_Ghost_ on tehnyt kierroksensa Tyynellä merellä niin kauaksi etelään,
kuin sen oli määrä, ja on nyt suunnannut kulkunsa luoteeseen erästä
asumatonta saarta kohti, missä meidän tulee ottaa vettä, ennenkuin
jatkamme matkaa Japanin rannikolle ja ryhdymme hylkeenpyyntiin.
Ampujat ovat koetelleet pyssyjänsä, ja soutajat ja veneiden ohjaajat
ovat laittaneet kuntoon purjeensa, kietoneet nahkaa ja plattinkia
airojen ja hankatappien ympärille, jotta voisivat äänettömästi päästä
hylkeitten läheisyyteen, ja siistineet veneensä hienoiksi kuin
omenapaistos -- käyttääkseni Leachin hauskaa puheenpartta.
Hänen käsivartensa oli parantunut varsin hyvin, mutta arpi siihen
jää ikipäiviksi. Thomas Mugridge pelkää häntä aivan kauheasti eikä
uskalla mennä kannelle pimeän tultua. Kanssissa on pari kolme
seisovaa riitakysymystä vireillä. Louis on kertonut minulle, että
miehistön puheet ovat levinneet peräkannellekin ja että toverit
ovat aika tavalla läksyttäneet juorujen levittäjiä. Hän pudistaa
huolissaan päätään puhuessaan Johnsonista, joka on soutajana samassa
veneessä kuin hänkin. Hän pelkää, että hänen käy vielä huonosti,
sillä hän on ollut liian varomaton puheissaan, ja pari kolme kertaa
hän on joutunut kiistaan Susi-Larsenin kanssa nimensä ääntämisen
johdosta. Johansonille hän eräänä iltana antoi aika selkäsaunan
välikannella, ja siitä pitäen on perämies lausunut oikein hänen
nimensä. Mutta eihän Johnson voi koettaa samaa keinoa Susi-Larsenille.
Louis on myös kertonut minulle yhtä ja toista Surma-Larsenista, ja
nuo tiedot pitävät aivan yhtä kapteenin antaman kuvauksen kanssa.
Me tapaamme Surma-Larsenin luultavasti Japanin rannikolla. "Silloin
vasta nousee oikea vihuri", ennustaa Louis, "sillä nuo veljekset
vihaavat toisiaan kuin sudenpenikat ja sudenpenikoita he juuri
ovatkin! Surma-Larsen on laivurina _Macedoniassa_, joka on ainoa
höyryalus koko hylkeenpyyntilaivastossa. Ja hänen laivassaan on
neljätoista venettä, jota vastoin muissa kuunareissa on vain kuusi.
Kerrotaanpa aivan yleisesti, että hänellä on tykkejäkin laivassaan,
ja että se tekee hyvin kummallisia retkiä -- kuljettaa salaa oopiumia
Yhdysvaltoihin ja aseita Kiinaan, harjoittaapa sitä paitsi julkista
merirosvoustakin." Minun täytyy ehdottomasti uskoa Louisin sanoja,
sillä en kertaakaan ole saanut häntä kiinni valheesta, ja hän tuntee
perinpohjin kaikki laivat ja laivurit.
Elämä tässä hirvittävässä helvetinlaivassa on samanlaista
välikannella ja perällä kuin kanssissa ja keittiössäkin. Kaikkialla
tapellaan aivan hurjasti ja väijytään toisten henkeä. Pyyntimiehet
odottavat joka hetki, että pyssynkuula ratkaisee Smoken ja
Hendersonin välisen riidan, ja Susi-Larsen on suoraan sanonut, että
hän puolestaan tappaa toisen, jos he tekevät itsensä syypääksi
sellaiseen tekoon. Hän on myös aivan peittelemättä selittänyt, ettei
siihen ole syynä mikään moraalinen periaate, sillä hänen puolestaan
ampujat saavat kyllä tappaa ja syödä toisensa, mutta hän tarvitsee
heitä pyyntiin. Ja jos he pysyvät vain aisoissa kunnes pyyntiaika on
päättynyt, niin hän lupaa panna toimeen suuret kemut, jossa kaikki
riidat voidaan ratkaista ja jolloin henkiinjääneet saavat heittää
kuolleet mereen ja hyväksi lopuksi keksiä jonkin kauniin jutun, miten
nuo vainajat ovat heittäneet henkensä merellä.
Luulenpa, että hänen kylmäverisyytensä hämmästyttää
hylkeenampujiakin. Sillä turmeluksestaan huolimatta he sittenkin
pelkäävät häntä.
Thomas ryömii edessäni kuin koira, mutta sittenkin minä pelkään
häntä. Pelko voi tehdä hänet rohkeaksi -- tuo tunne on minullekin
niin ihmeen tuttu -- ja minä hetkenä tahansa tuo rohkeus voi saada
vallan hänessä ja hän voi ottaa minut hengiltä. Polveni on nyt
paljon parempi, jos kohta sitä ajoittain särkeekin, ja jäykkyys
käsivarressani, jota Susi-Larsen puristi, alkaa jo hävitä. Muuten
voin erinomaisen hyvin. Lihakseni ovat tulleet voimakkaammiksi ja
jykevämmiksi. Mutta käteni ovat surkean näköiset. Ne ovat ikäänkuin
keitetyt, kynnet ovat mustat ja halkeilleet ja nahka on kasvanut kuin
sieni niiden päälle. Olen sitä paitsi saanut äkämiä, luultavasti
ruoan johdosta, sillä sellaisia minulla ei koskaan ennen ole ollut.
Eräänä iltana ihmeekseni näin Susi-Larsenin lukevan raamattua.
Raamattu, jota hän matkan alussa oli turhaan etsinyt, oli sittemmin
löytynyt vainajan arkusta. Minä ihmettelin mitähän hyvää Susi-Larsen
saattoi löytää siitä kirjasta, ja hän alkoi lukea minulle ääneen
Salomon Saarnaajaa. Hänen lukiessaan tuntui minusta ikäänkuin hän
olisi lausunut ilmi omat ajatuksensa, ja hänen syvä, surullisesti
värähtelevä äänensä viehätti ja ihastutti minua. Olkoon, että hän on
sivistymätön, mutta hän osaa sittenkin lukea oikealla painolla. Voin
kuulla hänen äänensä milloin hyvänsä -- en voi koskaan unohtaa, miten
hän luki seuraavat sanat äänessään surumielisen värähtelevä sointu:
"Minä kokosin myös itselleni hopiaa ja kultaa ja tavaraa kuninkailta
ja maakunnista; minä toimitin itselleni veisaajia, miehiä ja vaimoja,
ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet.
"Ja tulin suureksi ja menestyin enempi kuin kaikki, jotka minun
edelläni olivat Jerusalemissa: minun viisauteni pysyi myös minun
tykönäni.
"Ja kaikkia, mitä silmäni toivoivat, olen minä heille antanut...
"Mutta kun minä katsoin kaikkia töitäni, jotka käteni olivat tehneet,
ja vaivaa, jolla minä itseni olin vaivannut: niin katso, se oli
kaikki turhuus ja hengen vaiva, eikä auringon alla ole mitään muuta.
"Kaikkien on laita sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin,
hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin, niin sen joka uhraa, kuin
senkin, joka ei uhraa, niinkuin hyvien niin syntistenkin, niin
vannojan kuin sen, joka valaa pelkää.
"Se on paha kaikessa, mitä auringon alla tapahtuu, että yhdelle
käy niinkuin toisellekin, josta myös ihmisten lasten sydän täyttyy
pahuudella ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he
elävät; sitten täytyy heidän kuolla.
"Mitä pitää siis jonkun valitseman? Niin kauan kuin eletään, on
toivo, sillä elävä koira on parempi kuin kuollut jalopeura.
"Sillä elävät tietävät kuolevansa, mutta eivät kuolleet tiedä mitään,
eivätkä he mitään enää ansaitse, sillä heidän muistonsa on unohdettu.
"On myös heidän rakkautensa ja heidän vihansa ja vainonsa jo rauennut
eikä heillä ole yhtään osaa maailmassa kaikessa, mitä auringon alla
tapahtuu."
"Kas tässä se nyt on, Hump", sanoi hän sulkien kirjan ja katsoen
minuun. "Salomo, Israelin kuningas Jerusalemissa, ajattelee aivan
samoin kuin minä. Te sanotte minua pessimistiksi. Eikö tämä nyt ole
kaikkein synkintä pessimismiä? Kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa.
-- Kaikkien laita on sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin,
hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin -- ja tämä kaikki on
kuolemaa ja pahuutta. Sillä Salomo rakasti elämää eikä tahtonut
kuolla, ja niinpä hän sanoi: 'Elävä koira on parempi kuin kuollut
jalopeura.' Hän pani enemmän arvoa turhuuteen ja hengen vaivaan kuin
haudan hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen. Minä teen samoin kuin
hänkin. Matelu täällä maan päällä on eläimellistä, mutta inhottavaa
olisi ajatella, etten voisikaan sitä tehdä, vaan että olisin vain
kuollut möhkäle tai tukki. Se inhottaa sitä elämää, joka on minussa,
tätä elämää, jolle liikunta on kaikki kaikessa, jolla on kykyä
liikkua ja joka tietää itse omistavansa tämän kyvyn. Elämä itse
ei tuota tyydytystä, mutta vieläkin vähemmän voi kuoleman ajatus
tyydyttää."
"Te istutte siinä vielä paljon lujemmin kiinni kuin Omar",
sanoin minä, "hän heittäytyi nautintoihin päästyään nuoruusajan
raskasmielisyydestä vapaaksi ja käsitti materialisminsa aivan
toiselta kannalta."
"Kuka on Omar?" kysyi Susi-Larsen -- ja sinä päivänä en suorittanut
sen pitemmältä askareitani, enkä liioin seuraavana enkä sitä
seuraavanakaan päivänä.
Ahmiessaan mitä erilaisimpia kirjoja ei hänen käsiinsä koskaan
ollut sattunut persialaisen runoilijan Omarin Rubaiyat-nimistä
mieterunoelmaa ja siitä tuli hänelle nyt aivan pohjaton aarre.
Muistin sen melkein kokonaan ulkoa, ainakin kaksi kolmannesta
siitä, ja helposti muistui loputkin mieleeni. Tuntikausia me
keskustelimme erinäisistä säkeistä, ja hän huomasi niissä haikeutta
ja kapinahenkeä, mikä ei koskaan ollut pistänyt minun silmiini. Minä
lausuin jotakuinkin vilkkaasti, ja hyvämuistinen kun oli, hän oppi
usein säkeistön ulkoa kuultuaan sen kahdesti, vieläpä joskus ensi
kerrallakin. Ja hän lausui niitä suurella hehkulla ja intohimoisella
kapinahengellä, joka todellakin oli vakuuttava.
Minua huvitti tietää, mikä runo miellyttäisi häntä enimmin, enkä
lainkaan ihmetellyt, kun hän mainitsi erään, joka varmaan oli
syntynyt hetken kiihkeydessä ja kokonaan soti persialaisen runoilijan
tyyntä filosofiaa ja nerokkaita elämänohjeita vastaan.
"Suurenmoista!" huudahti Susi-Larsen luettuani sen vielä kerran,
"suorastaan suurenmoista! Ihminen heitetään tähän elämään vastoin
tahtoansa, ja vasten tahtoansa hän taas karkotetaan täältä. Se on
julkeutta -- aivan niin! Sen paremmin runoilija ei olisi voinut tuota
ajatusta kuvata!"
Turhaan koetin vastustaa häntä. Sain kokonaisen tulvan vastaväitteitä
vastaani.
"Elämä on nyt kerran sellainen, se ei voi olla toisin. Elämä nousee
aina kapinaan lopun lähestyessä. Sitä ei voi auttaa. Salomon mielestä
elämä ja kaikki sen toimet eivät ole mitään muuta kuin turhuutta ja
hengen vaivaa, jotakin pahaa -- mutta kuolema, jolloin ihminen ei
voi enää ajaa takaa turhamaisuutta, oli hänen mielestään vieläkin
pahempi. Luku luvulta hän suree sitä pahaa, joka tulee jokaisen
osaksi. Siten Omarkin tekee, ja niin minä ja tekin teette, niin, sen
tekin teette, sillä te kapinoitte kuolemaa vastaan, kun Cooky hioo
veistään tappaakseen teidät. Te pelkäätte kuolemaa -- elämä, joka
on teissä, joka on parasta mitä teissä on, joka on enemmän kuin te
itse, ei tahdo kuolla. Te olette puhunut kuolemattomuudenvaistosta.
Minä puhun sen sijaan elämänvaistosta, joka kuoleman lähestyessä
voittaa niin sanotun kuolemattomuudenvaiston. Siten teidän kävi --
sitä te ette voi kieltää -- siksi että te näitte tuon hullun kokin
hiovan veistänsä. Te pelkäätte häntä yhä vieläkin. Ja te pelkäätte
minuakin. Sitä te ette voi kieltää. Jos minä tarttuisin teitä
kurkkuun kiinni, kas näin", -- hän puristi minua kurkusta niin etten
voinut vetää henkeä -- "ja puristaisin teistä hengen -- kas näin ja
näin -- niin teidän kuolemattomuudenvaistonne katoaisi aivan heti
ja teidän elämänvaistonne, se joka tahtoo elää, leimahtaisi ilmi
liekkiin, ja te taistelisitte henkenne puolesta. Mitä? Minä näen
nyt jo kuolemanpelon teidän silmissänne! Te huidotte käsiänne. Te
ponnistatte koko vähäisen voimanne saadaksenne elää. Teidän kätenne
tarttuu minun käsivarteeni, vaikka sen kosketus on yhtä kevyt kuin
perhosen. Teidän rintanne kohoaa, kielenne riippuu ulos suusta,
kasvonne mustuvat ja silmänne vuotaa vettä. 'Minä tahdon elää,
elää, elää!' huutaa ääni teidän rinnassanne, ja te tahdotte elää
täällä ja juuri tänä hetkenä, eikä vasta kuoleman jälkeen. Ehkäpä te
ette uskokaan kuolemattomuuteen? Hahahaa! Te ette ole oikein varma
asiastanne. Te pelkäätte, että tulette petetyksi. Te voitte olla
täysin varma vain tästä elämästä. Mutta teidän silmissänne mustuu yhä
enemmän. Kuoleman pimeys ympäröi teitä, laskeutuu teidän ylitsenne,
kasaantuu teidän eteenne -- te ette elä enää, ette tunne, ette voi
liikkua enää. Ja teidän silmänne jäykistyvät, tulevat lasimaisiksi.
Te kuulette vain epäselvästi minun ääneni, ikäänkuin olisin kaukana
teistä. Te ette voi enää erottaa kasvonpiirteitäni. Ja sittenkin te
ponnistatte kaikki voimanne päästäksenne irti minusta. Te potkitte.
Teidän ruumiinne kiemuroi kuin käärme. Ja rintanne kohoaa... Niin,
elää, elää, elää..."
En kuullut sen enempää. Minä vajosin pimeyteen, jota hän niin
sattuvasti oli kuvannut, ja kun toivuin jälleen, makasin pitkänäni
maassa. Susi-Larsen poltti sikariaan ja katseli minua uteliaasti.
"No, uskotteko nyt minua?" kysyi hän. "Kas, juokaa hiukan. Minä
tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä."
Minä pudistin päätäni. "Teidän todistuksenne ovat liian
väkivaltaisia", onnistui minun suurella vaivalla saada sanotuksi,
sillä kurkkuani kirveli pahasti.
"Te olette aivan reipas puolen tunnin kuluttua", vakuutti hän. "Ja
minä lupaan, etten käytä enää toiste ruumiillisia todisteita. Nouskaa
nyt ylös! Te voitte käydä tuolille istumaan."
Minähän olin vain leikkikalu tuon pedon käsissä, ja me jatkoimme
keskustelua Omarista ja Salomosta. Keskustelimme aina puoliyöhön asti.