Kolmantena päivänä minä hoidin sekä omat että Thomas Mugridgen
askareet, ja voin kerskailla suorittaneeni ne hyvin. Tiedän että
Susi-Larsen oli tyytyväinen, ja koko miehistö loisti ilosta koko sinä
lyhyenä aikana, jolloin minä hoidin keittiötä.
"Ensi kertaa siitä saakka kun tulin laivaan on ruoka siististi
valmistettua", sanoi Harrison minulle keittiön ovelta, kantaen
sinne kulhoja ja pannuja kanssista päivällisen jälkeen. "Tommyn
ruoka maistuu aina rasvalta, härskiltä rasvalta -- enkä usko hänen
muuttaneen paitaa siitä saakka kun läksimme San Franciscosta."
"Minä tiedän, ettei hän sitä ole tehnyt", vastasin minä.
"Voisinpa lyödä vetoa, että hän nukkuukin samassa paidassa", sanoi
Harrison.
"Sen vedon te voittaisitte", selitin minä. "Hän on koko ajan
käyttänyt yhtä ja samaa paitaa, hän ei ole kertaakaan riisunut sitä
yltään."
Susi-Larsen ei suonut kokille muuta kuin kolme päivää lepoa
parantuakseen vammoistaan. Neljäntenä päivänä hänet laahattiin
kopistaan ulos rampana ja haavoittuneena, silmät turvoksissa, niin
että hän töin tuskin saattoi nähdä mitään, ja pakotettiin jälleen
työhön. Hän puhkui ja itki, mutta Susi-Larsen ei armahtanut.
"Ja pitäkää varanne, ettette tarjoa meille enää mitään sotkua", sanoi
hän lopuksi. "Minä en siedä enää rasvaa ja likaa, ja silloin tällöin
teillä pitää olla puhdas paitakin, jollette tahdo päästä uimaan.
Ymmärrättekö?"
Vaivoin Thomas Mugridge laahautui keittiön lattian poikki, ja kun
laiva hiukankin heilahti, hän horjahti ja oli vähällä kaatua kumoon.
Saadakseen tukea hän tavoitteli kädellään rautatankoa, joka kulki
pitkin lieden reunaa, mutta hän osui syrjään ja koko horjuvan
ruumiinsa painolla hänen kätensä iski suoraan hehkuvaan lieteen.
Samassa kuului pihisevää ääntä, jota seurasi palaneen lihan käry ja
vihlova tuskanhuuto.
"Voi hyvä Jumala, -- voi, hyvä Jumala -- mitä minä olen tehnyt?"
hän valitti vaipuen hiililaatikolle ja heiluttaen vahingoittunutta
kättään edestakaisin. "Miksi kaikki tämä on kohdannut minua? Minä
tulen aivan sairaaksi, se on varma -- ja minä, joka olen koettanut
aina elää sovinnossa tekemättä kenellekään pahaa."
Kyyneleet vuotivat pitkin hänen pöhöttyneitä ja sinikyhmyisiä
poskiaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Äkkiä levisi hänen
kasvoilleen hurja ilme.
"Oi, kuinka minä vihaan häntä! Kuinka minä vihaan häntä!" sanoi hän.
"Ketä?" kysyin minä. Mutta miesparka alkoi jälleen itkeä
onnettomuuttaan. Muuten oli helpompi arvata ketä hän vihasi kuin
ketä hän ei vihannut. Sillä minulla oli ollut tilaisuus nähdä,
että piru riivasi häntä ja yllytti häntä vihaamaan kaikkia. Joskus
minusta tuntui, että hän vihasi itseäänkin, niin kummasti ja
luonnottamasti elämä oli pidellyt häntä. Sellaisina hetkinä minä
säälin häntä syvästi ja häpesin, että koskaan olin iloinnut hänen
vastoinkäymisistään ja kärsimyksistään. Elämä on kohdellut häntä
kovasti. Se oli tehnyt hänelle aika tepposet muodostaessaan hänet
sellaiseksi kuin hän oli, ja se oli kohdellut häntä yhä edelleen
samalla tavalla. Mitä edellytyksiä hänellä oli muuttua toiseksi kuin
mitä hän oli? Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun sanattomaan
kysymykseeni, hän sanoi valittaen:
"Minulla ei koskaan ole ollut hyvä olla -- ei koskaan eläissäni! Kuka
luulette, lähetti minut kouluun, tai ravitsi nälkäistä vatsaani, tai
pyyhki veristä nenääni, kun olin pieni? Kuka teki mitään minulle --
kuka? Niin kuka -- senpä minä juuri tahtoisin tietää!"
"Älkää surko sitä, Tommy", sanoin minä ja laskin tyynnyttäen käteni
hänen olkapäälleen. "Rohkaiskaa mielenne. Kyllä kaikki vielä hyväksi
kääntyy. Onhan teillä monta vuotta edessänne, ja te voitte tehdä mitä
ikinä haluatte."
"Se oli valhe! Musta valhe!" hän huusi vasten naamaani pudistaen
käteni pois. "Se on valhetta, sen te kyllä tiedätte. Minä olen se
mikä olen, eikä minusta koskaan tule muuta kuin hylky. Toista on
teidän, Hump. Te olette syntynyt herrasmieheksi. Te ette tiedä,
miltä tuntuu, kun täytyy nälkäisenä itkeä itsensä nukuksiin, vaikka
vatsa kurnii ikäänkuin rotta sitä nakertelisi. Minun elämäni ei
voi koskaan muuttua hyväksi. Vaikka minusta huomispäivänä tulisi
Yhdysvaltojen presidentti, niin se ei sittenkään poistaisi sitä
nälkää, jota pienenä poikasena sain kärsiä. Ja miten minun elämäni
voisi muuttua hyväksi, senpä tahtoisin tietää? Ei, minä olen
syntynyt kärsimään. Minulla on ollut enemmän suruja kuin kymmenellä
muulla, se on varma. Sairaalassa olen maannut monet ajat. Sairastin
kuumetta Aspinwallissa, Havannassa ja New Orleansissa. Olin vähällä
kuolla äkämiin ja minulla oli märkähaavoja kuuden kuukauden aikana
Barbadozissa. Unalulussa sain isonrokon, Sanghaissa taitoin molemmat
jalkani, Unalaskassa sairastin keuhkokuumetta, San Franciscossa
minulta taittui kolme kylkiluuta ja kaikki sisälmykseni menivät sikin
sokin. Ja nyt minä olen täällä. Katsokaa minua! Katsokaa minua! Hän
potki kylkiluuni jälleen irti selkärangasta. Ennen iltaa syljen
verta. Kuinka minun elämäni voi muuttua hyväksi, sen tahtoisin
tietää? Kuka siitä pitäisi huolen? Jumalako ehkä? Oi, hän vihaa minua
varmaan oikein sydämen pohjasta, koska salli minun syntyä tähän
kurjaan maailmaan!"
Hän valitti kovaa kohtaloaan vähintään toista tuntia; sitten hän
ryhtyi taas työhönsä ontuen ja puhkien ja hänen silmissään paloi
sammumaton viha koko maailmaa kohtaan. Hän oli kuitenkin tehnyt
aivan oikean johtopäätöksen itsensä suhteen, sillä hän sai vähän
väliä kohtauksia, oksensi verta ja kärsi hirveitä kipuja. Näyttipä
todellakin siltä, kuin Jumala, niinkuin hän itse väitti, olisi
vihannut häntä liiaksi salliakseen hänen kuolla, sillä hän toipui
vähitellen ja tuli vielä entistäänkin ilkeämmäksi.
Kesti useita päiviä, ennenkuin Johnson laahautui jälleen kannelle ja
ryhtyi veltosti työhönsä. Hän oli yhä vielä sairas, ja monta kertaa
näin hänen vain suurella ponnistuksella kiipeävän latvapurjeeseen tai
käpertyvän kivusta kokoon seisoessaan peräsimessä. Mutta vieläkin
pahempi oli se seikka, että hän näytti kokonaan murtuneen sielultaan.
Hän totteli aivan äänettömästi Susi-Larsenia ja oli matelevan nöyrä
Johansonia kohtaan. George Leach käyttäytyi aivan toisin. Hän samoili
kannella kuin nuori tiikeri, ja tuijotti rohkeasti vihasta leimuavin
silmin Susi-Larseniin ja Johansoniin.
"Kyllä minä vielä kerran löylytän sinutkin, senkin ruotsalainen
lättäjalka!" kuulin hänen eräänä iltana sanovan Johansonille kannella.
Perämies kiroili ja noitui pimeässä ja samassa viskautui ase
vasten keittiön seinää. Sitten seurasi vielä useampia kirouksia ja
pilkallista naurua, ja kun kaikki oli jälleen hiljaista, minä hiivin
ulos ja näin, että suunnaton veitsi oli iskenyt tuuman syvyydeltä
lujaan puuhun. Hetken kuluttua perämies tuli paikalle etsien
asettansa, mutta minä annoin sen seuraavana päivänä salaa Leachille.
Hän irvisteli vain, kun annoin veitsen hänelle, mutta tuo irvistys
ilmaisi syvempää kiitollisuutta kuin monisanaiset korulauseet, joita
minun säätyläiseni käyttävät.
Päinvastoin kuin kaikilla muilla ei minulla tällä hetkellä ollut
ainoatakaan vihamiestä laivalla, sillä minä olin hyvissä väleissä
kaikkien kanssa. Hylkeenampujat tosin vain sietivät minua, mutta ei
kukaan heistäkään vihannut minua, ja Smoke ja Henderson, nuo molemmat
toipilaat, jotka yöt päivät keinuivat riippumatoissaan kannen alla,
vakuuttivat minulle, että olin taitavampi kuin mikään sairaanhoitaja,
ja että he kyllä pitäisivät minua mielessään, kun matka on päättynyt
ja he saisivat palkkansa. Ikäänkuin olisin tarvinnut heidän
rahojansa! Mutta minä olin saanut toimeksi hoitaa heidän haavojansa
ja täytin tehtäväni parhaan ymmärrykseni mukaan.
Susi-Larsen sai uuden ankaran päänsärkykohtauksen, jota kesti kaksi
vuorokautta. Hänellä oli varmaan hyvin kovia kipuja, sillä hän
kutsui minut luokseen ja seurasi määräyksiäni kuin lapsi. Mutta
eivät mitkään keinot näyttäneet helpottavan hänen tuskiaan. Minun
neuvostani hän jätti kuitenkin juomisen ja tupakoimisen sikseen.
Mutta minusta tuntui todellakin käsittämättömältä, kuinka niin
voimakas ihminen kuin hän saattoi potea päänsärkyä.
"Se on Jumalan tahdosta, sanon minä." Louis käsitti asian siltä
kannalta. "Se on vain pieni rangaistus kaikista hänen pahoista
teoistansa, kyllä hän saa vielä enemmänkin, sillä muuten..."
"Mitä -- muuten?" kysyin minä.
"Muuten Jumala vain torkkuisi eikä tekisi velvollisuuttansa, vaikka
eihän minun pitäisi sitä sanoa."
Erehdyin väittäessäni, että elin sovussa kaikkien kanssa. Thomas
Mugridge näet ei vihaa minua ainoastaan yhtä paljon kuin ennen vaan
hän on keksinyt vielä uuden syyn vihaansa. Hyvän aikaa minä tuumin,
mikähän se saattoi olla, mutta vihdoin minulle selvisi, että syynä
siihen olivat ne onnellisemmat olosuhteet, joissa minä olin elänyt --
että olin 'synnyltäni herrasmies', niinkuin hän sanoi.
"Vainajien luku ei ole vielä lisääntynyt täällä", sanoin Louisille
erityisellä painolla, kun Smoke ja Henderson ensi kertaa
näyttäytyivät kannella keskustellen tavalliseen tapaan keskenänsä.
Louis tarkasteli minua merkitsevästi viekkailla harmailla silmillään
ja pudisti päätään. "Malttakaahan vain mieltänne, sen minä sanon
teille -- kyllä tässä vielä paukkuu ja pamahtaa ja melske nousee, kun
huuhkaja huhuu kuolemaa. Minä olen aavistanut sitä jo kauan, ja minä
tunnen sen yhtä selvästi kuin taklauksen pimeänä yönä. Kaukana se ei
ole, se on varma!"
"No, kuka ensimmäisenä tekee lähtöä?" kysyin minä.
"Ei ainakaan vanha Louis, sen minä voin luvata", vastasi hän nauraen.
"Sillä minä tiedän, että ensi vuonna näihin aikoihin istun vanhan
äitini luona, joka uuvuksiin asti on odottanut viittä poikaansa
kotiin mereltä."
"Mitä Louis sanoi teille?" kysyi Thomas Mugridge heti sen jälkeen.
"Että hän aikoi joskus lähteä kotiin äitiänsä tervehtimään", vastasin
minä valtioviisaasti.
"Minulla ei ole koskaan ollut äitiä", mutisi kokki ja katseli minua
väsynyt ja toivoton ilme silmissään.