkaa
luoteeseen, kunnes saavuimme Japanin rannikolle ja tapasimme
suuret hyljeparvet. Nuo aavan Tyynen meren hylkeet, joista ei
kukaan tietänyt mistä ne oikeastaan tulivat, kulkivat vuosittain
parituspaikoilleen Beringin mereen. Ja me seurasimme niiden jäljessä
pohjoiseen, tuhoten ja tappaen -- viskasimme niiden nyljetyt ruumiit
mereen haikalojen saaliiksi ja suolasimme nahat, jotka lopulta
joutuivat kaupunkilaisnaisten hartioiden kaunistukseksi.
Se oli armotonta teurastusta -- ja ainoastaan naisten tähden. Ei
kukaan laivassa syönyt hylkeenlihaa eikä käyttänyt sen öljyä.
Onnistuneen pyyntipäivän jälkeen oli kansi useinkin täpö täynnä
nahkoja ja ruumiita ja niljakas rasvasta ja verestä -- valurei'istä
vuoti punaista verta -- mastot, köydet ja lautakäytävät olivat veren
tahraamat -- ja miehet työtä tehdessään olivat kuin teurastajia
-- puoleksi alastomina, käsivarret ja kädet verisinä he nylkivät
tappamiaan isoja merieläimiä.
Minun toimenani oli pitää laskua eläimistä, kun niitä kuljetettiin
veneissä laivaan, valvoa nahan nylkemistä ja kannen puhdistamista
sekä pitää huolta siitä, että kaikki asetettiin jälleen paikoilleen.
Se ei ollut lainkaan mieluisaa työtä. Sekä sieluni että vatsani
nousi kapinaan, ja kuitenkin oli tämä toimi sekä työnjohto minulle
hyödyllistä. Se kehitti sitä vähäistä johtokykyä, mikä minulla
saattoi olla, ja minä tunsin, että luonteeni karaistui, mikä oli
varsin terveellistä "Sissy" van Weydenille.
Yksi asia selvisi minulle yhä enemmän, se nimittäin, etten koskaan
enää voisi tulla siksi mikä olin ennen. Minun luottamukseni ja uskoni
elämään oli tosin kestänyt Susi-Larsenin murhaavan arvostelun, mutta
hän oli sittenkin muussa suhteessa saanut muutoksen aikaan minussa.
Hän oli avannut silmäni näkemään käytännöllistä elämää, josta minulla
ennen oli ollut niin vähän tietoa ja joka aina oli tuntunut minusta
vastenmieliseltä. Minä olin oppinut näkemään elämää sellaisena
kuin se todellisuudessa oli -- ymmärtämään, että maailmassa oli
tosiasioitakin -- irtaantumaan ajatuksen maailmasta ja panemaan
jonkinmoista arvoa elämän todellisille ja oleellisille puolille.
Olin enemmän kuin koskaan ennen Susi-Larsenin parissa tultuamme
pyyntivesille. Sillä kun ilma oli kaunis ja me jouduimme keskelle
hyljeparvea, olivat kaikki miehet veneissä, ja vain hän ja minä sekä
Thomas Mugridge, jota ei oikeastaan voinut ottaa lukuun, olimme
yksin laivassa. Mutta me emme olleet toimettomina. Kaikki kuusi
venettä erkanivat viuhkan muodossa kuunarista, kunnes ensimmäinen
tuulenpuolella ja viimeinen suojapuolella oli noin kymmenen tai
kahdenkymmenen mailin päässä toisistaan, ja sen jälkeen ne sitten
laskivat suoraan ulapalle, kunnes ilta pimeni tai paha ilma pakotti
ne palaamaan. Sillä välin meidän täytyi pysytellä viimeisen
suojanpuoleisen veneen alapuolella, jotta kaikki veneet voisivat
helposti myötätuulessa palata meidän luoksemme, jos kova ilma
sattuisi nousemaan.
Ei ole niinkään helppoa kahden miehen -- varsinkin jos tuuli on kova
-- hoitaa sellaista alusta kuin _Ghost_ on: pitää perää, tähystellä
veneitä, lisätä purjeita tai vähentää niitä. Minä sain oppia paljon
ja suorittamaan nopsasti työni.
Helppoa oli oppia hoitamaan peräsintä, mutta vaikeampi oli kiivetä
saalinkiin ja riippua koko painollaan käsivarsien varassa kiivetessä
väylingeiltä vieläkin korkeammalle. Mutta minä opin senkin ja varsin
pian, sillä minun teki mieleni kunnostautua Susi-Larsenin silmissä
-- minä tahdoin osoittaa, että minulla oli oikeus olemassaolooni
muunkin kuin vain väittelyiden perusteella. Niin, olipa aika, jolloin
suorastaan nautin saadessani kiivetä mastoon ja pysytellä tuossa
epävakavassa asennossa jalkojeni varassa, tähystellen kiikarilla
merellä olevia veneitä.
Mieleeni muistuu eräs erinomaisen kaunis aamu, jolloin veneet
läksivät liikkeelle hyvin varhain, ja pyssyjen pauke hiljeni ja
vähitellen kokonaan vaikeni veneiden hajaantuessa meren selälle.
Tuuli aivan heikosti lännestä, mutta juuri kun pääsimme viimeisen
suojanpuoleisen veneen alapuolelle, tuuli tyyntyi kokonaan. Toinen
toisensa jälkeen -- saatoin selvästi sen erottaa maston huipusta
-- katosivat nuo kuusi venettä näkyvistä seuraten hylkeitä länteen
päin. Me kelluimme hiljakseen tyynen veden pinnalla voimatta seurata
veneitä. Susi-Larsen näytti miettivältä. Ilmapuntari oli alhaalla,
ja itäinen taivaanranta ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. Hän
tarkasteli sitä vähän väliä.
"Jos se alkaa nousta tuolta puolelta", sanoi hän, "ja jos se
tulee täydellä voimalla ja ajaa meidät veneiden yläpuolelle, niin
luultavasti muutamat makuukopit kadottavat asukkaansa".
Kello yhdentoista seuduilla meri oli peilikirkas. Päivällisen
aikaan kuumuus oli sietämätön, vaikka olimmekin varsin kaukana
pohjoisessa. Ei vähintäkään raitista tuulenhenkeä. Ilma oli vain
painostava ja raskas, oikea "maanjäristysilma", niinkuin vanhoilla
kalifornialaisilla oli tapana sanoa. Siinä oli jotakin peloittavaa
ja uhkaavaa, ja mieleen nousi outo aavistus, että jotakin pahaa oli
tulossa. Hitaasti yli koko itäisen taivaanrannan kohosi pilviä, jotka
nousivat ikäänkuin mustat vuoret kadotuksen kuilusta. Saattoi niin
selvästi nähdä vuorensolia, rotkoja ja syvyyksiä, että vaistomaisesti
tuli katsoneeksi, eikö näkyisi valkeata vaahtoa ja uurroksia siinä
missä meri raivoten löi rantaa vasten. Ja kuitenkin laiva keinui
aivan hiljaa, tuulta ei ollut nimeksikään.
"Sieltä ei tule vain vihuria", sanoi Susi-Larsen. "Saattepa nähdä,
että itse vanha luonto-emo siitä vielä nousee ja alkaa ulvoa
voimainsa takaa -- ja sitten meillä on tiukka työ edessä, Hump, jos
tahdomme saada edes puolet veneistämme korjuun. Parasta että lähdette
irroittamaan latvapurjetta."
"Mutta mitäs jos kova ilma nyt nousee ja me olemme vain kahden
täällä?" sanoin minä hiukan vastustelevalla äänellä.
"Meidän täytyy käyttää hyväksemme ensimmäisiä tuulenpuuskia ja laskea
veneittemme läheisyyteen ennenkuin purjeemme repeytyvät. Sitten en
vastaa enää mistään. Kyllä mastot kestävät, ja me molemmat myöskin,
mutta kovaa työtä siinä kysytään."
Ilma oli yhä yhtä tyyni. Me söimme päivällistä -- minä suoritin sen
hyvin nopeasti ajatellessani kahdeksaatoista miestämme kaukana meren
selällä ja suuria pilvivuoria, jotka lähestymistään lähestyivät.
Susi-Larsen ei näyttänyt kuitenkaan olevan levoton, vaikka
huomasinkin palatessamme kannelle, että hänen sieraimensa hiukan
värähtelivät ja että hänen liikkeensä olivat tavallista reippaammat.
Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, niiden piirteet kovettuneet,
ja sittenkin hänen silmänsä loistivat -- sinä päivänä ne olivat
väriltään siniset, kirkkaansiniset -- ja niiden välke oli ihmeellisen
kirkas ja säteilevä. Minä huomasin kummakseni, että hän varmaan tunsi
jonkinlaista julmaa iloa, että hän iloitsi taistelusta, joka juuri
oli tulossa, että häntä viehätti se tieto, että vähän ajan kuluttua
koittaisi suuri hetki, jolloin elämän tulvavesi kuohuisi kaikkein
korkeimmilleen.
Kerran -- tietämättä sitä itsekään tai huomaamatta, että minä
sen kuulin -- hän naurahti ääneensä, uhmailevasti ja ivallisesti
lähestyvälle myrskylle. Milloin tahansa voin nähdä hänet seisovan
siinä ikäänkuin kääpiön Tuhannen ja yhden yön hirvittävän
henkiolennon edessä. Hän uhmaili kohtaloa eikä tuntenut vähintäkään
pelkoa.
Hän meni keittiöön. "Kun olette pessyt vatinne ja pannunne, Cooky,
teitä tarvitaan kannella. Pitäkää varanne, kun kutsun teitä."
"Hump", sanoi hän huomatessaan, että tuijotin häneen aivan kuin
lumottuna, "tämä on nyt joka tapauksessa toista kuin whiskyn juonti
-- ja jotakin muuta kuin teidän Omarinne kokemukset. Minun mielestäni
hän sittenkin eli vain puolinaista elämää."
Läntinen taivaanpuolisko oli nyt myöskin peittynyt pilveen. Aurinko
oli himmennyt ja kadonnut näkyvistä. Kello oli kaksi päivällä, ja
aavemainen hämärä, jota silloin tällöin purppurainen hohde punasi,
oli laskeutunut merelle. Tässä purppuranhohteessa loistivat ja
hehkuivat Susi-Larsenin kasvot, ja kiihtyneen mielikuvitukseni
vallassa olin näkevinäni sädekehän hänen päänsä ympärillä. Me
lepäsimme luonnottoman hiljaisuuden helmassa, jota vastoin kaikkialla
ympärillämme luonto näytti valmistuvan myrskyyn. Tukahduttava
kuumuus oli käynyt aivan sietämättömäksi. Suuria hikihelmiä pusertui
otsastani esiin, ja tunsin niiden valuvan alas nenäni vartta myöten.
Olin vähällä mennä tainnoksiin ja tavoittelin laivan reunakaidetta
nojautuakseni siihen.
Juuri samassa tunsin hiukan tuulenhenkeä. Se lähestyi idästä ja kiiti
ohitsemme kuin kuiskaus. Veltot purjeet eivät liikahtaneet vähääkään,
ja kuitenkin oli tuuli hiukan vilvoittanut kasvojani.
"Cooky!" huusi Susi-Larsen hillityllä äänellä. Thomas Mugridge käänsi
tuskaiset ja pelästyneet kasvonsa häneen. "Siirtäkää puomi toiselle
puolelle, ja kun purje pyrkii yli, niin päästäkää se menemään ja
katsokaa, että köydet ovat kunnossa. Jos olette huolimaton, niin
voitte luottaa siihen, että se myös on teidän viimeinen työnne tässä
maailmassa. Ymmärrättekö? -- Mr van Weyden, auttakaa keulapurjeita
toiselle puolen. Ja sitten ylös latvapurjeisiin, nostakaa ne niin
pian kuin vain voitte -- mitä nopeammin toimitte, sitä helpommin
se käy. Ja jollei Cooky pidä kiirettä, niin iskekää nyrkillä häntä
otsaan."
Huomasin ilokseni, ettei hän uhkaillut minua antaessaan käskyjään.
Laiva oli kääntynyt suoraan luoteiseen, ja hän aikoi käyttää
hyväkseen ensimmäistä tuulenpuuskaa.
"Vihuri tulee tältä puolen", hän selitti minulle. "Ja veneet kulkivat
hiukan etelää kohden kuullessamme viimeiset laukaukset."
Hän kääntyi ympäri ja astui perälle peräsimen luo. Minä astuin
kokkaan ja asetuin kokkapurjeen ääreen. Sitten humahti uusi,
suhahtava kuiskaus ilman halki ja jälleen toinen. Purjeet liikahtivat
hiukan.
"Jumalan kiitos, ettei se tulla tupsahda täydellä voimalla, mr van
Weyden!" huudahti Mugridge innoissaan.
Ja minäkin olin todellakin kiitollinen, sillä olin jo oppinut sen
verran, että tiesin, miten sellaisessa tapauksessa saattoi käydä,
kun kaikki purjeet olivat ylhäällä. Tuulen humisevat kuiskaukset
muuttuivat puhalluksiksi ja töytäyksiksi, purjeet pullistuivat
ja _Ghost_ alkoi liikkua. Susi-Larsen väänsi kiivaasti peräsintä
vasemmalle, ja me aloimme laskea myötätuuleen. Tuuli tuli nyt suoraan
perästä, se kohisi ja puhkui yhä voimakkaammin, ja purjeeni tömisivät
hauskasti. En nähnyt mitä muualla tapahtui, mutta tunsin laivan
lipuvan ja kallistuvan, kun tuuli painollaan siirsi keulapurjeen ja
isonpurjeen toiselle puolelle. Minulla oli täysi työ hoitaessani
jaakaria, kliivaria ja haruspurjeita, ja kun olin suorittanut
tämän työni, kiiti _Ghost_ täydellä vauhdilla ja myötätuulessa
lounaista kohti, kaikki purjeet pullollaan. Vetämättä henkeä, vaikka
sydämeni tykyttikin kuin vasara ponnistuksen jälkeen, kiiruhdin ylös
latvapurjeeseen, ja ennenkuin tuuli oli liiaksi yltynyt, saimme ne
kunnolla ylös. Sitten läksin perälle saadakseni lisäkäskyjä.
Susi-Larsen nyökkäsi tyytyväisenä ja jätti peräsimen minun hoitooni.
Tuulen voima yhä yltyi ja meri alkoi lainehtia. Minä pidin perää noin
tunnin verran, ja hetki hetkeltä työni kävi yhä raskaammaksi. En
ollut ennen hoitanut peräsintä näin kovassa kulussa.
"Kiivetkää mastoon ja tähystäkää kiikarilla veneitämme. Me kuljimme
aikaisemmin kymmenen solmuvälin vauhdilla, nyt kiidämme jo
kahden- tai kolmentoista. Tämä vanha tyttö näyttää, mihin se kelpaa!"
Minä kiipesin vain etumaiseen saalinkiin, noin seitsemänkymmenen
jalan korkeuteen. Tarkastellessani autiota vedenpintaa minulle
selvisi, että meidän oli toimittava hyvin nopeasti, jos tahdoimme
pelastaa veneemme. Nähdessäni miten meri vyöryi, epäilin, tokko
ainoatakaan venettä oli enää tallella -- tuntui aivan mahdottomalta,
että kehno vene voisi vastustaa niin ääretöntä tuulen ja aaltojen
voimaa.
En voinut tuntea tuulen koko voimaa, sillä kuljimme myötätuulessa.
Mutta korkealta paikaltani katselin alas laivaan, ikäänkuin olisin
ollut sen ulkopuolella. Näin _Ghostin_ rajaviivojen selvästi
erottuvan kuohuvasta merestä, jota kuunari kynti kuin jokin elävä
olento. Väliin se kohosi ylös ja halkaisi suunnattoman aallon,
jolloin tuulenpuoleinen parras katosi näkyvistä ja kuohuva valtameri
vyöryi kannen yli aina laivaluukkuja myöten. Sellaisena hetkenä,
laivan kiivaasti kiikkuessa, heiluin edestakaisin ilmassa niin
kauhealla vauhdilla, kuin olisin riippunut äärettömän pendelin
päässä, joka pahimmin kiikkuessaan heilahti seitsemänkymmenen jalan
kaaressa, jollei enemmänkin. Kerran tuossa huimaavassa vauhdissa
minut valtasi pelko, ja hetken aikaa pidin kiinni käsin ja jaloin,
sillä olin niin pyörällä päästäni ja vapisin niin pahasti, etten
voinut tähystellä merelle enkä nähdä muuta alapuolellani kuin
kuohuvaa vettä, joka uhkasi niellä _Ghostin_ kitaansa.
Mutta ajatellessani merimiehiämme rohkaisin jälleen mieleni ja
tähystellessäni eteeni unohdin kokonaan pelkoni. Kokonaiseen tuntiin
en voinut nähdä mitään autiolla, kuohuvalla vedenpinnalla. Mutta
äkkiä tunkeutui harhaileva auringonsäde esiin ja valoi hopeaansa
valtameren ärjyvälle pinnalle, ja samassa huomasin pienen mustan
pilkun, joka silmänräpäyksen ajan kohosi ilmaan ja taas katosi.
Odotin kärsivällisesti. Taaskin pieni musta pilkku ilmestyi keskelle
hopeahohdetta. En yrittänytkään huutaa Susi-Larsenille, mutta
ilmoitin hänelle keksintöni heiluttamalla kättäni. Hän muutti
heti suuntaa, ja minä annoin merkin, kun musta pilkku oli suoraan
edessämme.
Pilkku suureni suurenemistaan -- se kasvoi niin nopeasti, että
vasta sen nähdessäni käsitin, kuinka äärettömällä vauhdilla me
kuljimme. Susi-Larsen antoi minulle merkin, että laskeutuisin alas,
ja seisoessani hänen vieressään hän neuvoi, miten alus oli pantava
piihin.
"Valmistautukaa siihen, että koko helvetti voi milloin tahansa päästä
valloilleen", varoitti hän, "mutta älkää välittäkö siitä. Teidän
velvollisuutenne on hoitaa työtänne ja katsoa, että Cooky seisoo
paikallansa."
Minun onnistui päästä kokkaan. Yhdentekevää mitä puolta kulki,
sillä laivan molemmat partaat painuivat vuorotellen veden alle.
Sanottuani Thomas Mugridgelle, mitä hänen tuli tehdä, kiipesin pari
jalkaa köysitikapuita ylös. Vene oli nyt hyvin lähellä, ja minä
saatoin selvästi nähdä, että se ajelehti tuulen mukana ja veti
perässään mastoa ja purjeita, jotka nyt tekivät ajoankkurin virkaa.
Kaikki kolme miestä olivat hengissä. Jokainen aalto peitti heidät
näkyvistäni, ja pelolla ja tuskalla odotin, että he katoaisivat
ikuisiksi ajoiksi. Mutta vene kohosikin jälleen vaahtoavan myrskyn
keskeltä, kokka korkealla ilmassa, niin että saatoin nähdä koko
sen märän ja mustan pohjan, aivan kuin se olisi seisonut pystyssä.
Vilahdukselta näin nuo kolme miestäkin, jotka hurjasti viskasivat
vettä veneestä pohjattomaan syvyyteen, kokka suoraan alaspäin
kääntyneenä ja perä melkein pystysuoraan ilmassa. Joka kerta kun vene
jälleen tuli näkyviin tuntui se mielestäni oikealta ihmeeltä.
Äkkiä _Ghost_ muutti suuntaa, laski loitommalle, ja mieleeni iski
se kauhea ajatus, että Susi-Larsen ehkä oli luopunut aikeestaan
pelastaa nuo onnettomat. Mutta sitten käsitin, että hän valmistautui
kiertämään, ja laskimme nyt aivan vasten tuulta, ja vene oli kaukana
meistä toisella puolellamme. Kuunari hiljensi äkkiä vauhtiaan, hetken
se seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten vauhti taas yltyi -- laiva
kääntyi tuuleen.
Tuuli tarttui nyt purjeihin täydellä voimalla, jota tähän saakka
olimme voineet välttää. Onnettomuudeksi käännyin tyhmyydessäni vasten
tuulta. Se kohosi eteeni kuin muuri ja täytti keuhkoni ilmalla,
jota en saanut jälleen puristetuksi ulos. Ja haukkoessani henkeä ja
ollessani tukehtumaisillani näin suuren vesipylvään kohoavan pääni
yläpuolella juuri kun _Ghost_ kallistui toiselle laidalleen ja nousi
korkealle tuuleen. Käännyin sivulle, vedin henkeäni ja katsoin
jälleen taakseni. Aalto oli korkeampi kuin laiva; auringonsäteet
kimalsivat sen vaahtoavassa huipussa ja läpinäkyvän vihertävän veden
läpi näin maidonvalkean vaahdon vyöryvän.
Ja sitten se tuli -- hornan henget olivat nyt valloillaan ja kaikki
tapahtui silmänräpäyksessä. Tunsin iskun, joka aivan musersi ja
lamautti minut -- tuo isku ei sattunut mihinkään ja kuitenkin
joka paikkaan. Se riuhtaisi minut irti siitä tuesta, johon olin
tarttunut kiinni, ja vei minut veden valtaan, ja äkkiä päähäni iski
ajatus, että hirveintä olisi varmaan tulla siten lakaistuksi meren
syvyyteen. Vähän väliä ruumiini kolahti ja pyörähti ympäri, ikäänkuin
se vaistomaisesti olisi ajautunut eteenpäin, ja kun en enää voinut
pidättää hengitystäni, sain kitkerää suolavettä keuhkoni täyteen.
Mutta koko ajan yksi ajatus kiersi aivoissani -- _kliivari oli
siirrettävä_ tuulen puolelle. En pelännyt kuolemaa. Olin aivan varma
siitä, että kaikki jollakin ihmeellisellä tavalla päättyisi hyvin.
Ja kun minun sekavissa aivoissani selveni se ajatus, että minun
tuli panna täytäntöön Susi-Larsenin käskyt, olin näkevinäni hänet
peräsimen ääressä keskellä raivoavaa myrskyä, uhmaillen rajuilmankin
voimaa.
Minä iskin luultavasti pääni parraskaidetta vasten, vedin henkeä,
ja keuhkoni täyttyivät jälleen ilmalla. Koetin nousta pystyyn,
mutta löin taaskin pääni ja vaivuin jälleen käsieni ja polvieni
varaan. Vesi oli kuljettanut minut aivan kanssin ovelle. Ryömiessäni
eteenpäin nelinkontin kolahdin Thomas Mugridgeen, joka makasi
valittaen maassa. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin. Minun täytyi
siirtää kliivari toiselle puolelle.
Päästyäni kannelle tuntui aivan kuin maailmanloppu olisi tullut.
Kaikkialla puuosat ja metalli ja purjeet paukkuivat ja narisivat,
_Ghost_ oli murskautua rikki. Keulapurje ja keulamärssypurje oli
repeytynyt säpäleiksi, ja raskas puomi murskautui. Ilmassa lenteli
pirstaleita, irtaantuneet köydet kiemurtelivat ja sähisivät kuin
käärmeet, ja keulapurjeen kahveli putosi alas keskelle sekasortoa.
Se suhahti varmaan aivan läheltä ohitseni, koska se yllytti minut
toimeen. Ehkäpä meidän tilamme ei sittenkään ollut aivan toivoton.
Mieleeni muistui Susi-Larsenin varoitus.
Hän oli odottanut, että helvetti alkaisi raivota, nyt se oli
tapahtunut. Missä hän oli? Minä näin hänet nyt ison jalusnuoran
kimpussa, hän hilasi sitä jättiläisvoimin kuunarin perän kohotessa
korkealle ilmaan ja hänen vartalonsa kuvastuessa ohikiitävää valkeaa
vaahtoa vasten. Kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin -- kokonaisen
kadotuksen ja sekasorron maailman -- olin ehtinyt nähdä ja kuulla
niin lyhyessä ajassa kuin viidessätoista sekunnissa.
En malttanut tarkastaa, mihin pieni vene oli joutunut, vaan tartuin
kiireimmän kautta kliivarin jalusnuoraan. Purje oli nyt alkanut
elää, kovasti paukkuen se vuoroin pullistui ja taas velttoni, mutta
kiristäen nuoraa kaikin voimin joka kerta, kun purje paukkui, sain
sen hitaasti vetäytymään paikalleen. Sellaista työtä minä osasin
suorittaa, ja minä tein parastani. Minä hilasin ja vedin, kunnes
veri vuoti sormenpäistäni, ja ollessani tässä toimessa halkesi sekä
jaakari että haruspurje ukkosen jyrinällä ja hajosi tuuleen.
Minä hilasin ja vedin yhä edelleen, ja vihdoin nuora alkoikin
helpommin juosta. Sitten Susi-Larsen tuli avuksi ja hilasi loput
yksin minun kääriessäni kokoon irrallaan olevan pään.
"Kiinnittäkää!" komensi hän. "Ja tulkaa tänne!"
Seuratessani hänen jäljissään huomasin, että laiva oli taas
jonkinmoisessa järjestyksessä, vaikka hävitys olikin ollut hirveä.
_Ghost_ oli pantu piihin. Vielä se kykeni työhön. Vaikka muut purjeet
olivatkin repaleina niin kliivari -- se oli pakattu vastatuuleen --
ja hankamyötäiseen kinnattu isopurje pitivät puoliansa, ja kuunari
oli käyttökelpoinen raivoavassa rajuilmassa.
Minä tähystelin nyt venettä sillä välin kun Susi-Larsen selvitteli
venetaljoja, ja minä näin suunnattoman aallon nostavan veneen
ylös tuulen alla vain parinkymmenen jalan päässä meistä! Ja niin
täsmällisesti Susi-Larsen oli tehnyt laskunsa, että me ajauduimme
aivan kauniisti sitä kohti, ei ollut enää muuta tehtävää kuin
kiinnittää taljat koukuilla veneen molempiin päihin ja hilata se ylös
laivaan. Mutta sitä ei ollut kuitenkaan yhtä helppo tehdä kuin sanoa.
Kokassa istui Kerfoot, Ufti-Ufti oli perässä ja Kelly keskituhdolla.
Ajautuessamme lähemmäksi kohosi vene aallon harjalle, jota vastoin
me suistuimme niin syvälle, että näin kolmen miehen kasvot melkein
yläpuolellani laivan reunan tasalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä me
kohosimme ylös ja he vaipuivat syvälle meidän allemme. Ihme ja kumma,
jollei _Ghost_ ensi kerralla murskaisi tuota pientä alusta.
Mutta juuri oikeassa hetkessä minä viskasin taljan Uftille, samassa
kun Susi-Larsen heitti omansa Kerfootille keulaan. Siinä tuokiossa
olivat molemmat taljat kiinnitetyt, ja nuo kolme miestä pitivät
varansa ja hyppäsivät yhtaikaa kuunariin. Kun _Ghostin_ parras kohosi
vedestä, nostettiin vene varsin mukavasti laivaan, ja ennenkuin se
seuraavan kerran kallistui, me olimme asettaneet veneen ylösalaisin
turvalliseen paikkaan kannelle. Huomasin että Kerfootin vasemmasta
kädestä vuoti verta. Keskisormi oli jollakin tavalla musertunut.
Mutta hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla, että se tuotti hänelle
kipua, vaan auttoi meitä oikealla kädellään asettaessamme venettä
paikoillensa.
"Kliivari toiselle puolelle, Ufti!" komensi Susi-Larsen samassa
hetkessä, kun vene oli saatu korjuuseen. "Kelly tulkoon perälle,
ja höllittäköön isonpurjeen nuoraa! Te, Kerfoot menette kokkaan ja
katsotte, mihin Cooky on joutunut! Ja te, mr van Weyden, kiipeätte
taas ylös ja raivaatte pois kaikki roskat, mitä tiellenne sattuu."
Annettuaan nämä käskyt hän harppasi jälleen perälle peräsimen
luo aivan kuin tiikeri. Kiivetessäni köysitikapuita ylös _Ghost_
laskeutui hitaasti myötätuuleen. Kun me nyt vaappuilimme laineiden
lomassa ja aallot huuhtelivat kantta, ei ollut enää mitään purjeita
riistettävissä. Ja kiivettyäni puolitiehen ylös saalinkiin, tuulen
painaessa minua koko voimallaan rikiä vasten -- joten minun olisi
ollut aivan mahdoton pudota -- näin, en alapuolellani, vaan melkein
suorakulmaisesti ylhäältä, _Ghostin_ kannen -- laiva oli kyljellään
vedessä ja sen mastot olivat yhdensuuntaiset meren kanssa. En
kuitenkaan voinut nähdä sen kantta, vaan ainoastaan sen paikan,
missä oletin kannen olevan, sillä se oli hautaantunut vyöryvän veden
alle! Keskeltä tätä veden paljoutta kohosivat kahden maston päät,
siinä kaikki. _Ghost_ oli tällä hetkellä veden alla. Kun alus sitten
vähitellen kohosi ja hirveä sivulta tuleva paino hiukan hellitti,
tuli kansi jälleen näkyviin, se nousi kuin hylkeenselkä veden pintaan.
Siten kiidimme hurjasti eteenpäin aavalla merellä, minun riippuessani
ylhäällä saalingissa kuin kärpänen ja tähystellessäni toisia veneitä.
Puolen tunnin kuluttua näin yhden aluksen, se oli mennyt kumoon ja
keinui nyt ylösalaisin laineilla. Jock Horner, paksu Louis ja Johnson
pitelivät tuskissaan kiinni kaatuneesta veneestä. Sillä kertaa
minä pysyttelin ylhäällä, ja Susi-Larsen sai kuunarin piihin ilman
vesiryöppyä. Taljat kiinnitettiin veneeseen ja köydet viskattiin
noille kolmelle miehelle, jotka kiipesivät kuin apinat laivaan.
Vene musertui kuunaria vasten, kun se saatiin ylös, mutta hylky
kierrettiin köydellä kiinni, sillä sen saattoi vielä korjata kuntoon.
Vielä kerran myrsky painoi _Ghostin_ veden alle, ja niin syvälle että
hetken aikaa luulin, ettei se koskaan enää voisi siitä noustakaan.
Komentosiltakin, joka kuitenkin oli paljon korkeammalla kuin
keskiosa laivaa, joutui yhä uudestaan veden valtaan. Sellaisina
hetkinä tunsin olevani, aivan yksin Jumalan kanssa ja katselin
vain sitä hävitystä, jonka hänen vihansa oli saanut aikaan. Mutta
sitten komentosilta kohosi jälleen näkyviin ja samalla Susi-Larsenin
leveät hartiat ja kädet, jotka lujasti ohjasivat kuunaria eteenpäin.
Hän seisoi siinä kuin jokin jumalolento, halliten myrskyä,
singahduttaen päällesyöksyvät vesimassat luotaan ja käyttäen
niitä omiin tarkoituksiinsa. Ja mikä ihme! Mikä ihme, että heikot
ihmiset saattoivat elää ja hengittää ja tehdä työtä sellaisissakin
olosuhteissa ja kuljettaa noin heikkoa puusta ja purjekankaasta
kokoonpantua alusta keskellä luonnonvoimien hurjaa raivoa!
_Ghost_ kohosi jälleen syvyydestä, kansi nousi meren helmasta ja
alus kiiti eteenpäin ulvovassa myrskyssä. Kello oli nyt puoli kuusi,
ja puolta tuntia myöhemmin, kun viimeinenkin päivänvalo väistyi
sumuisen ja uhkaavan hämärän tieltä, silmäni keksi kolmannen veneen.
Sekin oli kumossa, eikä miehistöstä näkynyt ainoatakaan. Susi-Larsen
toisti saman tempun kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt se ei
onnistunut, ja me kuljimme veneen ohi neljänkymmenen jalan päästä.
"Se oli numero neljä!" huusi Ufti-Ufti, jonka terävät silmät olivat
keksineet veneen numeron sinä lyhyenä hetkenä, jolloin alus oli
kohonnut aallon harjalle.
Numero neljä oli Hendersonin vene, ja yhdessä hänen kanssaan olivat
siis Hovoak ja Williams -- yksi pitkämatkaisista merimiehistä --
saaneet surmansa. Sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät he
olleet hukkuneet. Mutta vene oli tallella, ja Susi-Larsen teki vielä
rohkean yrityksen pelastaakseen sen. Olin juuri tullut alas kannelle,
ja kuulin Hornerin ja Kerfootin vastustavan häntä.
"Jumalavita, en minä anna minkään myrskyn anastaa veneitäni, vaikkapa
se puhaltaisi suoraan helvetistä!" huusi Susi-Larsen. Vaikka me neljä
seisoimme aivan lähetysten, päät päissä kiinni, niin hänen äänensä
kuulosti sittenkin aivan heikolta ja epäselvältä, ikäänkuin se olisi
kajahtanut jostakin hyvin kaukaa.
"Mr van Weyden!" huusi hän, ja minä kuulin sen hiljaisena kuin
kuiskauksen myrskyn läpi. "Hoitakaa kliivaria Johnsonin ja Uftin
kanssa! Te muut menette perälle! Pian nyt -- tai minä lähetän teidät
kaikki suoraan toiseen maailmaan! Ymmärrättekö?"
Ja kun hän sitten väänsi peräsintä, ja _Ghost_ käännähti, eivät
pyyntimiehet voineet muuta kuin totella ja auttaa parhaan kykynsä
mukaan. Kuinka suuri vaara oli, sen huomasin parhaiten, kun jälleen
hautaannuin hyökylaineiden alle, ja pidin kynsin hampain kiinni
keulamastosta. Mutta sormeni irtaantuivat ja vesi riisti minut ja
heitti laidan vii. En voinut uida mutta ennenkuin ehdin vajota
syvyyteen, heitti aalto minut takaisin laivaan. Voimakas käsi tarttui
kiinni minuun, ja kun _Ghost_ vihdoin taas kohosi vedestä, huomasin
että sain kiittää Johnsonia pelastuksestani. Näin hänen katselevan
levottomasti ympärilleen, ja huomasin, että Kelly, joka juuri viime
hetkessä oli kulkenut kokkaan, ei ollut enää näkyvissä.
Kun Susi-Larsen ei tälläkään kerralla saanut venettä pelastetuksi ja
koska emme enää olleet samassa asemassa kuin edellisillä kerroilla,
täytyi hänen turvautua toisenlaiseen temppuun. Ja sen hän tekikin.
"Suurenmoista!" huusi Johnson korvaani, kun onnellisesti olimme
suoriutuneet sitä seuraavasta vedenpaisumuksesta. Minä tiesin, ettei
hänen ihastunut huudahduksensa tarkoittanut kuitenkaan Susi-Larsenia,
vaan _Ghostin_ erinomaisuutta.
Nyt oli jo niin pimeä, ettei venettä voinut enää erottaa, mutta
Susi-Larsen antoi aluksen kulkea takaperin raivoavassa vedessä,
ikäänkuin varma vaisto olisi johtanut häntä. Tällä kertaa me tosin
vähän väliä hautaannuimme veden alle mutta aallot eivät pyyhkäisseet
meitä kuitenkaan pohjattomaan kitaansa, ja me ajauduimme suoraan
kumossa olevan veneen päälle, joka vahingoittui koko lailla meidän
hilatessamme sen kannelle.
Nyt seurasi parin tunnin hirveä työ, ja sinä aikana me kaikki --
kaksi ampujaa, kolme laivamiestä, Susi-Larsen ja minä -- reivasimme
ensin kliivarin ja sitten isonpurjeen. Kun sitten olimme panneet
piihin, pysyi kansi jokseenkin vapaana vedestä, ja _Ghost_ lensi ja
hyppi aallon harjalta toiselle kuin korkinpalanen.
Minun sormenpäistäni vuoti verta jo työn alussakin, ja reivatessamme
purjeita valuivat kyynelet silmistäni, niin kova oli tuskani. Kun työ
oli tehty, olin aivan lopussa -- minä vaivuin maahan kuin nainen ja
vääntelin tuskissani itseäni.
Sillä välin oli Thomas Mugridge laahattu esille kuin märkä rotta
kanssista, jonne hän peloissaan oli paennut. Näin, miten he
retuuttivat hänet kajuuttaan ja huomasin samassa hämmästyksekseni,
että keittiö oli kadonnut. Tyhjä paikka kannella ilmaisi, missä se
ennen oli ollut.
Kajuutassa olivat kaikki koolla, myöskin merimiehet, ja sillä
välin kuin kahvia keitettiin pienellä kamiinalla, me joimme
whiskyä ja söimme laivakorppuja. Ei koskaan eläissäni ruoka ole
maistunut minusta niin hyvälle. Eikä koskaan kahvi ole ollut niin
maukasta. Mutta laiva heilui ja keinui niin hirveästi, etteivät
edes laivamiehet voineet astua askeltakaan pitelemättä kiinni
milloin mistäkin, ja monta kertaa huudettuamme: "Nyt sitä mennään!"
huomasimme seisovamme yhdessä kasassa alahangan kojujen seinällä,
ikäänkuin se olisi ollut laivan kansi.
"Helvettiin kaikki tähysteleminen!" kuulin Susi-Larsenin sanovan
syötyämme ja juotuamme kylliksi. "Kannella ei ole mitään tekemistä.
Jos meille nyt tapahtuu jotakin, niin ei sitä kuitenkaan voi auttaa.
Kas niin, menkää nyt kaikki hetkeksi nukkumaan."
Laivamiehet läksivät keulapuolelle ja asettivat mennessään lyhdyt
paikoilleen. Ampujat jäivät sen sijaan kajuuttaan nukkumaan, sillä
varovaisinta oli olla avaamatta välikannelle johtavaa luukkua.
Susi-Larsen ja minä leikkasimme Kerfootin murskaantuneen sormen pois
ja ompelimme haavan umpeen. Mugridge oli koko ajan keittäessään
ja tarjotessaan kahvia sekä pitäessään tulta vireillä valittanut
sisäisiä vaivoja, ja nyt hän vannoi, että ainakin pari kylkiluuta
oli häneltä taittunut. Me tutkimme häntä ja huomasimme, että kolme
kappaletta oli mennyt poikki. Mutta hänen hoitonsa sai jäädä
seuraavaan päivään, pääasiallisesti siitä syystä, että en tietänyt
mitä taittuneille kylkiluille oli tehtävä, vaan minun piti ensin
ottaa siitä selkoa.
"Minun mielestäni voitto ei ollut vaivan arvoinen", sanoin minä
Susi-Larsenille, "kun voitimme rikkinäisen veneen Kellyn hengellä".
"Mutta Kelly ei ollut myöskään suuren arvoinen", kuului vastaus.
"Hyvää yötä!"
Kaiken jälkeen mikä nyt oli tapahtunut -- sormenpäitäni kivisti
armottomasti ja kolme venettä oli yhä hukassa, puhumattakaan laivan
hirveistä hyppäyksistä -- en olisi luullut voivani nukkua. Mutta
silmäni painuivat varmasti umpeen samana hetkenä, jolloin pääni
vaipui tyynylle, ja olin niin väsynyt, että nukuin koko yön, sillä
välin kun _Ghost_ johdotta ja valvonnatta kamppaili myrskyssä.