Kolme kokonaista päivää, kolme ihanaa päivää sain nyt levätä
Susi-Larsenin kanssa. Minä söin hänen pöydässään enkä tehnyt muuta
kuin keskustelin kaikenlaisista kysymyksistä, jotka koskivat elämää,
kirjallisuutta ja koko luomakuntaa, ja sillä välin puhisi ja raivosi
Thomas Mugridge ja suoritti oman työnsä ohessa kaikki minunkin
askareeni.
"Varokaa vihuria, muuta en voi sanoa teille", varoitti Louis, kun
Susi-Larsen oli asettamassa jotakin riitaa pyyntimiesten kesken ja
minä vietin loma-aikaa kannella.
"Ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu", jatkoi Louis, kun pyysin
häntä tarkemmin selittämään sanojansa. "Hän on yhtä vaihtelevainen
kuin tuuli ja aallot. Ei voi koskaan tietää, mikä hänen päähänsä
pistää. Juuri kun luulette tuntevanne hänet niin perin pohjin, että
voitte hyvin tulla toimeen hänen kanssaan, hän tekee äkkikäänteen,
nousee teitä vastaan ja repii rikki kaikki teidän hyvänilman
purjeenne."
En siis hämmästynyt kovinkaan suuresti, kun Louisin ennustama
vihuri kohtasi minua. Olimme keskustelleet kiivaasti yhdessä --
elämästä tietystikin -- ja minä olin siksi rohkea, että ahdistin
Susi-Larsenia itseään ja hänen elämäänsä. Minä suoraan sanoen
tein oikean leikkauksen, tutkin hänen sieluaan yhtä rohkeasti ja
perinpohjaisesti, kuin hän tavallisesti tutki toisia. Minulla on ehkä
joskus tapana puhua hiukan loukkaavasti, sillä minä heittäydyin nyt
aivan vapaaksi ja iskin ja pistelin, kunnes Susi-Larsen aivan puhisi
vihasta. Hänen tummanruskeat, ahavoituneet kasvonsa mustuivat, ja
hänen silmänsä paloivat. Hänessä ei ollut enää vähintäkään levon eikä
järjen jälkeä -- hän raivosi vain kuin mieletön. Minä sain nyt nähdä
suden hänessä, äärimmäisyyteen asti ärtyneen suden.
Hän hyökkäsi kimppuuni melkein ulvoen ja tarttui käsivarteeni.
Minä olin terästänyt itseäni siihen määrään, että uhkarohkeasti
ojensin käteni häntä vastaan, vaikka sisällisesti vapisinkin, mutta
Susi-Larsenin tavaton voima oli minulle kuitenkin liikaa. Toisella
kädellä hän tarttui kiinni käsivarteeni ja rutisti sitä, jotta minun
täytyi huutaa kivusta. Jalat horjahtivat allani, en suorastaan voinut
kivulta pysyä pystyssä. Lihakseni eivät tehneet enää tehtäväänsä.
Tuska oli siksi suuri. Käsivarteni oli musertua aivan murskaksi.
Hän näytti jälleen tointuvan, sillä hänen silmissään välkähti ja
naurahtaen hän päästi käsivarteni irti, vaikka hänen naurunsa
kuulostikin melkein mörinältä. Minä kaaduin maahan ja voimani olivat
aivan lopussa. Hän kävi istumaan, sytytti sikarin ja väijyi minua
aivan kuin kissa hiirtä. Kun minä vääntelin itseäni, niin huomasin
hänen katselevan minua yhtä suurella uteliaisuudella, kuin olin ennen
nähnyt hänen tarkkaavan muita. Hänen katseensa ilmaisi hämmästystä ja
ihmettelyä, se oli niin tutkiva, ikäänkuin hän olisi tahtonut tietää
mistä oikeastaan oli kysymys.
Vihdoin minä kömmin pystyyn ja nousin kajuutanportaita ylös. Kaunis
ilma oli nyt loppunut, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin palata
keittiöön. Vasen käsivarteni oli aivan halvaantunut, ja kesti useita
päiviä, ennenkuin saatoin sitä taas käyttää -- vasta viikkojen
kuluttua jäykkyys ja kivut siitä kokonaan katosivat. Eikä hän
sittenkään ollut tehnyt mitään muuta kuin puristanut kättäni. Hän
ei ollut sitä vääntänyt eikä rytyyttänyt. Hän oli vain tarttunut
siihen lujasti kiinni ja puristanut sitä. Vasta seuraavana päivänä
käsitin täydellisesti, mitä hän olisi voinut tehdä minulle, kun hän
pisti päänsä keittiöön ja ikäänkuin hieroen ystävyyttä kysyi minulta,
mitenkä käsivarteni laita oli.
"Olisi sen voinut käydä pahemminkin", sanoi hän hymyillen.
Minä kuorin parasta aikaa perunoita. Hän otti perunan vadista.
Se oli iso, luja ja kuorimaton. Hän litisti sitä kädessään -- ja
peruna puristautui soseena hänen sormiensa lomitse. Hän viskasi
jätteet takaisin vatiin ja meni tiehensä -- ja minä ymmärsin nyt
täydellisesti, mitenkä minunkin olisi käynyt, jos hän koko voimallaan
olisi käynyt minuun käsiksi.
Mutta nuo kolme rauhallista päivää olivat sittenkin tehneet minulle
hyvää, sillä sinä aikana oli polveni saanut levätä. Se oli nyt
paljon parempi, pöhötys oli vähentynyt, ja polvilumpio näytti
asettuneen paikoilleen. Mutta nuo kolme rauhallista päivää tuottivat
minulle myös sen ikävyyden, jota edeltäpäin jo olin aavistanut.
Thomas Mugridge näytti aikovan kostaa minulle näiden päivien
rauhan. Hän kohteli minua hyvin ilkeästi, kiroili alituisesti ja
sälytti minun hartioilleni osan omia töitänsäkin. Uskalsipa hän
uhata minua nyrkilläkin, mutta minäkin olin jo muuttumaisillani
pedoksi ja sähätin hänelle niin julmasti vasten kasvoja, että
hän peloissaan väistyi syrjään. Enpä voi väittää, että tuo
muisto itsestäni -- Humphrey van Waydenistä -- olisi ollut kovin
miellyttävä, minun seisoessani haisevassa keittiössä, kumartuneena
työni yli, kasvot kääntyneinä kokkiin, joka oli aikeissa lyödä
minua, huulien värähdellessä kuin murahtavan koiran ja silmien
säihkyessä pelkoa ja avuttomuutta sekä sitä rohkeutta, joka johtuu
pelosta ja avuttomuudesta. Tuo kuva ei miellytä minua. Se muistuttaa
liian selvästi satimeen joutunutta rottaa. En mielelläni edes
sitä ajattelekaan -- mutta se teki kai sittenkin kokkiin hyvän
vaikutuksen, sillä uhkaava isku ei kohdannutkaan minua.
Thomas Mugridge astui askeleen taakse ja tuijotti minuun yhtä
uhkaavasti ja ilkeästi kuin minäkin. Me olimme petoja kumpikin,
jotka oli suljettu samaan häkkiin ja näyttivät hampaita toisilleen.
Mugridge ei uskaltanut lyödä minua siksi, etten edeltäpäin
valittanut; ja sentähden hän koetti toisella tavalla peloitella
minua. Keittiössä oli yksi ainoa hyvä veitsi. Vuosien kuluessa sen
terä oli kulunut ohueksi ja pitkäksi. Se näytti kovin vaaralliselta,
ja alussa minä värisin joka kerta, kun minun oli pakko tarttua
siihen. Kokki pyysi nyt Johansonilta lainaksi kovasinta ja alkoi hioa
veistä. Hän teki sen suurella komeudella ja katseli merkitsevästi
minuun. Kaiken päivää hän hioi sitä. Joka hetki, kun hänellä oli
hiukankin aikaa, hän istui veitsi ja kovasin kädessä ja hioi sitä
tavattoman huolellisesti. Terä tuli teräväksi kuin partaveitsi. Hän
koetteli sitä peukaloaan ja kynsiään vasten. Sitten hän ajoi karvoja
kädestään, tarkasteli terää hyvin tarkasti ja huomasi -- tai oli
huomaavinaan siinä aina jonkun epätasaisuuden. Sitten hän tarttui
jälleen kovasimeen ja hioi ja hioi niin ahkerasti, että olisin voinut
purskahtaa nauruun -- niin koomilliselta se näytti.
Mutta olipa asialla vakavakin puolensa, sillä sain kokea, että hän
osasi käyttääkin veistänsä -- että kaiken hänen pelkurimaisuutensa
takana piili pelkurin rohkeuttakin, aivan kuin minulla itsellänikin,
mikä saattoi johtaa hänet tekoon, jota koko hänen luontonsa vastusti
ja pelkäsi panna toimeen, "Cooky hioo veistään Humpia varten",
kuiskailivat miehet, ja toiset alkoivat moittia hänen käytöstään.
Mutta sitä hän ei pannut yhtään pahakseen, hän nyökkäsi vain
salaperäisesti päätään, ja vihdoin entinen laivapoika George Leachkin
laski karkeaa leikkiä asiasta.
Asian laita oli nyt sellainen, että Leach muiden muassa oli saanut
käskyn kaataa vettä Mugridgen niskaan hänen pelattuaan korttia
kapteenin kanssa. Ja Leach oli varmaan suorittanut tämän tehtävän
niin perinpohjaisesti, ettei Mugridge ollut sitä unohtanut, sillä
heidän välillään syntyi sanakiista ja he haukkuivat toisiaan minkä
ennättivät. Mugridge uhkasi veitsellä, jota hän hioi minua varten.
Leach nauroi ja sätti häntä edelleen, ja ennenkuin hän tai minä
tiesin asiatakaan, oli veitsi iskenyt haavan Leachin käsivarteen
kyynärpäässä aina ranteeseen asti. Kokki vetäytyi veitsi ojossa
syrjään, kasvoillaan pirullinen ilme. Mutta Leach näytti aivan
rauhalliselta, vaikka verta juoksikin haavasta kannelle aivan kuin
vettä lähteestä.
"Kyllä minä tämän vielä maksan", sanoi Leach, "ja oikein korolla.
Mutta ei sillä mitään kiirettä ole. Ilman tuota veistä te saatte
olla, kun minä maksan velkani."
Näin sanoen hän kääntyi pois ja meni levollisesti kokkapuolelle.
Mugridge oli kalmankalpea, sillä sekä hänen oma tekonsa että toisen
uhkaus peloitti häntä. Mutta hän kohteli sen jälkeen minua vielä
entistäänkin pahemmin. Vaikka hän pelkäsikin toisen kostoa, niin oli
tämä kohtaus hänen mielestään hyvä opetus minulle, ja sen vuoksi hän
käyttäytyi vielä entistä varmemmin ja pöyhkeilevämmin. Nähdessään
veren, jonka hän itse oli vuodattanut, valtasi hänet himo, joka
tuntui melkein mielettömältä. Hän alkoi kaikkialla nähdä punaista.
Tosin tätä seikkaa on psykologisesti varsin vaikea selittää, mutta
minä saatoin sittenkin lukea hänen ajatuksensa yhtä selvästi kuin
avonaisesta kirjasta.
Useita päiviä kului, _Ghost_ kiiti yhä edelleen pasaatituulessa, ja
olisin voinut vaikka vannoa, että mielenhäiriö, jonka näin Mugridgen
silmissä palavan, yhä vain lisääntyi. Myönnän, että minua peloitti,
aivan kauheasti peloitti. Hän hioi ja hioi ja hioi kaiket päivät.
Ilme hänen silmissään, kun hän koetti veitsen terää ja katsoi minuun,
oli suorastaan ihmissyöjän. Minä en uskaltanut kääntyä häneen
selin, vaan kuljin aina takaperin keittiöstä ulos -- miehistön ja
metsästäjien suureksi iloksi, jotka kerääntyivät katselemaan minua.
Jännitys tuli aivan liian suureksi. Joskus luulin tulevani hulluksi
-- mikä ei olisi ollut kummakaan näitten petojen ja hullujen parissa.
Joka tunti, joka hetki uhkasi vaara minua. Ihmissielu oli suuressa
hädässä, mutta ei kukaan ympäristössäni säälinyt sen vertaa, että
olisi tullut avukseni. Joskus aioin turvautua Susi-Larsenin apuun
ja vedota hänen sääliinsä, mutta muistaessani hänen pirullisia
silmiänsä, jotka katselivat vain kysyen elämää ja pilkkasivat sitä,
luovuin tästä ajatuksestani. Toisin hetkin tuumin vakavasti tehdä
itsemurhan, ja yön pimeydessä olisinkin varmaan heittäytynyt mereen,
jollei valoisa elämänkäsitykseni olisi tullut avukseni.
Susi-Larsen koetti useamman kerran viekoitella minua jälleen
keskusteluihin, mutta minä vastasin vain aivan lyhyesti ja vältin
häntä. Vihdoin hän käski, että aterioitsisin jälleen hänen kanssansa
kajuutassa ja antaisin kokin suorittaa työni. Silloin minä puhuin
suuni puhtaaksi, sanoin hänelle, mitä noiden kolmen päivän tähden,
jolloin hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, olin saanut
keittiössä kärsiä. Susi-Larsen katseli minua hymyillen.
"Vai niin, te pelkäätte -- vai mitä?" kysyi hän pilkallisesti.
"Kyllä", vastasin minä uhkarohkeasti ja rehellisesti, "minä pelkään."
"Sellaisia te ja teidän kaltaisenne aina olette", sanoi hän puoleksi
harmistuneena, "te puhutte niin hempeämielisesti kuolemattomista
sieluistanne ja pelkäätte kuitenkin kuolemaa. Nähdessänne terävän
veitsen tuollaisen pelkurin kädessä te unohdatte kokonaan rakkaan
unelmanne ja takerrutte kaikin voimin elämään kiinni. Mutta, rakas
Hump -- tehän elätte ikuisesti! Te olette Jumala, eikä Jumalaa voi
tappaa. Eihän Cooky voi tehdä teille mitään vahinkoa. Tehän tiedätte
aivan varmaan nousevanne jälleen kuolleista. Mitä te siis pelkäätte?
Onhan teillä ikuinen elämä edessänne. Te olette miljonääri, kun
kuolemattomuudesta on kysymys -- miljonääri, jonka omaisuus ei voi
joutua hukkaan; jonka rikkaus on katoamattomampi kuin tähdet ja
joka on yhtä kestävä kuin aika ja paikka. Teidän on aivan mahdoton
hävittää kapitaalianne. Kuolemattomuudella ei ole alkua eikä loppua.
Ikuinen on ikuisesti olemassa ja jos te täällä kuolettekin, niin
elätte te jossakin muualla jäljestäpäin. Ja onhan se kaunista, kun
ihminen pudistaa yltään ruumiin, ja vapautunut henki liitää kohti
korkeutta. Ei, Cooky ei voi vahingoittaa teitä. Hän voi vain antaa
teille pienen nykäyksen sillä tiellä, jota teidän täytyy ikuisesti
kulkea. Ja jos teidän ei nyt juuri tee mielenne saada tuota nykäystä,
niin miksikä te ette itse anna tuota nykäystä Cookylle? Onhan
teidän käsityksenne mukaan hänkin kuolematon miljonääri. Ette te
mitenkään voi sallia, että hän tekee vararikon. Hänen paperinsa
täytyy aina olla täydessä kurssissa. Te ette voi lyhentää hänen
elämäänsä tappamalla häntä, sillä hänellä ei ole alkua eikä loppua.
Hänen on pakko elää jossakin jollakin tavalla. Antakaa hänelle siis
pieni nykäys. Pistäkää häntä veitsellä, niin hänen henkensä pääsee
vapaaksi. Nykyään se oleskelee varsin inhottavassa vankilassa, ja
te tekisitte siis vain ystäväntyön, jos murtaisitte sen oven. Ja
ken tietää -- ehkäpä hyvinkin kaunis henki liitää taivaaseen hänen
ruumiistaan. Antakaa hänelle nykäys, niin te saatte hänen paikkansa
-- hänellä on neljäkymmentäviisi dollaria kuussa."
Päivänselväähän oli, etten koskaan voisi saada mitään apua enkä
myötätuntoa Susi-Larsenin puolelta. Mitä ikänä oli tehtävä, se
oli minun yksin suoritettava, ja minä päätin, sillä rohkeudella,
jonka pelko herätti minussa, voittaa Thomas Mugridgen hänen omilla
aseillansa. Minä lainasin kovasimen Johansonilta. Louis oli varhemmin
pyytänyt ja rukoillut, että hankkisin hänelle hiukan säilykemaitoa
ja sokeria. Ruokasäiliö, jossa sellaisia herkkuja talletettiin, oli
kajuutan lattian alla. Sopivassa tilaisuudessa varastin sieltä viisi
purkkia maitoa, ja illalla, kun Louis oli kannella vahdissa, vaihdoin
ne tikariin, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin Mugridgen veitsi.
Tikari oli ruosteinen ja tylsäpäinen, mutta minä väänsin tahkoa
Louisen teroittaessa tikarin päätä. Sinä yönä nukuin paremmin kuin
moneen aikaan.
Seuraavana aamuna, ennen aamiaista, alkoi Mugridge hioa ja hioa
niinkuin tavallisestikin. Minä vilkaisin häneen sivulta, sillä olin
polvillani maassa ja tyhjensin tuhkaa uunista. Heitettyäni tuhkan
mereen palasin keittiöön ja kuulin hänen silloin keskustelevan
Harrisonin kanssa, jonka rehelliset orjankasvot loistivat ihastusta
ja ihmetystä.
"Niin", sanoi Mugridge juuri minun astuessani sisään, "sen vuoksi
sain istua kaksi vuotta Readingin vankilassa. Mutta mitäpä minä siitä
olisin välittänyt. Toinen oli saanut aivan kyllikseen. Olisittepa
vain nähnyt hänet! Veitsi oli juuri tällainen. Minä iskin sen häneen
niin kevyesti, ikäänkuin mies olisi ollut voita, ja hauskempi oli
kuulla hänen huutavan kuin käydä teatterissa," Mugridge vilkaisi nyt
minuun nähdäkseen olinko kuullut siitä osani, ja jatkoi sitten: "'En
minä mitään tarkoittanut, Tommy', sanoi mies surkealla äänellä, 'ei,
jumal'avita, en minä mitään tarkoittanut'. -- 'Kyllä minä sittenkin
annan sinulle tästä, jotta tiedät', sanoin minä ja seurasin hänen
kintereillään. Minä iskin sen suoraan kylkiluiden väliin, ja hän
valitti ja huusi koko ajan. Kerran hän tarttui veitseen ja koetti
riistää sen minulta. Mutta minä riuhtaisin sen irti ja viilsin hänen
sormensa luita myöten. Se vasta joltakin näytti, sen minä voin teille
vakuuttaa."
Perämiehen huuto keskeytti tämän julman jutun, ja Harrison kiiruhti
perälle. Mugridge kävi istumaan korkealle keittiön kynnykselle ja
alkoi taas hioa veistään. Minä laskin kädestäni kihvelin ja kävin
levollisesti istumaan hiililaatikolle aivan häntä vastapäätä. Hän
tuijotti ilkeästi minuun. Yhtä levollisesti kuin äskenkin, vaikka
sydämeni tykyttikin kuin hullu, otin esille tikarin, jonka olin
vaihtanut itselleni ja aloin hioa sitä. Olin odottanut, että Mugridge
alkaisi sättiä minua, mutta suureksi ihmeekseni hän ei edes näyttänyt
huomaavan mitä tein. Hän hioi yhä edelleen veistään. Minä tein
samoin. Ja kaksi kokonaista tuntia me istuimme siten vastatusten ja
hioimme lakkaamatta, kunnes huhu levisi ylt'ympäri laivaa ja toinen
puoli miehistöä keräytyi keittiön ovelle katselemaan meitä.
Siinä sitä annettiin runsaasti sekä neuvoja että kehoituksia, ja Jack
Horner -- tuo levollinen ja hiljainen pyyntimies, joka ei näyttänyt
tahtovan tehdä kärpäsellekään pahaa -- kehoitti, että jättäisin
kylkiluut rauhaan, mutta sensijaan pistäisin häntä puukolla vatsaan
ja iskiessäni vääntäisin puukkoa niinkuin espanjalaisilla on tapana
tehdä. Leach, jonka käsivarsi oli sidottu, tunkeutui toisten eteen
ja pyysi että jättäisin jonkin verran työtä hänellekin. Susi-Larsen
pysähtyi pari kertaa peräkannen astimelle ja katseli uteliaasti
meidän hommiamme, mikä hänen mielestään oli kai vain sen käyteaineen
nousemista ja liikkumista, jota hän nimitti elämäksi.
Ja minun täytyy tunnustaa, että sinä hetkenä elämä oli minunkin
mielestäni melkein yhtä arvotonta. Siinä ei ollut mitään kaunista
eikä jumalallista -- emmehän me olleet muuta kuin kaksi toisiaan
pelkäävää, liikkuvaa esinettä, jotka hioimme veitsiä, ja nuo toiset
liikkuvia esineitä, jotka pelokkaasti tai rohkeasti katselivat noiden
kahden tointa. Puolet heistä -- siitä olen aivan vakuutettu -- olisi
hyvin mielellään tahtonut nähdä meidän vuodattavan toistemme verta.
Enkä usko, että ainoakaan olisi koettanut estää, jos me olisimme
ruvenneet tappelemaan oikein henkemme kaupalla.
Toisaalta koko tämä juttu oli sekä naurettava että lapsellinen.
Siinä sitä vain hiottiin ja hiottiin -- ajatelkaahan vain, Humphrey
van Weyden, joka istui laivakeittiössä, hioi veistään ja koetteli
sen terää peukaloaan vasten! Kaikista kohtauksista oli tämä ehkä
sittenkin kaikkein mahdottomin. Ehkäpä minua täydellä syyllä aina
oli nimitetty "Sissy" van Weydeniksi -- ja että "Sissy" van Weyden
saattoi tehdä jotakin tällaista, oli ehkä kaikkein hämmästyttävintä
itse Humphrey van Weydenille, joka ei tietänyt, pitikö hänen sen
johdosta nauraa vai hävetä.
Mutta ei mitään tapahtunut. Kahden tunnin kuluttua Thomas Mugridge
laski pois veitsen ja kovasimen ja ojensi kätensä.
"Ei meidän kannata istua tällä tavalla ja näytellä itseämme tuolle
roskajoukolle", sanoi hän. "He eivät pidä meistä ja kylläpä he
riemuitsisivat, jos me katkaisisimme toistemme kaulat. Te olette
kelpo mies, Humph! Te vasta olette poikaa, niinkuin sanotaan, ja minä
tavallani pidän teistä. Ojentakaa minulle kätenne."
Vaikka olinkin suuri raukka, niin en sittenkään pelännyt yhtä pahasti
kuin hän. Minä olin voittanut, enkä tahtonut vähimmälläkään tavalla
antaa myöten, en edes puristamalla hänen inhottavaa kättänsä.
"Samapa se", sanoi hän vaatimattomasti, "ojentakaa kätenne minulle
tai olkaa ojentamatta, en silti pidä teistä sen vähemmän". Ja
pelastaakseen kunniansa hän kääntyi kiivaasti katselijoidemme
puoleen. "Pois minun oveltani, senkin kirotut vääpelit."
Varmuuden vuoksi hän tarttui kiehuvaan vesikattilaan, ja silloin
merimiehet heti katosivat. Tämä merkitsi jonkinmoista voittoa
Mugridgelle, ja sen kautta hänen oli helpompi kestää varsinaista
tappiotaan, vaikka hän tietystikin oli siksi varovainen, ettei edes
yrittänytkään ajaa pyyntimiehiä pois.
"Nyt Cookyn valta on loppunut", kuulin Smoken sanovan Hornerille.
"Se on varma!" kuului vastaus. "Tästä lähin Hump hallitsee
keittiössä, ja Cooky saa pistää kyntensä piiloon."
Mugridge kuuli kaikki ja vilkaisi nopeasti minuun, mutta minä en
ollut tietävinänikään mistään. En voinut aavistaakaan, että voittoni
olisi niin suuri ja täydellinen, mutta minä päätin, etten päästäisi
sitä käsistäni. Smoken ennustus näytti täyttyvän. Kokki oli nöyrempi
ja alistuvaisempi minulle kuin itse Susi-Larsenillekaan. Minä en
nimittänyt häntä enää herraksi, en pessyt enää likaisia pannuja enkä
kuorinut perunoita. Minä hoidin vain omat askareeni enkä mitään
muuta, ja suoritin ne milloin ja miten itse arvelin parhaaksi. Sitä
paitsi ripustin tikarin merimiesten tapaan vyölleni ja kohtelin
Thomas Mugridgea aina jonkinmoisella ylemmyydellä, pilkalla ja
halveksumisella.