Joskus luulen Susi-Larsenia hulluksi, tai ainakin puolihulluksi,
hänellä kun on niin paljon kummallisia oikkuja ja päähänpistoja.
Toisin ajoin hän mielestäni on suuri mies, joka on joutunut väärälle
uralle. Ja lopulta minä olen aivan vakuutettu siitä, että hän on
alkuperäisen ihmisen täydellinen tyyppi, joka on syntynyt maailmaan
tuhatta vuotta tai ihmispolvea liian myöhään -- suoranainen
anakronismi tässä korkeampaan sivistykseen kohonneessa vuosisadassa.
Hän on aivan varmaan kaikkein selvä tyyppisin individualisti. Eikä
yksin sitäkään, hän seisoo myös aivan yksin. Hänen ja laivan muiden
miesten välillä ei ole vähintäkään sielunsukulaisuutta. Hänen tavaton
miehuuden- ja sielunvoimansa antaa hänelle erikoisaseman. Muut
ovat vain lapsia hänen rinnallansa, yksinpä pyyntimiehetkin ja hän
kohtelee heitä myös kuin lapsia, laskeutuu suurella vaivalla heidän
tasollensa ja leikittelee heidän kanssaan kuin penikoiden kera. Tai
hän tutkii heitä yhtä kylmäverisesti kuin leikkauksentekijä, kopeloi
heidän sisuksiaan ja tutkii heidän sielujaan, ikäänkuin tahtoisi
ottaa selkoa siitä, mistä aineesta he ovat tehdyt.
Lukemattomia kertoja olen nähnyt hänen pöydässä loukkaavan milloin
mitäkin hylkeenampujaa katsellen heitä kylmästi ja tutkivasti ja
jonkinmoisella mielenkiinnolla, tai tarkaten heidän tekojaan,
vastauksiaan ja harmistuneita huudahduksiaan uteliaisuudella, joka
tuntui melkein naurettavalta sivullisen mielestä. Mitä hänen omiin
vihanpurkauksiinsa tulee, niin olen vakuutettu siitä, että ne eivät
ole luonnollisia, ei useinkaan mitään muuta kuin kokeiluja, mutta
etupäässä sittenkin vain paha tapa, jolla hän kohtelee muita ihmisiä.
En koskaan, paitsi ehkä perämiehen kuollessa, ole nähnyt hänen toden
perästä suuttuvan. Enkä tahtoisikaan nähdä häntä oikein täydessä
raivossaan, jolloin hän laskisi koko voimansa valloilleen.
Mitä hänen oikkuihinsa ja päähänpistoihinsa tulee, niin kerronpa,
mitä Thomas Mugridgelle tapahtui kajuutassa, ja samalla voin myöskin
täydentää erästä jo mainitsemaani tapausta. Eräänä päivänä, kun
aamiainen oli jo syöty ja minä olin korjannut ruoat pöydästä, astui
Susi-Larsen portaita ylös, Thomas Mugridge jäljessä. Kokilla oli
tosin pieni koju kajuutan takana, mutta itse kajuutassa hän ei
koskaan uskaltanut viipyä, vaan kiiruhti joka kerta sen läpi kuin
pelästynyt kummitus.
"Vai niin, osaatteko te pelata 'nap'-peliä, Cooky", sanoi Susi-Larsen
tyytyväisenä. "Olisihan minun pitänyt se tietää, koska olette
englantilainen. Minä olen itsekin oppinut sen pelin englantilaisessa
laivassa."
Thomas Mugridge oli aivan hulluna ylpeydestä, kun hän täten pääsi
kapteeninsa ystävyyteen. Hänen kasvojensa eleet ja hänen yrityksensä
käyttäytyä yhtä luontevasti kuin syntymänsä kautta arvokkaan
aseman saavuttanut mies ainakin olisi suorastaan tehnyt inhottavan
vaikutuksen, jollei se samalla olisi ollut niin naurettavaa. Hän
ei ollut yhtään huomaavinaan minua, ja luulenpa melkein, ettei hän
edes nähnytkään minua. Hänen vaaleat, ympyriäiset silmänsä pyörivät
päässä, mutta mitä suloisia näkyjä ne näkivät, siitä minulla ei ole
aavistustakaan.
"Menkää hakemaan kortit, Hump", käski Susi-Larsen, kun he kävivät
pöydän ääreen istumaan. "Ja tuokaa tänne sikarit ja whiskypullo
hytistäni."
Tulin juuri parahiksi takaisin näine tavaroineni kuullakseni kokin
kertovan, että hänen elämässään oli jotakin salaperäistä -- hän oli
muka herrasmiehen poika, joka oli joutunut harhaan elämässä, tai
jotakin sentapaista. Sitä paitsi hän oli rahamieskin, sai maksun
siitä, että hän pysytteli poissa Englannista. "Minulle maksetaan
oikein hyvin, herra", selitti hän, "niin hyvin, etten koskaan ole
ilman rahaa".
Olin ottanut esille tavallisia laseja, mutta Susi-Larsen rypisti
kulmiaan, pudisti päätään ja käski vaihtaa lasit isoihin pikareihin.
Hän täytti ne puolilleen whiskyllä -- "se on herrasmiehen juomaa",
selitti Thomas Mugridge. Ja sitten he kilistelivät lasejaan ja
valmistuivat pelaamaan "nap'ia", sytyttivät sikarinsa, sekoittivat
kortit ja jakoivat ne.
He pelasivat rahasta. He lisäsivät yhä panosten määrää. He joivat
whiskyä, tyhjensivät pullon, ja minä sain hakea toista. En tiedä
tokko Susi-Larsen petkutti pelatessansa vai ei -- se ei suinkaan
olisi ollut mahdotonta -- mutta hän voitti alituisesti. Kokin täytyi
vähän väliä hakea lisää rahoja. Joka kerralta hänen askeleensa
tuntuivat yhä hoippuvammilta, mutta hän ei koskaan ottanut muuta kuin
muutamia dollareita kerrassaan. Hän oli vähän väliä purskahtaa itkuun
ja puhui aivan tuttavallisesti, lopulta hän ei voinut enää erottaa
kortteja toisistaan eikä istua suorana. Kun hänen jälleen täytyi
mennä kojuunsa hakemaan rahaa, hän tarttui kiinni Susi-Larsenin
napinreikään ja sanoi kerta toisensa jälkeen: "Minulla on rahaa,
tiedättekö, minä olen saanut rahaa -- sillä minä olen herrasmiehen
poika."
Whisky ei vaikuttanut Susi-Larseniin kerrassaan mitään, vaikkakin hän
tyhjensi lasin toisensa jälkeen, vieläpä kaasi omansa täydemmiksikin
kuin kokin. Hänessä ei voinut huomata vähintäkään muutosta. Kokin
narrimaisuus ei näyttänyt edes huvittavan häntä.
Vihdoin oli Mugridge, joka vaakutti kovalla äänellä, että hän osasi
hävitäkin kuin herrasmies, kadottanut viimeisetkin rahansa. Sitten
hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Susi-Larsen katseli häntä
uteliaasti, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sieluunsa,
leikata hänet elävältä, mutta muuttikin päätöksensä, hän tiesi kai
entisistä kokeiluista, ettei siinä ollut mitään uutta.
"Hump", sanoi hän minulle tavattoman kohteliaasti, "olkaa hyvä ja
tarjotkaa käsivartenne mr Mugridgelle ja taluttakaa hänet kannelle.
Hän ei voi oikein hyvin. Ja sanokaa Johnsonille, että hän viskaa pari
sangollista vettä hänen niskaansa", lisäsi hän kuiskaten, niin että
minä yksin kuulin sen.
Minä jätin mr Mugridgen kannelle, jossa pari irvistelevää laivamiestä
otti hänet huostaansa. Mr Mugridge soperteli unisena, että hän oli
herrasmiehen poika. Mutta kun astuin alas portaita järjestääkseni
pöytää, kuulin hänen kirkuvan saadessaan vettä niskaansa.
Susi-Larsen laski parhaillaan voittoaan.
"Tasan satakahdenksankymmentäviisi dollaria", sanoi hän ääneensä.
"Aivan niinkuin otaksuinkin. Tuo lurjus tuli laivaan aivan tyhjin
taskuin."
"Ja nuo rahat, jotka te olette voittanut häneltä, ovat minun, herra",
sanoin rohkeasti.
Hän katseli ivallisesti minuun. "Olen lukenut hiukan kielioppia
eläissäni, Hump, ja te ette käytä oikeaa aikamuotoa. 'Olivat minun',
olisi teidän pitänyt sanoa, eikä 'ovat minun'."
"Se kysymys ei koske kielioppia, vaan etiikkaa", vastasin minä.
Hän oli ehkä minuutin aikaa ääneti.
"Tiedättekö, Hump", sanoi hän sitten hitaasti ja vakavasti, melkeinpä
surunvoittoisesti, "ensi kertaa minä nyt kuulen sanan 'etiikkaa'
jonkun ihmisen huulilta. Ja te ja minä olemme ainoat koko laivassa,
jotka tiedämme mitä se merkitsee. Kerran eläissäni uneksin", jatkoi
hän oltuaan taas hetken aikaa ääneti, "että saisin puhua miesten
kanssa, jotka käyttävät sellaisia sanoja -- että minä voisin kohota
siitä asemasta, johon elämä oli minut pannut, ja seurustella
ja jutella juuri sellaisten kanssa, jotka käyttivät puheessaan
tuollaisia sanoja kuin etiikka. Ja tämä on todellakin ensi kerta,
jolloin kuulen tätä sanaa lausuttavan. Se ei kuitenkaan ollut
paikallansa, sillä te olette väärässä. Tätä kysymystä ei etiikka
enemmän kuin kielioppikaan voi ratkaista, vaan tosiasia."
"Kyllä ymmärrän", sanoin minä. "Ja se tosiasia on se, että teillä on
rahat."
Hänen kasvonsa kirkastuivat. Minun käsityskykyni näytti huvittavan
häntä.
"Mutta sen kautta me vältämme itse varsinaisen kysymyksen", jatkoin
minä, "ja se koskee sitä mikä on oikein".
"Ahaa!" sanoi hän rumasti irvistellen, "kyllä ymmärrän, te uskotte
vielä sellaisiin seikkoihin kuin oikeaan ja väärään".
"Entäs te sitten? Ettekö te usko?" kysyin minä.
"En ensinkään. Valta merkitsee oikeutta, siinä kaikki. Heikkous on
vääryyttä. Toisin sanoen: on hyvä olla voimakas, mutta paha olla
heikko -- tai vieläkin toisin: on hauska olla voimakas, koska se on
edullista, ja ikävä olla heikko, siksi että se tuottaa ikävyyksiä.
On hauska omistaa rahoja. On hyvä omistaa niitä. Koska minä voin
omistaa rahaa, niin tekisin vääryyttä itselleni ja sille elämälle,
joka minussa on, jos antaisin ne teille ja turmelisin sen ilon, mikä
minulla niiden omistamisesta on."
"Mutta te teette minulle vääryyttä pitämällä ne itse", sanoin minä.
"En ensinkään. Toinen ei voi tehdä toiselle vääryyttä. Ainoastaan
itselleen. Ja minä teen itselleni vääryyttä, jos otan huomioon
toisten etuja. Ettekö ymmärrä sitä? Kuinka kaksi käyteaineen hitusta
voisi tehdä vääryyttä toisilleen koettamalla hävittää toisiaan? Onhan
niiden synnynnäinen ominaisuus juuri se, että ne koettavat syödä
toisia ja estää syömästä niitä. Jos ne tästä poikkeavat, tekevät ne
syntiä."
"Te ette siis usko altruismiin?" kysyin minä.
Tuon sanan hän oli varmaan kuullut ennen, mutta hänen katseensa
muuttui miettiväksi. "Malttakaahan -- se tarkoittaa kai
yhteisvaikutusta vai kuinka?"
"Niin, tavallaan se tarkoittaa jonkinmoista yhteyttä", vastasin minä.
Tuollaiset aukot hänen sanakirjassaan eivät enää hämmästyttäneet
minua, sillä hän oli hankkinut kaikki tietonsa omin päin lukemalla
itsekseen ja kehittämällä itseään ilman minkäänlaista johtoa,
ajattelemalla vain paljon ja puhumalla vähän, jos yleensä lainkaan.
"Altruistinen teko on sellainen, joka tarkoittaa toisten hyvää. Se on
epäitsekäs ja siis itsekkään teon täysi vastakohta, joka tarkoittaa
vain omaa itseä."
Hän nyökkäsi. "Niin -- nyt muistan. Olen lukenut siitä Spencerin
teoksissa."
"Spencer!" huudahdin minä. "Oletteko te lukenut Spenceriä?"
"Hyvin vähän", selitti hän. "Ymmärsin koko lailla hänen 'Ensimmäisiä
periaatteitaan', mutta hänen 'Biologiassaan' en päässyt minnekään ja
'Psykologia' pani pääni moneksi päiväksi pyörälle. Suoraan sanoen,
minä en ymmärtänyt, minne hän tahtoi tulla. Minä oletin silloin, että
se johtui minun puutteellisesta käsityskyvystäni, mutta myöhemmin
olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ollut kylliksi
perustusta. Alkutiedot puuttuivat minulta. Vain Spencer ja minä itse
tiedämme, kuinka minä ahkeroitsin hänen kirjojensa ääressä. Hiukan
minä sittenkin opin hänen 'Etiikastaan'. Siinä kirjassa minä kohtasin
sanan 'altruismi', ja nyt muistan, mitä sillä tarkoitettiin."
Minä ihmettelin itsekseni, mitähän Susi-Larsen oli voinut oppia
sellaisesta kirjasta. Muistin sen verran Spencerin teoksia, että
tiesin altruismin kuuluvan myös siihen elämänihanteeseen, jonka
hän asetti korkeimmaksi. Susi-Larsen oli varmaan seulonut suuren
filosofin oppeja hylännyt tai hyväksynyt niitä oman mielensä ja
tarpeensa mukaan.
"Mitä muuta te opitte häneltä?" kysyin minä.
Hänen otsansa meni ryppyyn hänen koettaessaan sopivalla tavalla
lausua ilmi ajatuksiaan, joita hän ei koskaan ennen ollut pukenut
sanoiksi. Minä olin oikein innoissani. Nyt minä tutkin hänen
sieluaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä muille. Minä tarkastin
aivan raivaamatonta maaperää. Omituinen -- kauhistuttavan omituinen
maa-ala oli siinä edessäni.
"Minä sanon sen teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista", alkoi
hän. "Spencer opettaa suunnilleen näin: Kaikkein ensiksi ihmisen
tulee toimia omaksi hyväkseen -- se on sekä siveellistä että hyvää.
Sitten hänen tulee tehdä työtä lastensa hyväksi. Ja kolmanneksi koko
suvun hyväksi."
"Ja kaikkein jaloimmat ja kauneimmat ja oikeimmat ovat sellaiset
teot, jotka samalla kertaa tarkoittavat meidän omaa, meidän lastemme
ja meidän sukumme parasta", lisäsin minä.
"Siihen minä en pannut erityistä huomiota", selitti hän. "En
voinut huomata sen opin välttämättömyyttä, en edes sitä, että
se olisi järkevä. Siksi minä hylkäsin sekä lapset että suvun.
Niille minä en tahtonut uhrata mitään. Sehän on vain tuollaista
hempeämielistä pötyä, sen te kai myönnätte, sitä se on ainakin sille,
joka ei usko iankaikkiseen elämään. Jos minä tietäisin varmaan
saavuttavani iankaikkisuuden, niin altruismi voisi tulla edulliseksi
liikekeinotteluksi. Minähän voisin silloin korottaa sieluni kuinka
korkeaan asteeseen tahansa. Mutta kun en edessäni näe muuta kuin
kuolemaa, ja kun vain lyhyen aikaa saan nauttia tuosta kiehuvasta
ja kuohuvasta matelemisesta, jota sanotaan elämäksi, niin olisi
suorastaan epäsiveellistä, jos uhrautuisin toisten tähden. Jokainen
uhraus, joka anastaa minulta tilaisuuden liikkua yhtä vapaasti kuin
ennen, olisi hulluutta -- eikä yksin sitäkään, sillä samalla tekisin
vääryyttä itselleni, ja se olisi huono teko. En saa laiminlyödä
ainoatakaan liikettä, jos minun tulee käyttää hyväkseni kaikkea sitä
käyteainetta, joka minussa on. Eikä se uhrautuvaisuus eikä itsekkyys,
jota minä käydessäni ja madellessani olen osoittanut, voi tehdä
helpommaksi eikä vaikeammaksi sitä hiljaisuutta, joka odottaa minua."
"Te olette siis individualisti, materialisti ja loogilliselta
kannalta katsoen hedonisti."
"Suuria sanoja", hän sanoi hymyillen. "Mikä on hedonisti?"
Hän nyökäytti myöntävästi päätään, kun olin selittänyt hänelle tämän
sanan.
"Ja te olette mies", jatkoin minä, "johon ei koskaan voi luottaa, ei
pienimmässäkään asiassa, jolla itsekkyys on kaikki kaikessa".
"Nyt te alatte ymmärtää minua oikein", sanoi hän, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.
"Teiltä puuttuu kokonaan se, mitä maailma sanoo moraaliksi."
"Aivan niin."
"Te olette mies, jota alati täytyy pelätä..."
"Juuri niin."
"Samalla tavalla kuin pelätään käärmettä, tiikeriä tai haikalaa."
"Nyt te tunnette minut", selitti hän. "Tunnette minut siltä puolelta,
jolta minut yleensä tunnetaan. Minua sanotaan 'Sudeksi'."
"Te olette oikea peto", jatkoin rohkeasti. "Caliban, joka tahtoisi
olla Setebos-jumalan kaltainen ja joka aivan kuin tekin seuraa alati
vain oikkujansa."
Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn tehdessäni tuon viittauksen. Hän ei
ymmärtänyt sitä, ja minä huomasin, ettei hän ollut lukenut tätä runoa.
"Minä luen parhaillaan Browningin runoja", sanoi hän, "ja se on
varsin kovaa työtä. En ole päässyt pitkälle, en jaksa oikein niitä
sulattaa."
Tahdon nyt vain mainita, että hain kirjan hänen hytistään ja luin
hänelle ääneen "Caliban" runon. Susi-Larsen oli ihastuksissaan.
Hän ymmärsi täydellisesti runon alkuperäisen käsityskannan ja
ajatuksenjuoksun. Hän keskeytti minut alituisesti lisäyksillään
ja huomautuksillaan. Kun olin lukenut sen läpi, tahtoi hän, että
lukisin sen vielä toiseen ja kolmanteen kertaan. Me syvennyimme
keskustelemaan filosofiasta, tieteestä yleensä, kehitysopista,
uskonnosta. Hänen tietonsa olivat puutteellisia niinkuin itseoppineen
miehen ainakin, mutta hänen sanoissaan ilmeni sen sijaan alkuperäistä
varmuutta ja välittömyyttä. Tässä yksinkertaisuudessa juuri piili
hänen voimansa, ja hänen materialismissaan oli paljon enemmän voimaa
kuin Charley Furusethin älykkäissä, monimutkaisissa todisteluissa.
Tätä ei ole kuitenkaan käsitettävä siten, että minä -- ilmeinen ja
synnynnäinen idealisti, niinkuin Furuseth väitti -- olisin tullut
voitetuksi; mutta Susi-Larsen ryntäsi kaikkien minun perustelujeni
kimppuun sellaisella voimalla, joka herätti kunnioitustani, jos kohta
hän ei voinutkaan muuttaa vakaumustani.
Ilta kului. Oli jo illallisen aika, eikä pöytä vielä ollut katettu.
Tulin levottomaksi ja rauhattomaksi, ja kun Thomas Mugridge kurkisti
ovesta sisään sairaan ja äkäisen näköisenä, aioin tehdä lähtöä
suorittaakseni toimeni. Mutta Susi-Larsen huusi Mugridgelle:
"Jouduttakaa töitänne, Cooky. Minä tahdon jutella Humpin kanssa, ja
te saatte tulla toimeen ilman häntä niin hyvin kuin voitte."
Ja taaskin tapahtui jotakin käsittämätöntä. Sinä iltana minä istuin
pöydässä kapteenin ja pyyntimiesten kanssa, ja Thomas Mugridge
palveli meitä ja pesi astiat jäljestäpäin se oli Susi-Larsenin
oikku, Calibanin päähänpisto, josta minulle tietysti koitui
ikävyyttä perästäpäin. Ja koko ajan me keskustelimme lakkaamatta --
pyyntimiesten suureksi harmiksi, sillä he eivät ymmärtäneet sanaakaan
siitä mitä me sanoimme.