Nyt minulle on selvinnyt, etten koskaan ole pannut kyllin suurta
arvoa naissukupuoleen. Mutta oikeastaan -- vaikken ymmärtääkseni ole
erityisemmässä määrässä eroottinen luonteeltani -- en koskaan ennen
ole ollut erilläni naisseurasta ennenkuin nyt. Äitini ja sisareni
olivat alituisesti olleet läheisyydessäni, ja minä koetin aina päästä
heitä pakoon, sillä he rasittivat minua aivan hirveästi huolehtimalla
terveydestäni ja ajoittain tunkeutumalla huoneisiini, jolloin minun
järjestyksellinen epäjärjestykseni, josta itse olin oikein kipeä,
muuttui vieläkin pahemmaksi sekasotkuksi, jos kohta se saattoikin
olla mieluisampaa silmälle. En koskaan voinut löytää ainoatakaan
tavaraani heidän poistuttuaan huoneestani. Ja nyt sitä vastoin --
kuinka tervetullut heidän läheisyytensä olisikaan minulle, vieläpä
heidän hameittensa kahinakin, jota aina ennen olin inhonnut! Olen
aivan varma siitä, että jos vielä kerran pääsen kotiin, niin en ikänä
enää kohtele heitä kärsimättömästi. Antakoot minulle vain lääkkeitä
ja hoidelkoot minua sekä aamuisin että keskipäivisin ja illoin --
lakaiskoot ja toimittakoot ja järjestäkööt huonettani vaikka koko
päivän. Minä istun vain mukavassa tuolissani ja katselen ja olen
kiitollinen siitä, että minulla on äiti ja koko liuta sisaria.
Kaiken tämän johdosta on herännyt mielessäni kummia ajatuksia.
Missähän kaikkien näiden ihmisten äidit lienevät, jotka purjehtivat
mukanani _Ghost_-laivassa? Minusta on aivan luonnotonta ja
epäterveellistä, että miehet ovat kerrassaan erossa naisseurasta
ja elävät yksin maailmassa. Heidän täytyy väkisinkin muuttua
raaoiksi ja villeiksi tällä tavalla. Näillä miehillä pitäisi olla
vaimoja, sisaria ja tyttäriä -- silloin he voisivat olla mieleltään
lempeitä, helliä ja sääliviä. Mutta ei kukaan näistä miehistä ole
naimisissa. Vuosikausiin ei yksikään heistä ole ollut tekemisissä
minkään hyvän naisen kanssa, ei ole ollut sellaisen siunausta
tuottavan olennon vaikutuksen alaisena. Heidän elämässään ei ole
mitään tasapainoa. Heidän pohjaltaan raaka luonteensa on kehittynyt
aivan äärimmäisyyteen saakka. Ja heidän luonteensa henkinen puoli on
kutistunut kokoon -- tullut suorastaan kääpiömäiseksi.
Nuo naimattomat miehet hioutuvat toistensa seurassa, ja päivä
päivältä tämä hiominen tekee heidät yhä kovasydämisemmiksi. Tuntuupa
siltä, kuin he olisivat puoleksi eläimiä, puoleksi ihmisiä,
erityinen sukupuoleton rotu -- ikäänkuin he olisivat kuoriutuneet
auringonpaisteessa niinkuin kilpikonnan munat tai jollakin muulla
salaperäisellä tavalla syntyneet maailmaan -- ikäänkuin he koko
elämänsä ajan kituisivat raakuudessa ja pahuudessa ja lopulta
kuolisivat yhtä rakkaudettomina kuin ovat eläneetkin.
Tämä ajatuksieni uusi suunta teki minut uteliaaksi ja minä puhuin
eilen illalla Johansonin kanssa -- ensi kertaa matkan alusta saakka
hän puhui kanssani muutakin kuin kaikkein välttämättömintä. Hän oli
lähtenyt Ruotsista kahdeksantoista vuoden vanhana -- nyt hän oli
kolmenkymmenenkahdeksan -- ja kaikkina niinä vuosina, jotka siitä
saakka ovat kuluneet, hän ei kertaakaan ole käynyt kotona. Pari
vuotta sitten hän oli kuitenkin tavannut jossakin merimieskapakassa
Chilessä erään miehen kotiseudultansa ja saanut kuulla, että äitinsä
oli vielä elossa.
"Hän on nykyään varmaan jo varsin vanha", sanoi hän katsellen
miettivästi kompassikojuun ja silmäsi sitten terävästi Harrisoniin,
joka ei pysynyt aivan oikeassa suunnassa.
"Milloin te viimeksi kirjoititte hänelle?"
Hän laski ääneensä. "Kahdeksankymmentäyksi -- ei
kahdeksankymmentäkaksi vai mitä? Ehkäpä se oli
kahdeksankymmentäkolme? Niin, kahdeksankymmentäkolme se olikin.
Siis kymmenen vuotta sitten. Jostakin pienestä satamasta
Madagaskarsaarelta. Minä olin silloin eräässä kauppalaivassa. --
Katsokaa, minä aioin lähteä kotiin joka vuosi", hän jatkoi, ikäänkuin
olisi puhunut äidilleen maapallon toiselta puolelta. "Mitä hyötyä
silloin kirjoittamisesta olisi ollut? Pitihän meidän tavata toisemme
jo vuoden kuluttua. Mutta vuosi vuodelta tuli aina joku este, enkä
päässytkään kotiin. Mutta nyt minä olen perämies, ja kun saan
palkkani San Franciscossa -- se voi nousta aina viiteenkinsataan
dollariin -- niin otan pestin johonkin laivaan, joka kiertää Cap
Hornin ympäri Liverpooliin. Silloin minä ansaitsen vieläkin enemmän
rahaa ja ostan itselleni piletin sieltä kotiin. Sitten äidin ei
tarvitse enää tehdä työtä!"
"Tekeekö hän työtä? Kuinka vanha hän on?"
"Seitsemänkymmenen paikkeilla", vastasi hän. Ja hän lisäsi nopeasti:
"Me teemme työtä kehdosta hautaan saakka siellä kotona. Siksi me
elämmekin niin kauan. Minä aion elää sadan vuoden vanhaksi."
En voi koskaan unohtaa tätä keskustelua. Nuo sanat olivat viimeiset,
jotka kuulin hänen suustansa. Ehkäpä ne yleensä olivat hänen
viimeiset sanansa. -- Kun aioin mennä levolle, oli mielestäni
alhaalla hirveän tukahduttavaa. Yö oli tyyni. Me olimme nyt
sivuuttaneet pasaatituulet, ja _Ghost_ kulki vain yhden solmuvälin
tunnissa. Minä käärin vaipan ympärilleni, otin tyynyn kainalooni ja
nousin kannelle.
Kun astuin Harrisonin ja kompassikojun välitse, huomasin, että hän
oli laskenut koko lailla pois oikeasta suunnasta. Minä luulin, että
hän oli nukahtanut, ja tahdoin säästää häntä nuhteilta ja vieläkin
pahemmalta, ja siksi puhuttelin häntä. Mutta hän ei nukkunut. Hänen
silmänsä olivat selko selällään. Hän näytti kuitenkin olevan hyvin
ymmällä ja töin tuskin hän kykeni vastaamaan minulle.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä. "Oletteko sairas?"
Hän pudisti päätään, huokasi syvään, ikäänkuin olisi herännyt unesta,
ja hengitti sitten aivan säännöllisesti.
"Koettakaa pysyä oikeassa suunnassa", sanoin minä nuhdellen.
Hän väänsi pyörää ja minä näin, miten kompassi hiljalleen siirtyi
koilliseen ja hetken aikaa värähdeltyään asettui paikoilleen.
Tartuin lujemmin vuodevaatteihini ja aioin juuri jatkaa matkaani,
kun huomasin liikettä perällä ja jäin tuijottamaan eteeni. Voimakas
käsi, josta tippui vettä, oli tarttunut kiinni laivan reunaan. Heti
sen jälkeen näkyi toinenkin samanlainen käsi aivan sen vieressä. Minä
seisoin kuin kiinnikasvaneena lattiaan ja katselin eteeni. Mikähän
tuo vieras oli, joka kohosi meren syvyydestä? Olkoon kuka hyvänsä,
sen vain näin, että hän kiipesi lokinuoran avulla laivaan. Sitten
näin pään kohoavan reunan yli ja märän, pörröisen tukan -- heti sen
jälkeen tunsin Susi-Larsenin silmät ja kasvot. Hänen suhteensa oli
aivan mahdoton erehtyä. Hänen oikea poskensa oli verinen, verta vuoti
päässä olevasta haavasta.
Hän kiipesi nopeasti kannelle ja kohotessaan pystyyn hän tarkasteli
tiukasti miestä, joka seisoi peräsimessä, ikäänkuin ollakseen aivan
varma siitä, että sama henkilö yhä seisoi siinä ja ettei hänellä
ollut syytä pelätä häntä. Merivesi virtasi Larsenin vaatteista
tippuen hiljalleen kannelle, ja tuo ääni herätti minut ajatuksistani.
Kun hän astui eteeni, väistyin vaistomaisesti syrjään, sillä huomasin
hänen silmiensä ilmeen ennustavan kuolemaa.
"Halloo, Hump", hän sanoi kuiskaten. "Missä perämies on?"
Minä pudistin päätäni.
"Johanson!" hän huusi hiljaa. "Johanson!"
"Missä hän on?" kysyi hän Harrisonilta.
Nuori merimies näytti nyt tointuneen, sillä hän vastasi varsin
levollisella äänellä: "En tiedä, herra. Näin hänen astuvan
kokkapuolelle vähän aikaa sitten."
"Minäkin menin kokkapuolelle. Mutta ehkäpä te huomasitte, etten
tullut takaisin samaa tietä. Voitteko selittää sitä?"
"Te olitte varmaan meressä, herra?"
"Käynkö etsimässä häntä välikannelta, herra?" kysyin minä.
Susi-Larsen pudisti päätään. "Ette te häntä sieltä kuitenkaan löydä,
Hump. Mutta tulkaa mukaan. Tulkaa! Älkää välittäkö vuodevaatteista.
Jättäkää ne tähän."
Minä seurasin aivan hänen kintereillään. Välikannella oli kaikki
hiljaista.
"Kirotut pyyntimiehet", mutisi hän. "Liian lihavia ja laiskoja
viitsiäkseen olla neljä tuntia vahdissa."
Kaikkein perimmällä keulassa makasi kolme merimiestä. Hän kohotti
heidän kasvojansa ja katsoi heitä suoraan silmiin. Heidän olisi
pitänyt olla vahdissa kannella, mutta laivassa oli tapana,
että kauniilla ilmalla vahti sai nukkua, ainoastaan päällikön,
peränpitäjän ja tähystäjän oli määrä valvoa.
"Kuka on tähystäjänä?" kysyi Susi-Larsen.
"Minä, herra", vastasi Holvoak -- yksi pitkämatkaisista merimiehistä
-- ja hänen äänensä vapisi hiukan. "Nukahdin juuri äsken, herra. Olen
hyvin pahoillani, herra. Se ei tapahdu enää vastedes."
"Oletteko kuullut tai nähnyt mitään kannella?"
"En, herra -- minä..."
Mutta Susi-Larsen oli jo kääntynyt vihaisesti tuhahtaen pois ja
tähystäjä hieroi ihmeissään silmiään, kun hän pääsi näin vähällä
pälkähästä.
"Hiljaa!" kuiskasi Susi-Larsen varoittavasti ja kumartui melkein
kaksinkerroin voidakseen laskeutua kansiluukusta alas.
Minä seurasin häntä sykkivin sydämin. Mitähän nyt tapahtuisi? Minulla
oli siitä yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, mitä varhemmin oli
tapahtunut. Joka tapauksessa oli verta vuodatettu, eikä Susi-Larsen
aivan huvikseen ollut hypännyt mereen iso haava otsassaan. Sitä
paitsi Johanson oli kadonnut.
Ensi kertaa menin alas kanssiin enkä hevin unohda sitä vaikutusta,
jonka tämä paikka teki minuun laskeuduttuani alas tikapuita. Aivan
laivan kokassa oli kolmikulmainen suoja, ja pitkin sen sivuja kulki
kahdessa rivissä päällekkäin kaksitoista makuukoppia. Huone oli aivan
pieni, ja kuitenkin täytyi kahdentoista miehen siinä asua, syödä,
nukkua ja suorittaa kaikki tarpeensa. Makuuhuoneeni kotona ei ollut
suuri, mutta siihen olisi mahtunut vaikka kaksitoista tällaista
kanssia, -- niin, vaikkapa kaksikymmentäkin, jos huoneen korkeuskin
otettiin lukuun.
Ilma oli hapanta ja ummehtunutta, ja hämärän kattolampun heiluvassa
valossa näin, että seinät olivat täynnä saappaita, öljyvaatteita
ja kaikenlaisia sekä puhtaita että likaisia vaatekappaleita, jotka
laivan heiluessa kieppuivat edestakaisin ja rapisivat aivan kuin
puiden oksat kattoa tai seinää vasten. Silloin tällöin löi saapas
kovalla kolinalla seinään, ja vaikka yö olikin tyyni, niin kuului
sittenkin lankkujen ja nuorien pauketta sekä kaukaista kuminaa
lattian alta.
Nukkujat eivät tietäneet siitä yhtään mitään. Heitä oli kaikkiaan
kahdeksan -- molemmat vahdit olivat alhaalla -- ja heidän kuuma ja
haiseva hengityksensä teki ilman raskaaksi. Korvissani surisivat
lakkaamatta heidän kuorsauksensa, huokauksensa ja valituksensa,
eläimellisen ihmisen unen selvät merkit. Nukkuivatko he todellakin?
Kaikkiko? Olivatko he nukkuneet jo kauan? Siitä varmaan Susi-Larsen
tahtoi ottaa selkoa -- hän tahtoi tietää, oliko joku joukossa vain
nukkuvinansa vai vast'ikään vaipunut uneen. Ja päästäkseen siitä
selville hän käytti tapaa, joka muistutti mieleeni erästä Boccaccion
tarinaa.
Hän otti lampun alas tehneestä ja ojensi sen minulle. Ja sitten hän
aloitti perimmäisistä kopeista. Ylemmässä makasi eräs kanakki, kelpo
merimies, jota toverit nimittivät nimellä Ufti-Ufti. Hän makasi
selällään ja hengitti niin hiljaa ja levollisesti kuin nainen. Toinen
käsivarsi lepäsi pään alla, toinen peitteellä. Susi-Larsen tarttui
hänen ranteeseensa kiinni ja koetti peukalollaan ja etusormellaan
hänen valtimoansa. Hänen laskiessaan valtimon lyöntejä mies heräsi.
Ja hän heräsi yhtä hiljaa kuin hän nukkuikin. Ruumis ei liikahtanut
vähääkään; vain silmät avautuivat. Silmäluomet kohosivat äkkiä,
ja hän tuijotti meihin suurin mustin silmin räpäyttämättä niitä
kertaakaan. Susi-Larsen painoi sormen suulleen merkiksi, että hän
olisi ääneti ja silmät painuivat jälleen kiinni.
Alemmassa kojussa makasi Louis, lihavana, lämpimänä ja hikisenä.
Hän nukkui aivan sikeästi ja raskaasti. Kun Susi-Larsen koetteli
hänen valtimoansa, liikahti hän levottomasti ja asettui moneen
eri asentoon, niin että hän vihdoin nojautui vain hartioihinsa ja
kantapäihinsä. Huulet liikkuivat ja hän lausui salaperäisiä sanoja:
"Sillinki on neljänneksen arvoinen, mutta pitäkää silmällä kolmen
pencen kolikoita, muuten tullivirkamiehet vetävät teitä nenästä ja
tyrkyttävät niitä teille kuuden pencen asemesta."
Sitten hän pyörähti taas toiselle kyljelle ja lisäsi syvään
huokaisten:
"Kuuden pencen kappale on ruskea väriltänsä ja sillinki on sitä mitä
se on -- mutta mitä yksi penni on, sitä minä en tiedä."
Tyytyväisenä kummankin raskaaseen uneen Susi-Larsen siirtyi seuraavan
kahden makuukopin luo. Lampunvalossa näimme, että siinä oli Leach ja
Johnson.
Kun Susi-Larsen kumartui alas tarttuakseen Johnsonin ranteeseen,
näin minä, seisoessani siinä pystyssä lamppu kädessä, että Leach
ylemmässä kopissa kohotti varovasti päätänsä ja katseli reunan yli,
mitä oli tekeillä. Hän oli varmaan keksinyt Susi-Larsenin kepposen
ja oli varma siitä, että huomattaisiin hänen olevan valveilla, sillä
seuraavassa silmänräpäyksessä lensi lamppu kädestäni ja kanssi oli
pilkkosen pimeässä. Samalla hän varmaan hyökkäsi myös Susi-Larsenin
kimppuun.
Kaikkein ensiksi kuulin äänen, jommoisen härkä ja susi päästävät
ilmoille ruvetessaan tappeluun. Susi-Larsen parahti raivoissaan, ja
Leach murahti verenhimoisena. Johnson oli varmaan heti seurannut
toverin esimerkkiä -- hänen alistuvaisuutensa ja matelunsa viime
aikoina oli siis ollutkin vain teeskentelyä.
Tämä tappelu pimeässä kauhistutti minua siinä määrin, että nojauduin
vain tikapuihin, ja ruumiini vapisi niin kovasti, etten voinut
kiivetä ylös. Ja taaskin minä tunsin kipua vatsassani niin kuin
aina nähdessäni ruumiillista väkivaltaa. Tällä kertaa tosin en
voinut nähdä mitään, mutta minä kuulin kumeita iskuja -- tuollaista
tömisevää ääntä, kun lihaa isketään kiivaasti lihaa vasten. Sitä
paitsi kuulin myös taistelevien kiivaan hengityksen ja äkillisiä
tuskanhuutoja.
Useimmat olivat varmaan liittoutuneet yhteen tappaakseen kapteenin ja
perämiehen, sillä huomasin että Leach ja Johnson saivat tovereitaan
avukseen.
"Hankkikaa veitsi tänne!" huusi Leach.
"Kolauta häntä päähän, niin että aivot pursuvat ulos!" kuului
Johnsonin ääni.
Ensimmäisen murahduksen jälkeen ei Susi-Larsen päästänyt ainoatakaan
ääntä. Hän taisteli henkensä puolesta aivan äänettömästi. Merimiehet
ahdistelivat häntä pahasti. Heti alussa kaaduttuaan kumoon hän ei
ollut päästä jaloilleen, ja vaikka hän olikin hirvittävän voimakas,
niin tiesin sittenkin, ettei hänellä ollut vähintäkään pelastumisen
mahdollisuutta.
Minäkin sain tuntea taistelun kiivautta, sillä kaaduin kumoon, ja
tappelevat miehet iskivät kiinni minuunkin. Mutta keskellä sekasortoa
minun onnistui pujahtaa piiloon erääseen makuukoppiin, jossa en ollut
tappelevien tiellä.
"Tänne kaikki! Hän on meidän käsissämme!" kuulin Leachin huutavan.
"Kuka hän on?" kysyivät ne, jotka todellakin olivat nukkuneet ja
heränneet tuohon hirveään meluun, jota he eivät voineet käsittää.
"Verentahraama perämies!" kajahti Leachin viekas vastaus melkein
kuiskaten.
Hänen sanojaan tervehdittiin äänekkäillä ilon huudahduksilla, ja
samassa hyökkäsi Susi-Larsenin kimppuun seitsemän vahvaa miestä.
Louis luullakseni ei ottanut osaa tappeluun. Kanssi oli aivan kuin
mehiläispesä, jonka asukkaita joku rosvo oli ärsyttänyt.
"Halloo! Mitä on tekeillä?" kuulin Latimerin huutavan kanssiluukusta
alas. Hän oli liian varovainen laskeutuakseen tähän helvettiin, jonka
hän kuuli raivoavan pimeässä.
"Eikö kukaan voi hankkia veistä tänne? Oi -- eikö kukaan voi hankkia
veistä?" rukoili Leach, kun melu hiukan asettui.
Tappelijoiden suuri joukko sai aikaan hirveän sekamelskan. He olivat
useinkin toistensa tiellä, jota vastoin Susi-Larsen kohdisti kaikki
ponnistuksensa yhtä ainoaa päämäärää kohti. Hän koetti nimittäin
päästä tikapuiden juurelle. Ja vaikka olikin aivan pimeä, saatoin
sittenkin seurata hänen liikkeitään meluavien äänien mukaan. Ei
kukaan muu kuin jättiläinen olisi voinut tehdä sitä mitä hän,
päästyään vihdoin tikapuiden juurelle. Askel askelelta -- vaikka
kaikki miehet koettivatkin vetää häntä alas lattialle -- hänen
onnistui vahvojen käsivarsiensa varassa kohota pystyyn. Ja askel
askelelta hän nousi sitten tikapuita ylös sekä käsiensä että
jalkojensa avulla.
Kaikkein viimeisen kohtauksen sain nähdä. Sillä kun Latimer vihdoin
haki lyhdyn suuntasi hän sen valon luukusta alas. Susi-Larsen oli
ylhäällä tikapuilla vaikken voinutkaan nähdä häntä. En nähnyt muuta
kuin suuren joukon miehiä jotka pitelivät hänestä kiinni. Ja tämä
joukko kiemurteli ja väänteli itseään kuin suunnaton monijalkainen
hämähäkki, se heilui edestakaisin samassa tahdissa kuin laivakin.
Mutta sittenkin se kohosi askel askelelta ylöspäin, vaikka kunkin
askelen välillä olikin pitkä väliaika. Kerran koko joukko horjahti
ja oli vähällä suistua alas mutta sitten se takertui jälleen lujasti
tikapuihin kiinni ja kohosi yhä edelleen ylöspäin.
"Kuka se on?" huusi Latimer.
Lyhdynvalossa näin hänen kasvojensa kurkistavan alas ja ne ilmaisivat
tavatonta hämmästystä. "Larsen", vastasi kumea ääni liikkuvan joukon
keskeltä.
Latimer ojensi alas toisen kätensä, joka oli vapaa. Minä näin, että
toinen käsi ojentautui häntä vastaan ja tarttui siihen kiinni.
Latimer veti kaikin voimin, ja nyt joukko kohosi nopeasti. Sitten
Susi-Larsen ojensi ylös toisenkin kätensä ja tarttui kiinni aukon
reunaan. Joukko kieppui tikapuiden edessä, mutta se piteli sittenkin
kiinni karkaavasta vihollisesta. Vähitellen kädet kuitenkin
irtaantuivat -- ne kolahtivat aukon terävää reunaa vasten ja
pakostakin päästivät saaliin irti, varsinkin kun Susi-Larsen antoi
niille toisen hurjan potkun toisensa jälkeen. Leach viimeisenä
päästi kätensä irti; hän kaatui selälleen lattialle ja löi päänsä ja
hartiansa maassa sätkytteleviin tovereihinsa. Susi-Larsen ja valo
katosivat, ja me jäimme pilkkopimeään.