En voi sanoa, että asemani perämiehenä olisi tuottanut minulle mitään
muuta iloa kuin sen, ettei minun enää tarvinnut pestä lautasia ja
vateja. Minä en tietänyt kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita,
joita minun olisi pitänyt suorittaa tässä uudessa toimessani, enkä
olisi lainkaan suoriutunut tehtävistäni, jollei miehistö olisi
auttanut minua. En ymmärtänyt mitään taklauksista ja köysistä ja
purjeiden hoidosta, mutta miehistö koki parhaansa mukaan neuvoa
minua. Louis varsinkin oli hyvin hyvä opettaja -- eikä minulla ollut
sanottavaa ikävyyttä väestäni.
Pyyntimiesten laita oli aivan toisin. He olivat johonkin määrin
perehtyneet merenkulkuun ja pitivät minun perämiestointani vain
pilana. Omasta mielestäni tuntui myös varsin lystikkäältä, että
minä, joka olin oikea "maakrapu", olin pakotettu hoitamaan
perämiehen tointa, mutta toista oli sittenkin joutua toisten pilan
esineeksi. En valittanut koskaan, mutta Susi-Larsen tahtoi, että
minulle osoitettaisiin sitä juhlallista kohteliaisuutta, jota
laivaetiketti vaati -- vieläpä paljon enemmän kuin mitä koskaan oli
tullut Johanson-paran osaksi -- ja monien kuritusten, uhkausten
ja napisemisien jälkeen hän vasta sai pyyntimiehet tottelemaan.
Kaikki laivalla nimittivät minua nyt "mr van Weydeniksi", ja vain
yksityisesti Susi-Larsen itse sanoi minua "Humpiksi".
Se oli varsin lystikästä. Tuuli oli ehkä hiukan yltynyt meidän
istuessamme päivällispöydässä, ja kun minä nousin pöydästä, sanoi
Susi-Larsen: "Mr van Heyden, olkaa hyvä ja kääntäkää ruori
alahankaan!" Minä nousin kannelle, viittasin Louisin luokseni
ja sain häneltä tietää mitä minun tuli tehdä. Parin minuutin
kuluttua, sulatettuani hänen antamansa neuvot ja päästyäni aivan
selville manööveristä, annoin käskyt miehistölle. Muistanpa
tuollaisen tapauksen ihan ensi päiviltä kohottuani perämieheksi,
jolloin Susi-Larsen tuli kannelle juuri samassa kuin jakelin käskyjä.
Hän poltti sikariaan ja katseli levollisesti manööverin suoritusta,
ja astui sitten minun luokseni. "Toivotan onnea, Hump -- suokaa
anteeksi, minä tarkoitan mr van Weyden. Nyt teidän isänne jalat
saavat levätä rauhassa haudassaan. Te olette huomannut, että teillä
itsellännekin on jalat ja jaksatte myös seisoa niiden varassa. Kun
saatte vain vielä hiukan enemmän tietoja ja kokemusta, niin tämän
matkan jälkeen voitte kuljettaa mitä rannikkoalusta tahansa."
Tänä aikana -- so. Johansonin kuolemasta pyynnin alkuun saakka --
vietin mieluisimmat hetkeni _Ghost_-laivalla. Susi-Larsen oli oikein
hienotunteinen, miehistö auttoi minua, enkä ollut enää missään
ikävässä suhteessa Thomas Mugridgeenkaan. Minun täytyy tunnustaa,
että vähitellen aloin oikein ylpeillä itsestäni. Niin omituinen
kuin asemani laivassa olikin -- minä, oikea maamyyrä, laivan
toisena päällikkönä -- hoidin sittenkin työni moitteettomasti, ja
tänä lyhyenä aikana opin ylpeilemään itsestäni ja miellyin laivan
kiikkumiseen ja heilumiseen, _Ghostin_ kyntäessä troopillista merta
luoteeseen sitä pientä saarta kohti, jossa meidän oli määrä täyttää
vesisäiliömme.
Mutta onneni ei ollut täydellinen. Se oli vain helpotuksen aika,
jonka edellä ja jonka jälkeen kävi hirveitä kärsimyksiä. Mitä
miehistöön tuli, niin _Ghost_ oli oikea helvetti. Miehille ei
suotu vähintäkään lepoa. Susi-Larsen antoi heidän runsaasti maksaa
murhayrityksestä ja rääkkäyksestä -- aamusta iltaan, koko vuorokauden
umpeensa hän koetti tehdä elämän heille niin sietämättömäksi kuin
suinkin.
Hän tiesi vallan hyvin, mikä suuri merkitys kaikilla pikkuseikoilla
on elämässä, ja hän antoi heidän suorittaa kaikenlaisia turhia
asioita, jotka olivat tehdä heidät hulluiksi. Näinpä kerrankin, miten
Susi-Larsen kutsui Harrisonin kojustaan panemaan maalarinharjan
paikoilleen ja herätti molemmat uupuneet vahdit, jotta he
katsoisivat, että tuo työ tulisi tehdyksi. Olihan se tosin vain
pikkuseikka, mutta kun tuollaisia nerokkaita keksintöjä oli aivan
loputtomiin, niin voi helposti käsittää, millainen mieliala kanssissa
vallitsi.
Tietysti siellä napistiin, ja silloin tällöin tunteet pääsivät myös
valloilleen. Iskuja annettiin oikealle ja vasemmalle, ja pari miestä
sai alituisesti hoitaa haavoja, joita heidän ihmishahmon saanut
petomainen herransa ja isäntänsä jakeli heille. Kapinaa oli aivan
mahdoton saada aikaan, sillä välikannella ja kajuutassa oli suuri
joukko aseita. Susi-Larsenin viha kohdistui etupäässä Leachiin ja
Johnsoniin, ja sydäntäni vihloi Johnsonin silmien surumielinen ilme.
Leach oli aivan toista maata. Hänessä oli koko lailla petoeläimen
luontoa. Rajaton viha näytti vallanneen hänet, hänellä ei ollut aikaa
surra. Hänen huulensa olivat aina valmiit murahtamaan, ja heti kun
hän näki Susi-Larsenin, hän päästi suustaan hirvittävän ja uhkaavan
äänen -- luullakseni aivan tietämättään. Olen nähnyt hänen seuraavan
katseellaan Susi-Larsenia aivan kuin joku eläin vartijaansa, samalla
kun hänen kurkustaan kohosi eläimellinen murina, joka värähdellen
tunkeutui esiin hänen yhteenpuristettujen huuliensa välistä.
Muistanpa kerran, kun keskellä valoisaa päivää laskin käteni hänen
olkapäälleen antaakseni hänelle jonkin käskyn. Hän seisoi selin
minuun, ja tuntiessaan käteni kosketuksen hän hypähti murahtaen
ilmaan väistääkseen minua. Hypähtäessään hän käänsi päätään -- hän
oli luullut minua siksi mieheksi, jota hän vihasi.
Sekä hän että Johnson olisivat olleet valmiit ensi tilaisuudessa
tappamaan Susi-Larsenin, mutta tuo tilaisuus ei tullut koskaan.
Siksi oli Susi-Larsen liian viisas, ja sitä paitsi ei heillä ollut
sopivia aseitakaan. Nyrkit eivät yksin riittäneet. Alituisesti
olivat Susi-Larsen ja Leach riidassa keskenään, sillä Leach
tarttui aina kiinni hampain ja kynsin kuin villikissa, kunnes hän
väsyneenä tai tajuttomana makasi kannella. Aina hän oli valmis
uudestaan tappelemaan. Pirullisuus hänessä ärsytti Susi-Larsenin
pirullisuutta. Ei tarvittu muuta, kuin että he samaan aikaan
olivat kannella, jotta he heti hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja
kiroillen ja murahtaen iskivät ja löivät toisiaan, ja useamman
kerran olen nähnyt Leachin aivan syyttä hyökkäävän Susi-Larsenin
päälle. Kerran hän heitti Susi-Larsenia raskaalla puukollaan, ja
veitsi lensi tuuman verran hänen kaulansa ohi. Toisen kerran hän
viskasi pujotusraudan peräpurjesaalingista. Tuollaista heittoa ei
ollut helppo tehdä laivan heiluessa, mutta raudan terävä pää lensi
seitsemänkymmenenviiden jalan korkeudesta Susi-Larsenin pään ohi, kun
hän nousi kajuutan portaita ylös, ja tunkeutui parin tuuman syvältä
lujaan lattialankkuun. Ja taaskin toisen kerran hän oli piiloutunut
välikannelle ladattu pyssy kädessä ja aikoi juuri hyökätä aseineen
kannelle, kun Kerfoot huomasi hänet ja riisti pyssyn hänen kädestään.
Minä ihmettelin usein, miksei Susi-Larsen tappanut häntä ja siten
vapautunut siitä vastuksesta. Mutta hän nauroi vain ja näytti olevan
huvitettu koko jutusta. Varmaan heidän suhteensa kiihotti häntä
samalla tavalla kuin jotkut ihmiset voivat nauttia verenhimoisten
eläinten seurasta.
"Elämä muuttuu jännittäväksi", selitti hän minulle, "kun leikittelee
toisen ihmisen hengellä. Ihminen on luonnostaan pelaaja, ja elämä
on suurin panos, jonka hän voi uhrata. Mitä suurempi voittamisen
mahdollisuus, sitä jännittävämpi peli. Miksi en soisi itselleni sitä
huvia, että kiihotan Leachin oikeaan kuumepaloon? Minä teen hänelle
siten oikeastaan vain hyvän palveluksen. Huumaus on molemminpuolinen.
Hänen elämänsä on kuninkaallinen verrattuna hänen toveriensa oloon,
vaikkei hän itse sitä tiedä. Sillä hänellä on jotakin mitä toisilta
puuttuu -- päämäärä, jonka hän tahtoo saavuttaa, maali, joka nielee
koko hänen huomionsa, tuo halu tappaa minut ja toivo saada halunsa
täytetyksi. Hän pelaa korkeaa peliä, Hump. En usko, että hän koskaan
ennen on elänyt niin kiihkeästi, ja minä kadehdin joskus häntä koko
sydämestäni, kun näen hänen raivoavan aivan hulluna intohimonsa
vallassa."
"Mutta sehän on pelkuruutta!" huudahdin minä. "Teillähän on kaikki
edut puolellanne."
"No, kuka meistä molemmista on suurempi pelkuri -- tekö vai minä?"
kysyi hän vakavasti. "Jos jotain ikävää tapahtuu, niin te hierotte
sovintoa omantuntonne kanssa niin pian kuin asia teitä koskee. Jos
te todellakin olisitte suuri ja tosi itseänne kohtaan, niin te
pitäisitte yhtä Leachin kanssa. Mutta te pelkäätte, te pelkäätte. Te
tahdotte elää. Elämä teissä vaatii elämistä, mistä hinnasta tahansa.
Ja siksi te elätte alentavaa elämää, olette uskoton parhaille
unelmillenne, teette syntiä surkeita pieniä periaatteitanne vastaan
ja -- jos helvettiä todellakin on olemassa -- te kuljette suoraa
päätä sinne. Pyh! Minä olen kaikista rohkein. En tee syntiä, sillä
minä tottelen niitä vaatimuksia, joita elämä on minulle itselleni
asettanut. Minä olen ainakin rehellinen omaa sieluani kohtaan, mutta
sitä te ette ole."
Hänen sanoissaan oli oas, joka pisti. Ehkäpä yleensäkin näyttelin
kovin pelkurimaista osaa. Ja mitä enemmän ajattelin tätä asiaa,
sitä selvemmäksi minulle kävi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan
vaati minua tekemään sitä mitä hän sanoi -- liittymään Leachiin ja
Johnsoniin voidaksemme tuhota hänet. Luulenpa, että juuri tässä
suhteessa puritaanisten esi-isieni ankara omatunto pääsi voimaan
pakottaen minua suorittamaan jotakin suurta, vieläpä hyväksymään
murhan. Minä punnitsin mielessäni tätä ajatusta. Olisihan suorastaan
hyvä, jos voisi vapauttaa maailman tällaisesta hirviöstä. Ihmiskunta
tulisi paremmaksi ja onnellisemmaksi sen kautta, elämä muuttuisi
valoisammaksi ja mieluisammaksi.
Minä mietin kauan aikaa tätä asiaa maatessani unettomana kojussani ja
annoin tosiasioiden kulkea sisäisen silmäni ohi. Ja minä keskustelin
Leachin ja Johnsonin kanssa yövartion aikana, jolloin Susi-Larsen
oli alhaalla. Molemmat nämä miehet olivat kadottaneet kaiken toivon
-- Johnson oli mieleltään aivan masennuksissa, ja Leach taas oli
turhanpäiten kuluttanut voimiaan ja oli nyt aivan uupunut. Mutta
eräänä yönä hän tarttui minua käteen kiinni ja sanoi:
"Minä luulen, että teidän tarkoituksenne on rehellinen ja hyvä, mr
van Weyden. Mutta älkää menkö askelta edemmäksi, olkaa vaiti. Älkää
olko mitään huomaavinanne, hoitakaa vain työnne. Me olemme kuolemaan
tuomitut, sen tiedän -- mutta joka tapauksessa te voitte ehkä tehdä
meille suuren palveluksen, kun me joudumme oikein suureen hätään."
Jo seuraavana päivänä, sen kauemmin sitä ei tarvittu odottaa --
Wainwright-saari oli silloin jo näkyvissä -- avasi Susi-Larsen
suunsa ja lausui ennustuksen. Juuri sitä ennen hän oli hyökännyt
Johnsonin kimppuun, ja Leach oli ahdistanut häntä, ja hän oli antanut
molemmille aika selkäsaunan.
"Kyllä te tiedätte, että kerran minä otan teidät hengiltä, Leach",
sanoi hän.
Leach murahti vastaan.
"Ja mitä teihin tulee, Johnson, niin ennenkuin minä olen saanut
teistä valmista, olette te jo niin kyllästynyt elämään, että
heittäydytte mereen. Saa nähdä, etteköhän te tee sitä..."
"Se oli vain salainen viittaus", hän lisäsi hiljaa minulle. "Lyönpä
vetoa kuukauden hyyrystä, että hän ottaa sen varteen."
Minä olin toivonut, että hänen molemmat uhrinsa saisivat tilaisuuden
paeta täyttäessämme vesisäiliöitämme, mutta Susi-Larsen oli valinnut
viisaasti maallenousupaikan. _Ghost_ oli puolen mailin päässä
autiolta rannalta, missä pystysuorien, tuliperäisten kallioseinien
välissä kuohuva joki oli uurtanut uomansa. Ei kukaan ihminen voinut
kiivetä näitä jyrkänteitä ylös. Ja siellä oli Leachin ja Johnsonin
pakko Susi-Larsenin valvonnan alaisina -- sillä hän seurasi heidän
mukanaan maihin -- täyttää laivan pienet vesitynnyrit vedellä ja
vierittää ne alas rantaan. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta päästä
veneissä pakoon.
Harrison ja Kelly yrittivät sitä kuitenkin. He soutivat yhtä venettä,
heidän tehtävänään oli kulkea laivan ja rannan väliä ja kuljettaa
laivaan tynnyri kerrallansa. Juuri ennen päivällistä he olivat
lähteneet laivasta tyhjä tynnyri matkassaan ja äkkiä he muuttivat
suuntaa ja laskivat suoraan länteen päästäkseen sen niemen ympäri,
joka erotti heidät muusta maailmasta. Toisella puolella kuohuvan
veden huuhtomaa kalliota sijaitsivat japanilaisten siirtolaisten
somat kylät ja hymyilevät laaksot, jotka ulottuivat syvälle saareen.
Jos pakolaiset onnellisesti pääsisivät tähän turvapaikkaan, niin ei
Susi-Larsen voisi heille enää mitään.
Olin nähnyt Smoken ja Hendersonin oleskelevan kannella kaiken
aamupäivän ja nyt ymmärsin syyn siihen. He tähtäsivät pyssyillään ja
alkoivat hiljaa ja varovasti ampua pakolaisten jälkeen. Se oli vasta
oikea kylmäverisen tarkkuuden näyte. Ensin luodit lensivät veteen
aivan huolettomasti veneen molemmilta puolin, mutta kun pakolaiset
alkoivat soutaa kaikin voimin, osuivat luoditkin täsmällisemmin.
"Katsokaapas nyt, miten minä ammun Kellyltä oikean airon kädestä",
sanoi Smoke ja tähtäsi hyvin tarkasti.
Minä tarkastelin kiikarilla ja näin hänen ampuvan aironlavan halki.
Henderson seurasi toverinsa esimerkkiä, hän tähtäsi Harrisonin
oikeaan airoon. Vene pyörähti ympäri. Molemmat jäljellejääneet airot
murtuivat samalla tavalla. Pakolaiset yrittivät soutaa jäännöksillä,
mutta nekin ammuttiin heidän käsistään. Silloin Kelly riisti laudan
veneen pohjasta ja alkoi meloa sillä, mutta hän päästi sen huutaen
kädestään, kun muserretun puun pirstaleet haavoittivat häntä. Nyt he
luopuivat kaikista yrityksistään ja antoivat veneen ajelehtia, kunnes
toinen vene, jonka Susi-Larsen oli lähettänyt heidän jälkeensä,
hinasi heidät takaisin laivaan.
Myöhään iltapäivällä nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa. Lähinnä
meidän tuli nyt ryhtyä hylkeitä pyytämään, ja tätä pyyntiä saattoi
kestää kolme jopa neljä kuukautta. Tuo ajatus tuntui varsin
synkältä, ja raskain mielin minä ryhdyin työhön. Haudan synkkä
hiljaisuus näytti vallitsevan laivalla. Susi-Larsen makasi ankarassa
päänsäryssä. Harrison seisoi välinpitämättömänä peräsimessä, puoleksi
nojautuen siihen, ikäänkuin hänen oma painonsa olisi musertanut
häntä. Kaikki muut jurottivat ja olivat ääneti. Kerran näin Kellyn
istuvan kyyryssä kanssiluukun suojassa, pää polvien varassa ja
käsivarret ristissä pään päällä -- tuo asento ilmaisi mitä surkeinta
toivottomuutta.
Johnson makasi pitkin pituuttaan kokkakannella ja tarkasteli
veden kuohua laivan kokassa -- ja minä ajattelin kauhulla sitä
viittausta, jonka Susi-Larsen oli antanut hänelle. Luultavasti
se kantaisi hedelmän. Mutta yritin kääntää hänen sairaalloiset
ajatuksensa toisaalle kutsumalla hänet pois sieltä, mutta hän hymyili
alakuloisesti eikä totellut minua.
Palatessani peräpuolelle tuli Leach vastaani.
"Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin, mr van Weyden", sanoi hän.
"Jos te olette siksi onnellinen, että saatte palata San Franciscoon,
niin tahdotteko olla ystävällinen ja ottaa selkoa Matt McCarthysta?
Hän on minun vanha isäni, nähkääs. Hän asuu ylhäällä mäellä Mayfairin
leipomon takana -- jos kuljette suutarinverstaan ohi, jonka kaikki
tuntevat niin varmaan löydätte oikean tien. Sanokaa hänelle, että
olen katunut tuottaessani hänelle niin paljon huolta, sekä kaikkea
muutakin pahaa, jota olen tehnyt ja -- ja sitten voitte vain
toivottaa puolestani, että Jumala siunaisi häntä."
Minä nyökkäsin ja vastasin: "Kyllä me kaikki palaamme San Franciscoon
ja sitten lähdemme yhdessä tervehtimään Matt McCarthya."
"Minäkin tahtoisin sitä uskoa", vastasi hän ja pudisti kättäni,
"mutta en voi. Susi-Larsen ottaa minut hengiltä, sen minä tiedän --
enkä toivo muuta, kuin että se tapahtuisi jo pian."
Kun hän oli mennyt, huomasin, että minäkin toivoin aivan samaa.
Jos sen täytyi tapahtua -- niin tapahtukoon sitten niin pian kuin
suinkin! Yleinen synkkämielisyys oli tarttunut minuunkin. Pahin
näytti olevan välttämätöntäpä astuessani tuntikausia edestakaisin
kannella tuntuivat Susi-Larsenin epämiellyttävät aatteet tarttuvan
minuunkin. Mitä hyötyä kaikesta oli? Missä oli elämän suuruus, koska
se niin helposti salli turmella ihmissieluja? Kun kaikki kävi ympäri,
niin tämä elämä olikin vain jotakin kurjaa ja arvotonta, ja mitä
pikemmin se loppui, sitä parempi.
Loppui! Siinä minä nyt seisoin nojautuneena laivan reunaan ja
tuijotin kaihoisasti merelle, sillä minä olin varmasti vakuuttunut
siitä, että lopulta kuitenkin vajoaisin, vajoaisin sen kylmään,
vihreään helmaan, unohdukseen.