Kolmen päivän vaihtelevien tuulien jälkeen olemme vihdoinkin saaneet
koillisia pasaatituulia. Nukuttuani hyvin yöni, vaikka polveani
pakottikin, nousin kannelle ja huomasin, että _Ghost_ kiiti eteenpäin
raittiissa myötätuulessa vaahtoavaa merenpintaa pitkin, se lensi
täysin purjein, ainoastaan viistopurjeet puuttuivat. Oi, tämä
ihmeellinen pasaatituuli! Koko yön ja päivän me purjehdimme, ja
koko seuraavan ja sitä seuraavan päivän -- päivän toisensa jälkeen,
alati myötätuulessa, joka puhalsi tasaisesti ja voimakkaasti. Laiva
hoiti itse itsensä. Ei tarvittu hilata eikä vetää jalusnuoria ja
nostoköysiä, ei kääntää latvapurjeita, miehistöllä ei ollut mitään
muuta työtä kuin vain hoitaa peräsintä. Iltaisin, kun aurinko meni
mailleen, päästettiin purjeet höllälleen, ja aamuisin, kun yöllinen
kaste hävisi, tiukennettiin niitä jälleen -- siinä kaikki.
Kymmenen solmua, kaksitoista solmua, yksitoista solmua -- siten
meidän nopeutemme vaihtelee. Ja yhtämittaa tuo ihana tuuli puhaltaa
koillisesta ja ajaa meitä kaksisataaviisikymmentä mailia eteenpäin
vuorokaudessa. Minä iloitsen ja olen pahoillani samalla kertaa tästä
nopeudesta, joka vie meidät yhä kauemmaksi San Franciscosta ja yhä
lähemmäksi kuumaa vyöhykettä. Joka päivältä lämpimyys huomattavasti
enenee. Toisen iltapuolivahdin aikana tulevat laivamiehet alastomina
kannelle ja heittelevät ämpärillä vettä toistensa päälle. Lentokaloja
ilmestyy näkyville, ja öisin kuulen, miten vahti hyökkää kannen
poikki, koettaen ottaa kiinni niitä, jotka ovat pudonneet laivaan.
Aamuisin, kun Thomas Mugridgea on lahjottu, leviää mieluisa paistetun
kalan haju keittiöstä, ja delfiininlihaa tarjotaan kaikille niinä
päivinä, jolloin Johnson, istuessaan kokkapuun varassa, on saanut
pyydetyksi jonkun näistä kimaltelevista kaunottarista.
Johnson näyttää istuvan kaikkina vapaahetkinään tuolla kokkapuulla
tai ylhäällä saalingissa katsellen miten _Ghost_ viiltää vettä
purjeiden painon alla. Hänen silmissään kimaltelee intohimoinen
ihailu, ja hän kulkee ylt'ympäri haltioituneena, silmäillen
ihastuneena pullistuneita purjeita, kuohuvaa vanavettä ja laivan
keinuvaa kulkua kirkkailla laineilla, jotka aaltoilevat eteenpäin
juhlallisessa kulussa.
Sekä päivät että yöt ovat täynnä ihmeitä ja hurjaa huimausta,
ja vaikka minulla ei olekaan monta vapaata hetkeä ikävän työni
lomassa, katselen kuitenkin varkain silloin tällöin tätä ihmeellistä
ihanuutta, jommoista en koskaan olisi voinut uneksiakaan maailmassa
olevan. Yläpuolellamme kaareutuu kirkas syvänsininen taivas -- se on
yhtä sininen kuin itse meri, joka laivan keulapuolessa kimaltelee
kuin taivaansininen silkki. Ylt'ympärillä taivaanrannassa valoisia,
villavia pilviä, jotka eivät muuta muotoaan eivätkä liikahda
paikaltaan, vaan näyttävät ikäänkuin tahratonta, turkoosinsinistä
holvia ympäröivältä hopeakehykseltä.
En koskaan voi unohtaa erästä yötä, jolloin loikoilin kannen
katoksella ja katselin veden ihmeellistä kuohua, joka ryöppysi
_Ghostin_ keulan kummallekin puolen. Se kohisi aivan kuin puro,
joka kuohuu sammaleisten kivien yli rauhallisessa notkossa, ja tämä
soriseva laulu viekotteli minut kauaksi, kauaksi itsestäni, niin
etten enää ollut laivapoika Hump enkä liioin Humphrey van Weyden,
joka oli uneksinut kolmekymmentäviisi vuotta kirjojen parissa.
Mutta ääni, joka tuli selkäni takaa, herätti minut unelmistani, ja
minä jäin kuuntelemaan runoa, jota Susi-Larsen lausui tavattoman
miehuullisella varmuudella ja samalla pehmeällä äänellä, joka ilmaisi
hänen käsittävän runoilijan sanoja.
"No, mitä te siitä pidätte, Hump?" kysyi hän hetken kuluttua.
Minä katselin häntä. Hänen kasvonsa loistivat aivan kuin merikin, ja
hänen silmänsä tuikkivat tähtien valossa.
"Minusta, suoraan sanoen, on hyvin ihmeellistä, että te voitte
innostua mihinkään", vastasin kylmästi.
"Katsokaa, tämä on elämää, oikeaa elämää!" huudahti hän.
"Puh! Eihän elämällä ole mitään arvoa", vastasin hänen omilla
sanoillaan.
Hän nauroi, ensi kertaa vasta kuulin hänen äänessään iloa.
"Onpas se, etten voi saada teitä ymmärtämään, etten voi ajaa teidän
päähänne mitä elämä on. Tietysti se on arvotonta, kaikille muille
paitsi ihmiselle itselleen. Ja minäpä voin sanoa teille, että minun
elämäni tänä hetkenä on hyvin suuren arvoinen -- minulle itselleni.
Sen arvo on aivan verrattoman suuri, ja se tietysti on ääretöntä
liioittelua, se teidän täytyy myöntää, mutta minä en mahda sille
mitään, siksi että elämä, joka on minussa, on määrännyt sen arvon."
Hän näytti etsivän sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja vihdoin hän
jatkoi:
"Minä olen ihmeellisen mielialan vallassa; tuntuu aivan siltä,
kuin koko menneisyys kajahtaisi minussa, kuin kaikki voima olisi
minun. Minä näen totuuden, voin erottaa ehdottomasti hyvän pahasta,
oikean väärästä. Minä näen selvästi ja kauaksi. Voisinpa melkein
uskoa Jumalaan! Mutta" -- hänen äänensä sävy muuttui, ja valoisa
välke katosi hänen kasvoiltansa -- "mitä tämä mieliala oikeastaan
on? Tämä elämänilo? Tämä elämään haltioituminen? Tämä inspiraatio,
joksi sitä kai voisi nimittää? Niin, se on mieliala, joka valtaa
ihmisen silloin, kun ruoansulatus ei ole epäkunnossa, kun vatsa tekee
tehtävänsä, ruokahalu on hyvä ja kaikki käy hyvin. Se on jotakin,
joka lahjoo ja lumoo ihmisen, se on veren samppanjaa, käyteaineen
kuohua -- joka toisissa ihmisissä herättää pyhiä ajatuksia, toisten
eteen loihtii Jumalan, tai luopi hänet, jolleivät he itse voi häntä
nähdä. Siinä kaikki, elämän huumausta, käyteaineen kuohumista
ja paisumista, elämän poreilua, joka hurjasti iloitsee omasta
olemassaolostaan. Puh! Huomenna saan maksaa sakkoa huumeestani
niinkuin juopunut. Ja silloin minulle selviää, että minun täytyy
kuolla, luultavasti merellä, minun oma mateluni loppuu ja minut
heitetään yhdessä kaiken muun mädänneen kera mereen; minun lihaksieni
voima ja liikuntakyky lakkaa, jotta kalojen evät, suomukset ja suolet
saisivat voimaa ja liikuntakykyä. Puh! Samppanja on jo laimentunut.
Se ei enää poreile ja kuohu, juoma on mautonta ja äitelää."
Hän läksi luotani yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja hyppäsi
kannelle voimakkaasti ja notkeasti kuin tiikeri. _Ghost_ kynti
tietään edelleen. Veden porina kokassa kuului minusta ikäänkuin
kuorsaukselta, ja kuunnellessani tätä ääntä haihtui vähitellen
mielestäni se vaikutus, jonka Susi-Larsenin huumauksen äkillinen
vaihtuminen epätoivoksi oli jättänyt minuun. Sitten kuulin erään
pitkämatkaisista merimiehistä laulavan kauniilla tenoriäänellään
laulua pasaatituulen ylistykseksi.