Valittaen ja kiroillen miehet tikapuitten juurella kömpivät jälleen
pystyyn.
"Sytyttäkää tulta, peukaloni on mennyt sijoiltaan", sanoi Parsons,
mustaverinen, synkkämielinen mies, Standishin veneen ohjaaja -- saman
veneen, jossa Harrison oli soutajana.
"Kyllä se sittenkin pystyy työhön", sanoi Leach istahtaen sen
makuukopin laidalle, jonne minä olin piiloutunut.
Sitten siinä alettiin raapaista tulitikkuja ja vihdoin saatiin
lamppukin palamaan, se savusi ja levitti himmeää valoa ympärilleen,
ja puolihämärässä avojalkaiset miehet alkoivat hoitaa haavojaan ja
tarkastella vammojaan. Ufti-Ufti tarttui Parsonsin peukaloon, nykäisi
sitä voimakkaasti ja sai sen jälleen paikoillensa. Samassa huomasin,
että kanakki oli saanut käsiinsä syviä haavoja, joita hän näytteli
toisille irvistellen, niin että hänen kauniit valkoiset hampaansa
kiilsivät; hän väitti saaneensa nuo haavat iskiessään Susi-Larsenia
vasten suuta.
"Vai niin, tekö se olittekin, musta rakkari!" sanoi kiivaasti Kelly
niminen irlantilais-amerikkalainen, joka oli vasta ensimmäisellä
matkallansa ja soutajana Kerfootin veneessä.
Sen sanottuaan hän sylkäisi verta ja pari hammasta suustaan ja
lähestyi riidanhaluisena Ufti-Uftia. Tämä hypähti koppiinsa, mutta
ilmestyi heti taas näkyviin heiluttaen pitkää veistä.
"Menkää nukkumaan, te väsytätte minua", sanoi Leach. Vaikka hän
olikin nuori ja kokematon, näytti hän sittenkin olevan joukon
johtaja. "Kuulkaa, Kelly, antakaa Uftin olla rauhassa. Mistä ihmeestä
hän saattoi tietää lyöneensä teitä, kun täällä oli niin pimeä?"
Kelly tyyntyi hiljaa muristen itsekseen, ja Uftin hampaat kiilsivät
jälleen hänen hymyillessään kiitollisena. Hänen kasvonsa olivat
kauniit, melkein naisellisen suloiset, ja hänen suurissa, mustissa
silmissään oli lempeä, uneksiva ilme, joka ei lainkaan vastannut sitä
kiivautta ja hurjuutta josta hän oli tunnettu.
"Miten hän pääsi pakoon?" kysyi Johnson.
Johnson istui koppinsa laidalla, ja koko hänen olentonsa ilmaisi
täydellistä toivottomuutta ja alakuloisuutta. Hän hengitti vielä
raskaasti kovan ponnistuksen jälkeen. Paita oli riistäytynyt hänen
päältään taistelun kuumuudessa, ja ammottavasta haavasta vuoti veri
hänen poskeaan pitkin alas rinnalle ja siitä reittä myöten lattialle.
"Siksi että hän on itse piru -- sen minä olen jo ennenkin sanonut
teille", vastasi Leach. Samassa hän oli jo pystyssä ja kyynelsilmin
päästi raivonsa valloilleen.
"Eikä kukaan teistä voinut hankkia veistä minulle", hän toisti
lakkaamatta valittavalla äänellä.
Mutta kaikki muut ajattelivat pelolla tämän kahakan seurauksia
eivätkä panneet huomiota hänen valituksiinsa.
"Mistäpä hän voi saada tietää asian oikean laidan", sanoi Kelly. Ja
hän katseli ympärilleen murhaavin katsein jatkaessaan: "Jollei joku
meistä kantele."
"Hän tietää kaikki heti kun hän vain katsoo meihin", vastasi Parsons.
"Se riittää, kun hän vain katsoo meihin."
"Sanokaa, että lattialankku löi teiltä hampaat suusta", naureskeli
Louis. Hän yksin ei ollut lähtenyt kopistaan liikkeelle, ja hän
riemuitsi siitä, ettei hänellä ollut ainoatakaan naarmua, joka
olisi voinut todistaa hänen ottaneen osaa yölliseen tappeluun.
"Malttakaahan vain, kun hän huomenna saa nähdä teidät, senkin
lurjukset!" lisäsi hän naureskellen.
"Me sanomme, että luulimme häntä perämieheksi", sanoi joku. Ja
toinen lisäsi: "Minäpä tiedän, mitä sanon -- kun minä kuulin tuon
kauhean melun, niin hyppäsin alas kopistani ja sain aika iskun vasten
naamaani. Minä löin takaisin, mutta kun pimeässä en voinut tietää,
kuka siinä oli, niin löin aivan umpimähkään."
"Ja tietysti isku osui minuun", sanoi Kelly, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat hetkeksi.
Leach ja Johnson eivät ottaneet osaa tähän neuvotteluun, ja selvästi
saattoi huomata, että heidän toverinsa arvelivat heidän olevan jo
aivan mennyttä kalua -- ikäänkuin he jo olisivat olleet kuolleiden
kirjoissa. Leach kuunteli hetken aikaa heidän valituksiaan ja
moitteitaan, mutta sitten hän puhkesi sanomaan:
"Te väsytätte minua! Kylläpä te olette kaunista joukkoa. Jos te
puhuisitte hiukan vähemmän ja käyttäisitte enemmän käsiänne, niin
olisimme tehneet hänestä nyt lopun. Miksi ei joku teistä -- juuri
joku teistä voinut hankkia minulle veistä, kun minä pyysin? Tulen
aivan hulluksi siitä! Te irvistelette ja marisette ja juoksette
pitkin maailmaa, ikäänkuin hän yhdellä ainoalla iskulla voisi ottaa
teidät hengiltä! Kyllä te tiedätte, ettei hän sitä tee. Hän ei voi
sitä tehdä! Täällä ei ole liiaksi soutajia eikä ohjaajia, ja hän
tarvitsee teitä kaikkia pyyntiin -- hän tarvitsee aivan välttämättä
teitä. Kuka soutaisi tai ohjaisi tai hoitaisi alusta, jos hän tekisi
lopun teistä. Minä ja Johnson, me saamme maksaa kaikki. Menkää
nukkumaan ja pitäkää suunne kiinni -- sillä nyt minä tahdon maata."
"Hän on oikeassa, aivan oikeassa", selitti Parsons. "Voihan olla,
ettei hän vainoo meitä kaikkia yht'aikaa -- mutta painakaa mieleenne
mitä minä sanon: tämän jälkeen on helvetti kylmä kuin jääkaappi
verrattuna tähän laivaan."
Kaiken aikaa olin ollut hiukan levoton omasta puolestani. Mitähän
minulle tapahtuisi, kun he keksivät minut täältä? En koskaan voisi
päästä karkuun niinkuin Susi-Larsen oli tehnyt. Ja nyt kuului
Latimerin ääni luukulta.
"Hump! Ukko tahtoo puhua teidän kanssanne!"
"Ei hän ole täällä", huusi Parsons vastaan.
"Onpa hän täällä", vastasin minä nousten kopistani ja koettaen puhua
levollisesti ja huolettomasti.
He katselivat minua suurella hämmästyksellä. Heidän kasvoissaan
kuvastui äkkiä pelkoa -- sekä siitä johtuvaa pirullista ilkeyttä.
"Tulen heti!" huusin Latimerille.
"Ei, sitä te ette tee!" huusi Kelly ja asettui minun ja tikapuiden
väliin kohottaen uhkaavasti oikean kätensä minua vastaan. "Kirottu
käärme! Kyllä minä saan teidän suunne vaikenemaan."
"Antakaa hänen mennä!" käski Leach.
"En koskaan!" kuului äkäinen vastaus.
Leach ei ollut liikahtanut paikaltaan, istuessaan makuukoppinsa
reunalla.
"Antakaa hänen mennä", toisti hän. Mutta sillä kertaa hänen äänensä
kuulosti kovalta ja ankaralta.
Irlantilainen epäröi. Minä yritin mennä hänen ohitsensa, ja hän
väistyi syrjään. Kun tulin tikapuiden luo, käännyin taakseni ja
katselin noita raakoja ja pahanilkisiä kasvoja, jotka puolipimeästä
tuijottivat minuun. Ja sydämeni valtasi äkkiä syvä säälin tunne.
Mieleeni muistui Cookyn käsityskanta. Kuinka julmasti Jumala heitä
vihasikaan, koska heidän täytyi kärsiä näin paljon!
"Minä en ole nähnyt enkä kuullut mitään, siihen te voitte luottaa",
sanoin minä levollisesti.
"Hän on kunnon mies, sen minä vakuutan teille", kuulin Leachin
selittävän kiivetessäni ylös tikapuita. "Eikä hän pidä ukosta enemmän
kuin minä tai tekään."
Susi-Larsen odotti minua kajuutassa, hän oli haavottunut ja
verissään. Hän hymyili minulle merkillistä hymyään.
"Tulkaa -- täällä on teille työtä, tohtori. Näyttääpä siltä, kuin
te tällä matkalla saisitte koko paljon tekemistä. En ymmärrä miten
_Ghostin_ kävisi ilman teitä, ja jos vain voisin tuntea jotakin
niin jaloa tunnetta kuin kiitollisuutta, niin kiittäisin teitä nyt
kaikesta sydämestäni."
Minä tiesin ennestään, mitä lääkkeitä _Ghostissa_ oli mukana, ja
sillä aikaa kuin lämmitin vettä kamiinassa ja otin esille kaikki
mitä haavanhoitoa varten tarvitsin, kulki Larsen jutellen ja nauraen
edestakaisin tutkien haavojaan miettiväisen näköisenä. En ollut
koskaan ennen nähnyt hänen ruumistaan alastomana, ja minun täytyy
tunnustaa, että tämä näky herätti ihmetystäni ja ihastustani. En
ole koskaan tuntenut tarvetta ylistää ruumiin ihanuutta -- kaukana
siitä. Mutta minussa on siksi paljon taiteilijaa, että ymmärrän antaa
kauneudelle arvonsa.
Minua suorastaan lumosi Susi-Larsenin vartalon sopusuhtaisuus ja sen
hirvittävä kauneus, niinkuin mieleni tekisi sanoa. Olen juuri äsken
nähnyt miehet alhaalla kanssissa. Usealla oli erinomaiset lihakset,
mutta heissä kaikissa oli sittenkin jotakin puutteellista -- jokin
kohta ei ollut kylliksi kehittynyt, toinen taas aivan liiankin --
jokin kaarros tai mutka häiritsi sopusuhtaisuutta -- milloin jalat
olivat liian lyhyet tai liian pitkät -- liian jäntevät tai luisevat
tai päinvastoin. Ufti-Ufti oli ainoa, jolla oli täysin sopusointuiset
muodot, mutta niiden kauneutta saattoi sanoa miltei naiselliseksi.
Susi-Larsenin vartalo sen sijaan oli oikea miehuuden perikuva, se
oli miltei jumalallisen täydellinen. Kun hän astui kajuutassa tai
nosti käsivarsiaan, näin hänen lihastensa pinnistyvän ja liikkuvan
kiiltävän nahan alla. Olen unohtanut mainita, että kasvot yksin
olivat pronssinväriset.
Skandinaavisen syntyperänsä vuoksi hänen ruumiinsa oli valkoinen kuin
naisen iho. Muistan, kun hän kohotti käsivarttansa tunnustellakseen
haavaa päässään, että lihakset hänen käsivarressaan liikkuivat kuin
jokin elävä olento valkeassa tupessaan. Juuri tuo samainen lihas
oli kerran ollut vähällä puristaa hengen minusta ja iskenyt monta
murskaavaa iskua... En voinut irroittaa katsettani hänestä. Seisoin
siinä aivan liikkumatta pidellen puhdistettua sidekangasta kädessäni,
ja huomaamattani käärö aukeni ja valui lattialle.
Hän katsoi minuun. Ja minä huomasin samassa tuijottavani häneen.
"Jumala on muovaillut teidät hyvin", sanoin minä.
"Todellako?" vastasi hän. "No, olenhan usein itsekin sitä ajatellut
ja ihmetellyt."
"Sen tarkoitustako...", aloitin minä.
"Ei, vaan hyötyä", keskeytti hän. "Tämä ruumis on luotu
käytettäväksi. Nämä lihakset ovat kehittyneet, jotta ne musertaisivat
ja tappaisivat ne elävät olennot, jotka asettuvat minun ja elämän
väliin. Mutta oletteko ajatellut noita toisia eläviä olentoja?
Onhan heilläkin jonkinmoisia lihaksia, jotka voivat tarttua kiinni,
musertaa ja tappaa -- ja kun he tulevat minun ja elämän väliin, niin
tartun vaistomaisesti heihin, muserran ja tapan ne. Ei ole mitään
tarkoitusta, joka voisi selittää tätä. Mutta hyödyn kannalta sen voi
ymmärtää."
"Se ei ole mikään kaunis mielipide", vastustin minä.
"Elämä ei ole kaunista, sitä te kai tarkoitatte", sanoi hän
hymyillen. "Te sanoitte, että minun ruumiini on hyvin muodostunut.
Katsokaa nyt tätä!"
Hän jännitti jalkojaan ja painoi varpaansa lattiaan aivan kuin
kynnet. Solmut, nivelet ja lihakset taipuivat ja vetäytyivät kokoon
ihon alla.
"Tunnustelkaa niitä!" käski hän.
Ne olivat kovat kuin rauta. Ja minä näin myöskin, että hänen koko
ruumiinsa jännittyi aivan vaistomaisesti -- lanne, selkä- ja
hartialihakset vetäytyivät kokoon -- hänen käsivartensa kohosivat
ja sormet koukistuivat, niin että ne näyttivät petolinnun kynsiltä.
Yksin silmienkin ilme oli muuttunut, niissä kuvastui valppautta,
viekkautta ja hehkua, jota vain taistelu on omansa herättämään.
"Lujuutta ja tasapainoa", sanoi hän, ja samassa jännitys laukesi
ja hänen ruumiinsa vaipui lepoasentoon. "Minulla on jalat, joilla
voin tarttua kiinni maahan, sääret, joilla voin seisoa ja ponnistaa
vastaan, silloin kun käsin ja sormin, hampain ja kynsin koetan tappaa
toista ja estää toista tappamasta minua. Mikä tarkoitus sillä on?
Hyöty on oikea sana."
En ruvennut hänen kanssaan väittelemään. Olin nähnyt juuri äsken
edessäni alkuperäisen petoeläimen rakenteen, ja se oli vaikuttanut
minuun yhtä valtavasti, kuin suuren valtameren sotalaivan koneisto.
Ajatellessani kuinka hurjasti alhaalla kanssissa oli taisteltu, minun
täytyy ihmetellä, ettei hän ollut saanut sen pahempia vammoja, ja
minulla on täysi syy sanoa, että sidoin hänen haavansa aika hyvin.
Lukuunottamatta muutamia syviä haavoja hän oli saanut ruhjevammoja
ja nirhamia. Mutta se isku, joka oli kohdannut häntä ennenkuin hän
menikään alas kanssiin, oli halkaissut pääkamaraa useamman tuuman
pituudelta. Hänen neuvojensa mukaan pesin ja ompelin tämän haavan,
ajettuani ensin pois tukkaa haavan molemmilta puolilta. Hänen toinen
pohkeensa oli myös saanut pahan vamman, ikäänkuin verikoira olisi
puraissut sitä. Hän kertoi, että aivan tappelun alussa joku miehistä
oli iskenyt siihen hampaansa ja sitten riippunut siinä kiinni ja
laahautunut mukana tikapuita ylös, kunnes hän oli saanut potkaistuksi
hänet irti.
"Asiasta toiseen, Hump -- minä olen huomannut, että te olette reipas
ja kätevä", sanoi Susi-Larsen, kun olin suorittanut työni, "niinkuin
tiedätte, olemme jälleen ilman perämiestä. Tämän jälkeen te saatte
olla vahdissa seitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkalla, ja
kaikkien tulee nimittää teitä mr van Weydeniksi."
"Mutta -- enhän minä ymmärrä mitään merenkulusta, sen te itsekin
tiedätte", sanoin minä hämmästyneenä.
"Ei se ole tarpeenkaan."
"Enkä minä halua lainkaan ylempää tointa", sanoin minä. "Minusta
elämä on varsin vaikea nykyisessäkin vaatimattomassa asemassani. Eikä
minulla ole minkäänlaista kokemustakaan. Keskinkertaisuudellakin on
puolensa, katsokaas."
Hän hymyili, ikäänkuin asia olisi ollut sovittu.
"Minä en tahdo ruveta tämän helvetillisen laivan perämieheksi!"
huudahdin minä uhmailevasti.
Näin miten hänen kasvonsa kovettuivat ja hänen silmissään kiilsi
säälimätön välke. Hän astui kojunsa ovelle ja sanoi:
"Ja nyt hyvää yötä, mr van Weyden!"
"Hyvää yötä, mr Larsen", vastasin minä alistuvaisesti.