Susi-Larsenin ja minun ystävyyteni suurenee -- jos tämä sana on
omansa kuvaamaan herran ja palvelijan, tai oikeammin kuninkaan
ja ilvehtijän välistä suhdetta. Minä en merkitse hänelle muuta
kuin leikkikalua, eikä hän pane minuun suurempaa arvoa kuin lapsi
leluunsa. Minun tehtäväni on huvittaa häntä, ja niin kauan kuin minä
teen sitä, käy kaikki hyvin. Mutta, jos hän suuttuu tai tulee pahalle
tuulelle, niin hän karkottaa minut heti kajuuttapöydästä keittiöön --
ja saanpa vielä kiittää onneani, jos pääsen hengissä ja ehein nahoin
karkuun.
Vähitellen on minulle selvinnyt, kuinka erillään kaikista muista tämä
mies elää. Ei ole ainoatakaan miestä laivassa, joka ei vihaisi tai
pelkäisi häntä, eikä siellä myöskään ole ainoatakaan, jota hän ei
halveksisi. Hänen ääretön sisällinen voimansa suorastaan riuduttaa
häntä, sillä se ei ole koskaan päässyt kokonaan purkautumaan esiin.
Samanlainen kuin hän olisi epäilemättä Luciferkin, jos tämän kopean
hengen olisi pakko oleskella sieluttomien kummitusten parissa.
Tämä yksinäisyys on itsessäänkin hänelle kovin tukalaa, mutta
se on sitä vaikeampaa, kun rodun alkuperäinen raskasmielisyys
painostaa häntä. Opittuani tuntemaan häntä ymmärrän entistä
selvemmin skandinaavien vanhoja muinaistaruja. Nuo vaaleaveriset,
vaaleatukkaiset jättiläiset, jotka loivat tämän hirvittävän
panteonin, olivat kaikki samaa ainesta kuin hänkin. Hänessä ei ole
jälkeäkään nauruarakastavan romaanisen kansan kevytmielisyydestä.
Kun hän nauraa, niin se johtuu vain julmuudesta. Mutta hän nauraa
harvoin, enimmäkseen hän on synkkä. Ja tällä synkkyydellä on yhtä
syvät juuret kuin hänen rodullaankin. Se on pohjoismaisen rodun
perintöä -- tuo surumielisyys, joka on tehnyt koko sen rodun
raskasmieliseksi, taipuvaksi puhtaaseen elämään ja fanaattiseen
siveellisyyteen, mikä Englannissa reformeeratun kirkon ja
sopivaisuuden ankarina vaatimuksina on kohonnut korkeimpaan
huippuunsa.
Se ainakin on varmaa, että tämän rodun raskasmielisyys on puhjennut
kaikkein vakavimmin ilmi uskonnossa ja sen itsekiduttavissa
muodoissa. Mutta tätä korvausta ei Susi-Larsenille ole suotu. Hänen
materialistinen käsityskantansa riistää häneltä kaiken uskonnon.
Ja kun hurja luonto saa hänessä vallan, niin hän ei voi olla muuta
kuin pirullinen. Jollei hän olisi niin julma, niin voisin joskus
sääliä häntä -- esimerkiksi eräänä aamuna kolme päivää sitten,
jolloin vein vettä hänen kojuunsa ja sattumalta tapasin hänet siellä.
Hän ei huomannut minua. Hän istui kasvot käsien peitossa ja hänen
hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin hän olisi
nyyhkyttänyt. Näyttipä siltä, kuin jokin suuri suru olisi kalvanut
häntä. Minä vetäydyin varovaisesti pois, mutta kuulin samassa hänen
hiljaa valittavan: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" En usko, että hän
todellakin rukoili Jumalaa -- se oli vain jonkinmoinen huudahdus,
mutta se tuli suoraan sielusta.
Päivällisen aikana hän kysyi pyyntimiehiltä, tiesivätkö he mitään
lääkkeitä päänsärkyä vastaan, ja illalla tuo voimakas mies oli
puolisokea ja astui horjuen kajuutan läpi.
"En koskaan eläissäni ole ollut sairas, Hump", sanoi hän, kun talutin
häntä kojuunsa. "Minulla ei ole edes ollut päänsärkyä muuta kuin
yhden ainoan kerran, kun kuuden tuuman pituinen haava, jonka vintturi
oli iskenyt päähäni, alkoi parantua."
Kolme päivää hän sairasti tätä hirveää päänsärkyä, ja hän kesti
kipua samoin kuin villit eläimet -- ja niinkuin yleensä laivassa
näytti olevan tapana: valittamatta, aivan yksin, vailla kenenkään
myötätuntoa.
Kun sitten aamulla tulin hänen kojuunsa laittamaan vuodetta ja
siivoamaan, oli hän taaskin terve ja täydessä työssä. Pöytä ja penkki
oli täynnä papereita, piirustuksia ja laskuja. Edessään hänellä oli
iso arkki läpinäkyvää paperia ja kompassin ja kulmaviivoittimen
avulla hän kopioi siihen jotakin, joka näytti jonkinmoiselta
mittakaavalta.
"Halloo, Hump!" tervehti hän minua iloisesti. "Minä vedän juuri
viimeisiä viivoja. Tahtoisitteko nähdä tätä työtä?"
"Mitä se on?" kysyin minä.
"Se on keksintö, joka säästää suuresti merimiesten työtä -- sen
avulla koko merenkulku muuttuu vain lasten leikiksi", vastasi hän
iloisesti. "Nyt voisi lapsikin ohjata laivaa. Ei mitään monimutkaisia
laskuja tarvita enää! Yksi ainoa tähti taivaalla riittää, jotta
kolkkona yönä voi saada selkoa laivan asemasta. Katsokaahan! Minä
asetan tämän läpinäkyvän paperin tälle tähtikartalle ja käännän
mittakaavan pohjoisnavan puolelle. Mittakaavalle olen laskenut
korkeusympyrät ja suuntaviivat. Minä tähtään vain yhteen tähteen
ja käännän mittakaavan siten, että se joutuu suoraan vasten noita
kartalla olevia numeroita, ja siitä voin heti tarkoilleen määrätä
laivan aseman."
Hänen äänessään oli riemua, ja hänen silmänsä olivat tänä aamuna yhtä
kirkkaat kuin meri; ne loistivat valoa.
"Te olette varmaan hyvin perehtynyt matematiikkaan", sanoin minä.
"Missä te olette käynyt koulua?"
"Pahaksi onneksi en ole edes koskaan nähnyt, miltä koulutalo
sisältä näyttää", kuului vastaus. "Minun on täytynyt omin voimin
kulkea eteenpäin. -- Ja miksi te luulette minun tämän tehneen?" hän
kysyi nopeasti. "Luuletteko minun uneksivan, että tahtoisin painaa
jälkeni elämän hiekkaan?" Hän naurahti pilkallisesti, niinkuin
hänellä oli tapana tehdä. "En ensinkään. Minä tahdon saada patentin
keksinnölleni ja ansaita sillä rahaa, voidakseni kaikin voimin
rypeä eläimellisyydessä ja antaa toisten suorittaa kaiken työn.
Se on minun tarkoitukseni. Ja sitä paitsi minulla on ollut iloa
työnsuorittamisesta."
"Luomisen iloa", sanoin hiljaa.
"Luullakseni on sitä nimitettävä siten. Vaikka oikeastaan se on vain
uusi tapa, millä elämisenilo ilmenee elävässä olennossa -- liikunnon
voitto aineen yli -- elävän lihan voitto kuolleen yli -- käyteaineen
ylvästelyä siitä, että se on käyteainetta ja että se voi liikkua."
Tämä hänen piintynyt materialisminsa sai minut tekemään epätoivoisen
liikkeen kädelläni ja sitten jatkoin taas työtäni. Hän jäljensi
edelleen viivoja ja numeroita läpinäkyvälle mittakaavalle. Tuo työ
vaatii tavatonta tarkkuutta ja täsmällisyyttä, ja se tapa, millä
hän hillitsi voimaansa, jotta se voisi soveltua työn keveyteen ja
hienouteen, herätti ihastustani.
Kun olin laittanut vuoteen kuntoon, huomasin ihmeekseni, että
tarkastelin häntä jonkinmoisella ihastuksella. Hän oli epäilemättä
varsin kaunis mies -- kaunis maskuliinisessa merkityksessä. Samalla
tein jälleen sen huomion, ettei hänen kasvoissaan voinut huomata
vähintäkään paheen, huonouden tai synnin jälkeä. Olen aivan
vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat aivan tyypilliset
miehelle, joka ei tehnyt mitään väärää. Toivon, ettei tätä minun
väitettäni käsitetä väärin. Minä tarkoitan, että mies, joka
ulkomuodoltaan on sellainen kuin hän, ei voinut tehdä mitään
omaatuntoaan vastaan, tai ettei hänellä yleensä ollut mitään
omaatuntoa. Olen halukas pitämään oikeampana tätä viimeistä
väitettäni. Hän oli perinyt esi-isiensä huomattavimmat ominaisuudet,
hän oli niin alkuperäinen ihmisenä, että hän kuului suorastaan siihen
tyyppiin, joka oli olemassa jo ennen siveellisen luonnon kehitystä
Hän ei ollut epäsiveellinen, mutta häneltä puuttui kokonaan moraalia.
Sanoin äsken, että hänen kasvonsa olivat kauniit maskuliinisessa
merkityksessä. Ne olivat sileäksi ajetut, ja piirteet olivat puhtaat
ja hienot. Meri-ilmassa ja auringossa hänen alkujaan vaalea ihonsa
oli muuttunut tumman pronssin väriseksi; se ilmaisi taistelua, mutta
samalla teki hänet hurjan näköiseksi ja kohotti hänen kauneuttaan.
Huulet olivat täyteläiset, mutta samalla lujat, melkeinpä kovat,
mikä muuten on kuvaavaa vain ohuille huulille. Koko alapuoli kasvoja
-- suu ja leuka -- olivat yhtä lujat ja kovat, ne ilmaisivat miehen
lannistumatonta voimaa ja rohkeutta -- yksinpä nenäkin. Sellainen
nenä oli vain sillä miehellä, joka oli tottunut käskemään ja
hallitsemaan. Se muistutti kotkan nokkaa. Yhtä hyvin se olisi voinut
olla kreikkalainen kuin roomalainenkin, mutta ollakseen kreikkalainen
se oli kuitenkin liian jykevä ja roomalaiseksi hiukan liian hieno.
Ja samalla kuin väkivalta ja voima oli ikäänkuin ruumistunut hänen
kasvoillensa, tuntui tuo perinnöllinen, painostava raskasmielisyys
suurentavan hänen suunsa, silmiensä ja otsansa piirteitä, jotta ne
näyttivät kauniimmilta ja täydellisemmiltä kuin mitä ne oikeastaan
olivat.
Ihmeekseni huomasin seisovani aivan toimettomana ja katselevani
vain häntä. Minun on aivan mahdoton selittää, missä määrin tuo mies
herätti mielenkiintoani. Kuka hän oli? Mikä hän oli? Miten hän oli
sellaiseksi tullut? Hänessä näytti olevan niin sanomattoman paljon
mahdollisuuksia, niin paljon kykyä -- eikö hän tosiaankaan ollut
muuta kuin halpa laivuri, joka hylkeenpyytäjien parissa oli kuuluisa
peloittavasta raakuudestaan?
Uteliaisuuteni pääsi valloilleen kokonaisena sanatulvana. "Mistä se
johtuu, että te ette ole saanut aikaan jotakin suurta maailmassa?
Teidän lahjoillanne te olisitte voinut päästä vaikka kuinka pitkälle.
Te, joka olette vailla omaatuntoa ja moraalista vaistoa, olisitte
voinut tulla koko maailman herraksi, olisitte voinut murskata
sen voimallanne. Ja kuitenkin te, seisoessanne juuri elämänne
korkeimmalla huipulla, jolloin voimat hitaasti alkavat mennä alaspäin
ja kuolema vähitellen lähestyy, vietätte vain kurjaa elämää,
pyydystätte merieläimiä, joilla tyydytetään naisten turhamaisuutta
ja koreilunhalua, ryvette eläimellisyydessä -- käyttääkseni teidän
omia sanojanne -- mikä on kaikkea muuta kuin kunniakasta. Miksette
ole ihmeellisellä voimallanne toimittanut jotakin suurta? Eihän
mikään olisi ollut teidän tiellänne, eihän mikään olisi voinut estää
teitä. Mistä se riippuu? Eikö teillä ole ollut kylliksi kunnianhimoa?
Jouduitteko te jonkin kiusauksen uhriksi? Mikä oli siihen syynä?
Mikä?"
Hän kohotti silmänsä minuun, kun aloin puhua, ja hän katseli
minua levollisesti, kunnes olin lopettanut ja seisoin siinä aivan
hengästyneenä ja ymmällä. Hän oli hetken aikaa vaiti, ikäänkuin hän
olisi tuuminut mitä sanoa ja alkoi sitten:
"Oletteko lukenut vertausta kylväjästä, joka läksi kylvämään, Hump?
Siinä tapauksessa te ehkä muistatte, että osa siemenistä lankesi
kivistöön, jossa ei ollut paljon maata, ja ne itivät nopeasti, siksi
ettei niillä ollut syvää maata. Mutta kun aurinko nousi, niin pouta
poltti ne ja ne kuivettuivat, siksi ettei niillä ollut juuria. Ja osa
lankesi orjantappuroihin ja orjantappurat kasvoivat ja tukahduttivat
ne."
"No hyvä?", sanoin minä.
"No hyvä?" toisti hän puoleksi harmistuneena. "Ei se ollut yhtään
hyvä. Toinen noista tapauksista soveltuu minuun."
Hän kumartui jälleen työnsä yli ja jatkoi jäljentämistään. Minä
lopetin askareeni ja olin jo avannut oven lähteäkseni, kun hän
puhutteli minua jälleen.
"Jos te tarkastelette kartalla Norjan länsirannikkoa, Hump, niin
näette siinä syvän uurteen, jota sanotaan Romsdalin vuonoksi. Minä
synnyin sadan mailin päässä tämän vuonon suusta. Mutta minä en ole
norjalainen. Olen tanskalaista syntyperää. Vanhempani olivat kumpikin
tanskalaisia, en tiedä, miten he joutuivat tuohon autioon seutuun
länsirannikolle. En ole koskaan kuullut siitä. Muuten siinä jutussa
ei ole mitään salaperäistä. He olivat köyhiä ja oppimattomia. He
olivat köyhien ja oppimattomien ihmisten lapsia -- noita meren
kylväjiä, jotka niittävät aalloista satonsa, niinkuin aina maailman
alusta asti on tehty. Ei siitä ole sen enempää sanottavana."
"Onpa niinkin", vastustin minä. "Koko asia on vieläkin yhtä hämärä."
"Mitä minä sitten sanoisin teille?" kysyi hän kiivaasti. "Kerronko
teille lapsen ilottomasta elämästä? Kalaruoasta ja kaikin puolin
tukalasta elämästä? Veneretkistä, joilla olin mukana niin pian kun
osasin kävellä? Veljistänikö, joista toinen toisensa jälkeen läksi
pitkille matkoille eikä koskaan palannut? Itsestänikö, joka ennenkuin
osasin edes kirjoittaa tai lukea, jouduin jo kymmenen vuoden vanhana
laivapojaksi rannikkolaivaan? Huonosta ruoastako ja vielä huonommasta
kohtelusta -- jolloin lyönnit ja potkut useinkin saivat palkita
vuoteen ja aamiaisen, ja jolloin pelko ja viha ja tuska alituisesti
valtasivat mieleni? En tahdo muistella tuota kaikkea, sillä vain
ajatellessanikin tuota aikaa tunnen tulevani melkein hulluksi. Mutta
tuolla rannikolla on laivureita, jotka mieheksi vartuttuani olisin
voinut tappaa, jollei kohtalo olisi vienyt minua kauaksi niiltä
seuduilta. Äskettäin kävin siellä, mutta pahaksi onneksi nuo laivurit
olivat jo kaikki kuolleet, paitsi yksi ainoa. Hän oli perämies,
kun muinoin erosin hänestä, ja laivuri tavatessani hänet jälleen.
Lähtiessäni tuonnoin hänen luotaan oli hän raajarikko, joka ei
koskaan enää voinut astua askeltakaan."
"Mutta kuinka te, joka luette Spenceriä ja Darwinia ettekä
koskaan ole edes nähnyt koulua -- kuinka te opitte lukemaan ja
kirjoittamaan?" kysyin minä.
"Palvellessani englantilaisissa kauppalaivoissa. Kaksitoistavuotiaana
tulin kajuutanvahdiksi, neljäntoista vuoden vanhana laivapojaksi,
kuudentoista jungmanniksi, seitsemäntoista-vuotiaana laivamieheksi
ja sitten kokiksi. Ääretön kunnianhimo ja alituinen yksinäisyys
pakotti minua lukemaan omin päin -- minä luin merenkulkutiedettä,
matematiikkaa, tieteellisiä teoksia, kaunokirjallisuutta, kaikkea!
Ja mitä hyötyä siitä on ollut? Tultuani nyt elämäni korkeimmalle
huipulle, jolloin, niinkuin te sanotte, voimani alkavat mennä
alaspäin ja kuolema vähitellen lähestyy, omistan minä oman laivan.
Kurjaa se on, eikö totta? Ja kun aurinko nousi, niin pouta poltti
minut ja minä kuivetuin, siksi ettei minulla ollut juuria."
"Mutta historia tietää kertoa orjista, jotka voittivat itselleen
purppuran", sanoin minä moittivasti.
"Ja historia kertoo myöskin niistä tilaisuuksista, jolloin orjat
saattoivat anastaa itselleen purppuran", vastasi hän äreästi. "Ei
kukaan ihminen voi itse luoda sellaisia tilaisuuksia. Kaikki, mitä
tuollaiset suuret miehet saivat aikaan, riippui kokonaan siitä
tilaisuudesta, mikä heille tarjoutui. Siten korsikalainen teki. Minun
unelmani ovat olleet yhtä suuret kuin konsanaan hänen. Minä olisin
ottanut tilaisuudesta vaarin, jos se olisi tullut, mutta sitä ei
tullut koskaan. Ohdakkeet kasvoivat ja tukahduttivat minut. Ja nyt
voin sanoa teille, Hump, että te tiedätte minusta enemmän kuin kukaan
muu elävä olento, omaa veljeäni lukuunottamatta."
"Kuka hän on? Ja missä hän on?"
"Hän kuljettaa _Macedonia_-laivaa, hän on hylkeenpyytäjä", kuului
vastaus. "Me tapaamme hänet varmaan Japanin rannikolla. Häntä
sanotaan Surma-Larseniksi."
"Surma-Larseniksi!" huudahdin minä. "Onko hän teidän kaltaisenne?"
"Tuskinpa vain. Hän on oikea karhu ja pölkkypää. Hän on saanut kaiken
sen, mikä minussa on..."
"Raakaa", ehdotin minä.
"Niin -- kiitos, että autoitte minua, kaiken sen mikä minussa on
raakaa, hän osaa töin tuskin lukea ja kirjoittaa."
"Ei suinkaan hän koskaan haudo mielessään kaikenlaisia
elämänkysymyksiä", lisäsin minä.
"Ei", vastasi Susi-Larsen tavattoman surullinen ilme kasvoillaan.
"Hänen elämänsä on paljon onnellisempi, sillä hän on antanut elämän
olla rauhassa. Itse eläminen vaatii kaikki hänen ajatuksensa, niin
ettei hän ennätä sitä surra. Kuinka paljolta olisinkaan säästynyt,
jollen minäkään olisi ruvennut lukemaan kirjoja!"