Tänä viimeisenä vuorokautena on raakuus suorastaan puhjennut
kukkaansa laivassa. Se on levinnyt kuin tarttuva tauti kajuutasta
kanssiin. Enpä tiedä mistä oikein aloittaisinkaan. Syynä kaikkeen
on ollut Susi-Larsen. Johnson oli varmaan ostanut öljykankaisen
vaatekerran varastosta ja huomannut, että se oli varsin huonoa
lajia. Hän oli heti valmis lausumaan ilmi ajatuksensa. Laivan
pukuvarastossa on tarjona kaikenlaisia esineitä, joita merimiehet
voivat tarvita matkalla, ja tuollaisia pienoiskauppoja on kaikilla
hylkeenpyyntilaivoilla. Merimiesten ostot vedetään sitten pois heidän
tuloistaan pyyntiaikana. Sekä ampujat että soutajat ja veneiden
ohjaajat ovat kaikki samassa asemassa -- palkan asemesta he saavat
määrätyn prosentin saaliista, niin tai niin paljon kustakin nahasta,
jonka kukin on pyytänyt.
En ollut kuullut lainkaan, että Johnson oli tyytymätön saamaansa
vaatetukseen, ja siksi kaikki siitä johtuvat seuraukset yllättivät
minut aivan äkkiä. Olin juuri lakaissut kajuutassa ja keskustelin
parast'aikaa Susi-Larsenin kanssa Hamletista -- Shakespearen
henkilöistä Hamlet huvitti häntä kaikkein enimmin -- kun Johanson
tuli alas portaita ja Johnson seurasi hänen jäljessään. Viimeksi
mainittu otti lakin päästään niinkuin tapa vaati, ja hän seisoi
siinä keskellä lattiaa katsellen kunnioittavasti kapteeniin, vaivoin
pysytellen tasapainossa laivan heiluessa puolelle ja toiselle.
"Sulkekaa ovi ja vetäkää salpa eteen", sanoi Susi-Larsen minulle.
Täyttäessäni hänen käskyjään näin Johnsonin silmissä levottoman
ilmeen, mutta en voinut aavistaa mikä siihen oli syynä. Yhtä vähän
saatoin edeltäpäin ymmärtää sitä, mikä nyt tapahtui, ennenkuin se oli
jo tapahtunut, mutta hän aavisti kaikki edeltäpäin ja odotti vain
rohkeasti. Ja hänen käytöksensä hyvitti täydellisesti Susi-Larsenin
materialismin. Merimies Johnson seurasi häikäilemättä yhtä ainoaa
ajatusta, yhtä periaatetta, hän tahtoi pysyä totuudessa ja olla
rehellinen. Hän oli oikeassa, hän tiesi olevansa oikeassa, ja
siksi hän ei pelännyt. Hän oli valmis vaikka kuolemaan oikeuden
puolesta, jos se olisi tarpeen, hän tahtoi olla uskollinen itselleen,
rehellinen omalle sielulleen. Se oli sattuva todistus hengen voitosta
lihan yli, sielun lannistumattomuudesta ja siveellisestä voimasta,
jolla ei ole minkäänlaisia rajoja, vaan joka kohoaa yläpuolelle sekä
aikaa että paikkaa ja toimii semmoisella varmuudella ja voimalla,
joka ei voi johtaa alkuperäänsä muusaa kuin ikuisuudesta ja
kuolemattomuudesta.
Mutta palatkaamme asiaan. Minä huomasin levottoman ilmeen Johnsonin
silmissä, mutta käsitin sen väärin -- luulin sen johtuvan hänen
perinnöllisestä arkuudestaan ja kömpelyydestään. Perämies Johanson
seisoi hänen vieressään, jonkin matkan päässä, ja noin kolme yardia
hänestä, aivan hänen edessään istui Susi-Larsen kääntötuolissa.
Suljettuani ovet ja vedettyäni salvan eteen seurasi hetken hiljaisuus
-- äänettömyyttä kesti varmaan minuutin verran. Susi-Larsen puhkesi
ensimmäisenä puhumaan.
"Yonson", aloitti hän.
"Nimeni on Johnson, herra", oikaisi merimies pelotta.
"No Johnson sitten -- piru vieköön! Voitteko arvata, miksi minä
käskin teidät tänne?"
"Kyllä -- tai en kuitenkaan", kuului pitkäveteinen vastaus. "Olen
suorittanut kunnollisesti työni. Perämies sen kyllä tietää, ja tekin
sen tiedätte, herra. Sen johdosta ei ainakaan ole valittamisen syytä."
"Ettekö tiedä mitään muuta?" kysyi Susi-Larsen. Hänen äänensä oli
lempeä, hiljainen ja kehräävä.
"Minä tiedän, että te tahdotte vahingoittaa minua, herra", jatkoi
Johnson yhä edelleen hitaalla äänellä, pannen jokaiselle sanalle
aivan erityistä painoa. "Te ette pidä minusta. Te -- te..."
"Jatkakaa vain", kehoitti Susi-Larsen. "Älkää pelätkö loukkaavanne
minun tunteitani."
"En minä pelkää", vastasi merimies, ja äkillinen närkästyksen puna
tunkeutui päivetyksen läpi. "Syynä siihen, etten osaa puhua nopeasti,
on se, etten ole ollut kyllin kauan poissa vanhasta maailmasta,
herra. Te ette pidä minusta siksi, että minussa on liiaksi miestä --
siinä koko syy, herra."
"Teissä on liiaksi miestä totellaksenne laivakuria, jos te sitä
tarkoitatte -- ja jos te mahdollisesti ymmärrätte mitä tarkoitan",
vastasi Susi-Larsen.
"Minä osaan englanninkieltä ja tiedän, mitä te tarkoitatte, herra",
vastasi Johnson. Puna hänen kasvoillaan tummeni, kun toinen niin
pilkallisesti vetosi hänen kielitaitoonsa.
"Johnson", sanoi Susi-Larsen ikäänkuin hän nyt vasta olisi siirtynyt
varsinaiseen asiaan, "olen kuullut, että te ette ole oikein
tyytyväinen öljyvaatteihinne?"
"En olekaan. Ne eivät ole hyvät, herra."
"Ja te olette valittanut siitä toisille."
"Minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi merimies rohkeasti. Mutta
hän ei puhunut niin juhlallisen kohteliaasti kuin hänen olisi pitänyt
tehdä, hän unohti sanoa "herra".
Samassa silmäni sattumalta osuivat Johansoniin. Hän seisoi siinä ja
pui isoja nyrkkejänsä, avasi ja puristi ne yhteen vähän väliä, ja
hänen kasvonsa ilme oli suorastaan pirullinen, niin ilkeästi hän
katseli Johnsonia. Hänen toisen silmänsä alla oli mustelma, pieni
merkki siitä rangaistuksesta, jonka nuori merimies oli hänelle
antanut. Ensi kertaa heräsi nyt hämärä aavistus sielussani, että
jotakin kauheaa tulisi tapahtumaan -- mutta mitä, sitä en voinut
lainkaan kuvailla mielessäni.
"Tiedättekö miten sen käypi, joka moittii minua ja minun varastoani,
niinkuin te olette tehnyt?" kysyi Susi-Larsen.
"Kyllä minä sen tiedän, herra", kuului vastaus.
"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Susi-Larsen terävällä ja käskevällä
äänellä.
"Mitä te ja perämies aiotte minulle tehdä, herra."
"Katsokaa häntä, Hump", sanoi Susi-Larsen minulle, "katsokaa
tätä elävää ainemöhkälettä, joka liikkuu ja hengittää ja nousee
vastarintaan ja on aivan vakuutettu siitä, että hänessä on jotakin
hyvää -- häneen on tarttunut muutamia inhimillisiä kuvitteluja,
niinkuin rehellisyyttä ja kunniantuntoa, ja hän tahtoo elää niiden
mukaan, kaikista persoonallisista ikävyyksistä huolimatta. Mitä te
hänestä ajattelette, Hump? Mitä te ajattelette hänestä?"
"Minä ajattelen, että hän on parempi ihminen kuin te", vastasin
minä, sillä äkkiä teki mieleni saada edes osa siitä vihasta, joka
uhkasi Johnsonia. "Hänen inhimilliset kuvittelunsa, joksi te niitä
nimitätte, todistavat jaloutta ja miehuullisuutta. Teillä ei ole
sellaisia kuvitteluja, teillä ei ole unelmia eikä ihanteita. Siinä
suhteessa te olette aivan köyhä."
Hän nyökkäsi mielissään päätään. "Aivan oikein, Hump, aivan oikein.
Minulla ei ole jaloja eikä miehuullisia kuvitteluja. Elävä koira
on parempi kuin kuollut leijona, sanon minä samoin kuin Salomokin.
Minun ainoa periaatteeni on oman edun valvominen, ja se antaa minulle
voimaa elämiseen. Tuossa käyteaineen möhkäleessä, jota te nimitätte
'Johnsoniksi', ei ole enemmän jaloutta kuin missä aineessa tahansa,
niin pian kuin hän ei enää ole käyteainetta, vaan ainoastaan tuhkaa
ja tomua, mutta minä sen sijaan olen yhä edelleen elossa ja voin
mieleni mukaan raivota. Tiedättekö mitä aion tehdä?"
Minä pudistin päätäni.
"Minä aion käyttää hyväkseni raivoamisoikeuttani ja minä näytän
teille miten jalouden sitten käy. Katsokaa nyt!"
Hän istui kolmen yardin päässä Johnsonista. Yhdeksän jalan päässä!
Hän hyökkäsi tuoliltaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousematta
edes pystyyn. Hän hyökkäsi paikaltaan aivan siinä asennossa kuin hän
oli istunut -- heittäytyi kumarassa eteenpäin ikäänkuin villi eläin,
kuin tiikeri -- ja kuin tiikeri hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.
Turhaan Johnson koetti väistää tätä raivoavaa laviinia. Hän varjeli
vatsaansa toisella käsivarrellaan, toisella hän peitti kasvonsa.
Mutta Susi-Larsenin nyrkki osui näiden molempien väliin, suoraan
rintaan, ja sen isku oli murskaava. Johnson ei saanut hengitetyksi,
hän haukkoi vain ilmaa voimatta vetää sitä syvemmältä pitkään aikaan.
Vihdoin hän puhkui ikäänkuin hän äkisti olisi heilahduttanut kirvestä
ilmassa. Hän oli vähällä kaatua selälleen ja horjahteli edestakaisin
koettaessaan pysyä tasapainossa.
Minun on aivan mahdoton lähemmin kuvata tätä hirveään kohtausta.
Se oli aivan liian tärisyttävä. Voin pahoin vain ajatellessanikin
sitä. Johnson piti rohkeasti puoliaan, mutta hänen voimansa
eivät riittäneet minnekään Susi-Larsenin rinnalla, ja vielä
paljon vähemmän, kun sekä Susi-Larsen että perämies kävivät hänen
kimppuunsa. Se oli suorastaan hirveää. En koskaan olisi voinut
luulla, että ihminen voi kestää niin paljon ja sittenkin vielä elää
ja taistella vastaan. Ja sitä juuri Johnson teki. Tietysti hänellä
ei ollut vähintäkään voittamisen toivoa, ja sen hän tiesi yhtä hyvin
kuin minäkin, mutta hänen miehuutensa vaati häntä sittenkin pitämään
puoliansa.
Tuo kohtaus oli minulle aivan liikaa. Tunsin, että voisin vaikka
kadottaa järkeni ja hyökkäsin sen vuoksi portaita ylös avatakseni
ovet ja päästäkseni kannelle. Mutta silloin Susi-Larsen jätti
hetkeksi uhrinsa rauhaan. Yhdellä ainoalla harppauksella hän seisoi
vieressäni ja viskasi minut kajuutan perimmäiseen sopukkaan.
"Se on vain yksi elämän ilmiö, Hump", selitti hän. "Jääkää katsomaan
sitä! Te voitte tehdä uusia huomioita sielun kuolemattomuudesta. Ja
tiedättehän te sitä paitsi, ettemme me tee Johnsonin sielulle mitään
pahaa. Me voimme vain tuhota hänen katoavan ruumiinsa."
Aika tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus -- ehkäpä tuo hirveä
kohtaus ei kestänyt sittenkään enemmän kuin kymmenen minuuttia.
Susi-Larsen ja perämies rääkkäsivät kilvan uhri-parkaansa. He löivät
häntä nyrkeillänsä, he potkivat häntä raskailla saappaillansa,
he viskasivat hänet maahan ja raastoivat hänet jälleen pystyyn
heittääkseen hänet uudestaan maahan. Hänen silmänsä olivat
pöhötyksissä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, ja verta juoksi
hänen korvistaan, nenästään ja suustaan, jotta kajuutta oli kuin
teurastuspenkki. Kun hän ei enää jaksanut nousta pystyyn, löivät ja
potkivat he häntä pitkänään.
"Lopettakaa jo, lopettakaa, Johanson", sanoi Susi-Larsen vihdoin.
Mutta peto perämiehen sielussa oli herännyt, ja Susi-Larsenin täytyi
kyynärpäällään työntää hänet kauemmaksi. Tuo töytäys näytti varsin
kevyeltä, mutta se heitti Johansonin sittenkin niin äkkiä taakse kuin
korkki olisi lentänyt pullosta ja hän iski päänsä seinään kovalla
kolinalla. Hän kaatui puoleksi tajuttomana maahan, hengitti syvään
ja räpytti silmiään kuin mielenvikainen, mutta hetken kuluttua hän
sittenkin nousi pystyyn.
"Avatkaa nyt ovet, Hump", käski Susi-Larsen.
Minä tottelin, ja molemmat pedot nostivat tajuttoman uhrinsa maasta,
ikäänkuin siinä olisi ollut vain säkillinen soraa, laahasivat hänet
ylös portaita ja kapeasta oviaukosta kannelle. Veri juoksi punaisena
virtana hänen nenästään ruorimiehen jaloille. Se oli Louis, Johnsonin
venetoveri. Mutta Louis hoiti tehtäväänsä ja tuijotti lakkaamatta
kompassikoppiin.
Sen sijaan käyttäytyi George Leach, entinen laivapoika, aivan toisin.
Ei mikään tapaus laivalla ollut hämmästyttänyt meitä yhtä suuresti.
Ilman minkäänlaista käskyä hän tuli peräkannelle ja laahasi mukanaan
Johnsonin kokkaan, missä hän alkoi parhaansa mukaan hoitaa hänen
haavojansa. Johnsonia olisi ollut aivan mahdoton tuntea, sillä hänen
kasvonpiirteensä olivat kokonaan muuttuneet, niin pöhöttynyt hän oli
ja väriltään vaihtunut tuona varsin lyhyenä hetkenä, joka oli kulunut
tapauksen alusta siihen saakka, kunnes hänet laahattiin tajuttomana
kannelle.
Entäs George Leach... Melkein samaan aikaan kun minä olin lopettanut
siivouksen kajuutassa, oli hän ottanut Johnsonin huostaansa. Olin
juuri noussut kannelle hengittääkseni hiukan raitista ilmaa ja
lepuuttaakseni kiihottuneita hermojani. Susi-Larsen poltti sikariaan
ja tarkasteli patenttilokia, jota _Ghost_ tavallisesti veti
perässään, mutta joka nyt jostakin syystä oli nostettu kannelle.
Äkkiä kuulin Leachin äänen, se oli sortunut ja raivosta aivan karhea.
Käännyin taakseni ja näin hänen seisovan keittiön luona, peräkannen
astimella. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet, hänen
silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiään ilmaan.
"Jumala kirotkoon teidän sielunne helvetin piinaan, Susi-Larsen!"
alkoi hän. "Oikeastaan helvettikin on teille liian hyvä, te kurja
raukka, murhaaja, sika!"
Minä seisoin ikäänkuin ukkosen iskemänä. Aavistin jo edeltäpäin
miten hänen kävisi. Mutta Susi-Larsen ei viitsinytkään karata
hänen kimppuunsa. Hän astui hitaasti korokkeen reunalle, nojasi
kyynärpäätään keittiön seinää vasten ja katseli miettivänä ja
uteliaasti kiihottunutta nuorukaista.
Ja George Leach sätti ja haukkui Susi-Larsenia pahemmin kuin koskaan
ennen olen kuullut. Merimiehet kerääntyivät pelästyneinä yhteen
ryhmään kansiluukun edustalle kuuntelemaan. Hylkeenampujat ryntäsivät
pesästään esille, mutta minä huomasin, että Leachin puhuessa leikki
katosi kauaksi heidän kasvoiltaan. Heitäkin peloitti -- tosin ei
nuorukaisen julmat sanat, vaan hänen ääretön rohkeutensa. Tuntui
aivan käsittämättömältä, että joku elävä olento taisi tällä tavalla
sanoa Susi-Larsenille totuuden vasten kasvoja. Omasta puolestani minä
ihailin pelotonta nuorukaista, ja minä näin miten hänen kuolematon
sielunsa sai voiton hänen ruumiistaan ja ruumiillisesta pelostaan
aivan kuin entisajan profeetat tuomitessaan vääryyttä.
Ja millainen tuomio se oli! Hän paljasti niin kokonaan Susi-Larsenin
sielun, että kaikkien täytyi halveksia sitä. Hän syyti oikean
kiroustulvan hänen ylitsensä, hän herjasi häntä tavalla, joka
muistutti mieleen katolisen kirkon keskiaikaisia pannaanjulistuksia.
Hänen syytöksillään ei ollut mitään rajaa, hetkittäin hänen vihansa
oli ylevä, miltei jumalallinen, hetkittäin hän sätti jälleen mitä
karkeimmalla ja sopimattomimmalla tavalla.
Hän raivosi kuin hullu. Hänen huulensa olivat vaahdossa, ja vähän
väliä hän oli tukehtua, sanat korisivat vain epäselvinä hänen
kurkussaan. Ja kaiken aikaa Susi-Larsen seisoi aivan levollisena ja
välinpitämättömänä, nojasi vain kyynärpäähänsä ja katseli Leachia
uteliain katsein. Tuo käyteaineen hurja purkaus, tuo liikkuvan
materian uhka, tavaton kapina hämmästytti ja huvitti häntä.
Joka hetki minä odotin -- ja me odotimme kaikki -- että hän hyökkäisi
rohkean nuorukaisen kimppuun ja musertaisi hänet. Mutta se ei
näyttänyt juolahtavan hänen mieleensäkään. Sikari sammui, mutta
Susi-Larsen seisoi yhä ääneti ja katseli vain uteliaasti Leachia.
Nuorukainen oli kiihottanut itsensä aivan tajuttomaan raivoon.
"Sika! Sika! Sika!" hän huusi kaikin voimin. "Miksi ette tule alas ja
tapa minua, murhaaja? Tehkääpä se! En minä pelkää. Eikä kukaan estä
teitä. Paljon parempi on kuolla, jotta teidän valtanne ei voi ulottua
minuun, kuin olla hengissä ja teidän kynsissänne! Tulkaa, kurja
raukka! Tappakaa minut! Tappakaa minut! Tappakaa minut!"
Samassa Thomas Mugridgen harhaileva sielu johti hänet näyttämölle.
Hän oli seisonut keittiön ovella ja kuunnellut, mutta nyt hän astui
aivan komeasti esiin ja heitti jotakin roskaa reunan yli mereen,
jotta verinen näytelmä, jonka hän aavisti olevan tulossa, ei
menisi häneltä hukkaan. Hän käänsi rasvaiset, hymyilevät kasvonsa
Susi-Larseniin, joka ei näyttänyt huomaavan häntä. Mutta se ei
häirinnyt kokkia vähääkään, hän oli siksi hullu, että hän kääntyi
Leachin puoleen ja sanoi:
"Onpas sekin puhetta! Kerrassaan kauheaa!"
Leachin raivo sai uuden käänteen. Tässä oli ainakin joku, johon
saattoi käydä käsiksi. Ja ensi kertaa iskettyään Leachia veitsellä
näyttäytyi Mugridge aseettomana keittiönsä ulkopuolella. Sanat olivat
tuskin kajahtaneet hänen huuliltaan, kun Leach viskasi hänet maahan.
Kolmesti hän nousi pystyyn ja koetti palata keittiöön, mutta joka
kerta toinen viskasi hänet jälleen maahan.
"Oi hyvä Jumala!" huusi kokki valittaen. "Auttakaa! Auttakaa! Viekää
hänet pois -- ettekö voi viedä pois häntä? Kuulkaa!"
Hylkeenampujat nauroivat ääneensä helpotuksesta. Murhenäytelmä
oli muuttunut ilveilyksi. Merimiehet tunkeutuivat nyt rohkeasti
perälle, irvistelivät ja työnsivät toisiaan, nähdäkseen miten
kokki, jota kaikki vihasivat, sai selkäänsä. Minäkin tunsin rintani
paisuvan ilosta. Minä myönnän, että nautin siitä kurituksesta,
jota Leach antoi Thomas Mugridgelle, vaikka se olikin melkein yhtä
hirveä kuin se, jonka Mugridge oli hankkinut Johnsonille, mutta
Susi-Larsenin kasvojen ilme ei muuttunut vähääkään. Hän ei muuttanut
asentoakaan, vaan tuijotti yhä eteensä yhtä suurella uteliaisuudella
kuin ennenkin. Näyttipä siltä kuin hän, katsellessaan tätä elämän
näytelmää, olisi toivonut voivansa tehdä jonkin uuden keksinnön sen
johdosta -- ikäänkuin hän olisi koettanut tutkia jotakin, mitä hän
tähän asti ei ollut huomannut, ehkäpä saada käsiinsä sen avaimen,
joka saattoi antaa hänelle selityksen elämän salaisuuteen.
Entäs tuo hirveä kohtaus! Se oli aivan samanlainen kuin edellinenkin
kajuutassa. Kokki koki turhaan päästä raivoavaa nuorukaista pakoon.
Turhaan hän yritti paeta kajuuttaankin. Hän vieri sinnepäin, hän
ryömi, hän keikahti sinnepäin joka kerta, kun hän kaatui maahan.
Mutta isku seurasi toistaan hirveällä vauhdilla. Hän viskautui
edestakaisin kuin höyhen, kunnes makasi siinä yhtä kurjassa tilassa
kuin Johnsonkin. Eikä kukaan tullut apuun. Leach olisi voinut
tappaa hänet, mutta hän arveli varmaan jo kostaneensa kylliksi. Hän
vetäytyi pois vihollisensa luota, joka loikoili siinä kuin vinkuva ja
valittava koiranpentu, ja poistui kokkapuoleen.
Mutta nämä molemmat kohtaukset olivat vain sen päivän ohjelman
alkunumeroita. Iltapuolella riitaantuivat Smoke ja Henderson,
laukauksia pamahti äkkiä välikannelta, ja muut neljä hylkeenampujaa
hyökkäsivät aika vauhtia kannelle. Paksu savupilvi nousi
portaita ylös, ja tämän pilven läpi hyökkäsi Susi-Larsen yhdellä
harppauksella. Ylös kuului iskujen ja tappelun kolinaa. Molemmat
ampujat olivat haavoittuneet, ja nyt kuritti Susi-Larsen
kumpaistakin, siksi etteivät he olleet totelleet hänen käskyjään,
vaan olivat tehneet toisensa kelpaamattomiksi pyyntiin. Heidän
haavansa olivat varsin pahoja, ja annettuaan miehille selkään
Susi-Larsen hoiti heidän haavojaan hyvin alkuperäisellä tavalla ja
sitoi ne. Minä autoin häntä hänen tutkiessaan ja puhdistaessaan
niitä, ja molemmat miehet kestivät hänen kovakouraista käsittelyänsä
saamatta muuta huumausainetta kuin aika pikarillisen whiskyä.
Sitten ensimmäisen iltapäivävartion aikana syntyi levottomuutta
kanssissa. Se johtui niistä puheista ja juoruista, jotka olivat
olleet syynä Johnsonin rääkkäykseen, ja päättäen siitä melusta, joka
alhaalta kuului, sekä merimiesten mustelmista ja haavoista, oli
päivänselvää, että toinen puoli miehistöä oli antanut toiselle aika
selkäsaunan.
Toinen iltapäivävartio päättyi siten, että tappelu syttyi Johansonin
ja Latimerin välillä -- tuon laihan pyyntimiehen, joka ulkomuodoltaan
oli täysin amerikkalainen. Heidän riitansa syntyi sen johdosta, että
Latimer oli valittanut perämiehen pitävän kovaa ääntä nukkuessansa,
ja vaikka Johanson saikin selkäänsä, niin hän piti koko välikannen
asukkaat yöllä hereillä, nukkuen itse kaikkein sikeintä untaan --
sillä unissaan hän useampaan kertaan uudisti heidän tappelunsa.
Mitä minuun tuli, niin painajainen kiusasi minua kaiken yötä. Koko
päivä oli ollut kuin hirveintä unta. Toinen raaka kohtaus oli
seurannut toistansa; kuohuvat intohimot ja kylmäverinen julmuus oli
yllyttänyt miehiä toisiaan vastaan, he olivat yrittäneet vahingoittaa
ja runnella toisiansa. Hermoni olivat hirveän kiihottuneet. Tunsin
sisällistä väristystä. Kaiken ikäni olin elänyt rauhassa tuntematta
ihmisten eläimellisyyttä. Elämäntuntemukseni rajoittui vain elämän
henkiseen puoleen. Tosin olin joskus nähnyt raakuuttakin, mutta
ainoastaan henkistä raakuutta -- olinhan kuullut Charley Furusethin
purevia kompasanoja, klubitoverini armottomia epigrammeja ja
satunnaisia vaikeastisulavia sukkeluuksia sekä silloin tällöin
kouluaikoinani joitakin ilkeitä huomautuksia opettajieni puolelta.
Siinä olikin kaikki. Mutta että ihmiset voivat purkaa vihansa
musertamalla toistensa jäseniä ja vuodattamalla heidän vertansa, oli
jotakin aivan uutta ja kauhistuttavaa minulle. Huomasin, ettei minua
syyttä ollut nimitetty "Sissy" van Weydeniksi, ja minä heittelehdin
levottomasti vuoteellani kaiken yötä. Toinen paha uni seurasi
toistaan. Minusta tuntui, etten tähän asti ollut tietänyt kerrassaan
mitään todellisesta elämästä. Minä nauroin katkerasti itselleni ja
arvelin, että Susi-Larsenin vastenmielinen filosofia sittenkin antoi
luotettavamman kuvan elämästä kuin omani.
Ja minä pelästyin huomatessani mihin suuntaan ajatukseni kulkivat.
Ympäristöni raakuus vaikutti silminnähtävästi vahingollisesti
minuun. Se oli vähällä turmella minulta kaiken sen, mikä elämässä
oli valoisaa ja parasta. Järkeni sanoi minulle, että se rääkkäys,
jonka alaiseksi Thomas Mugridge oli joutunut, oli jotakin pahaa,
ja kuitenkaan en voinut mitenkään olla siitä iloitsematta. Vieläpä
silloinkin kun tunsin suuren synnin painostavan mieltäni -- se
oli todellakin synti -- naureskelin itsekseni mielettömässä
ihastuksessani. Minä en ollut enää Humphrey van Weyden. Minä olin
Hump, laivapoika _Ghost_-kuunarissa. Susi-Larsen oli kapteenini ja
muut olivat tovereitani, ja minuunkin oli se leima painanut monta
merkkiä, joka oli jättänyt jälkensä kaikkiin.