Seuraavana aamuna myrsky oli tauonnut kokonaan ja _Ghost_ keinui
hiljalleen eteenpäin tyynellä vedenpinnalla. Silloin tällöin
tuntui kuitenkin hiukan vetoa, ja Susi-Larsen seisoi koko ajan
ylävällä peräkannella silmäillen koilliseen meren yli, josta suuren
pasaatituulen oli määrä puhaltaa.
Kaikki miehet olivat kannella ja laittoivat veneitä kuntoon pyyntiä
varten. Laivassa oli seitsemän venettä, kapteenin oma vene sekä
kuusi muuta, yksi kutakin ampujaa kohti. Jokaiseen veneeseen kuului
kolme miestä -- yksi ampuja, soutaja sekä peränpitäjä. Laivassa nämä
soutajat ja perämiehet kuuluivat miehistöön. Ampujatkin komennettiin
vahtiin ja heidän oli aina pakko totella Susi-Larsenia. Kaiken
tämän ja paljon lisää sain nyt tietää. _Ghost_ oli nopein kuunari
sekä San Franciscon että Victorian laivaston aluksista. Alkujaan
se oli ollut jonkun yksityisen pursi ja rakennettu vartavasten
hyvin nopeakulkuiseksi. Laivan muoto ja varustus puhuu aina omasta
puolestaan, vaikka minä en sellaisesta ymmärräkään mitään. Johnson
kertoi minulle kaiken tämän keskustellessani hetken aikaa hänen
kanssaan eilen, toisen iltapäivävahdin aikana. Hän kertoi yhtä
innokkaasti tämän laivan erinomaisuudesta kuin monet ihmiset puhuvat
kauniista hevosistansa. Hän oli kuitenkin hyvin tyytymätön toimeensa,
ja sikäli kuin saatoin ymmärtää, on Susi-Larsen laivurina hyvin huono
mies. Itse laiva viekotteli Johnsonia ottamaan pestin, mutta hän on
jo alkanut sitä katua.
Hän sanoi, että _Ghost_ on kahdeksankymmenen tonnin kuunari ja
erittäin kaunista tekoa. Se on kolmekolmatta jalkaa leveä ja yli
yhdeksänkymmentä jalkaa pitkä. Tavaton lyijyköli, jonka painoa
tarkoilleen ei tiedetä, tekee sen hyvin vakavaksi, ja purjeet ovat
suunnattoman suuret. Se on toista sataa jalkaa korkea kannelta
laskien isonmaston ylimpään huippuun asti; keulamasto latvamastoineen
on kahdeksan tai kymmenen jalkaa lyhyempi. Mainitsen nämä
yksityisseikatkin, jotta lukija voisi kuvailla mielessään kuinka iso
tämä pieni veden varassa kelluva maailma oli, jossa eli kaksikolmatta
miestä. Olihan se varsin pieni maailma -- tomuhiutale, pieni pilkku
-- ja minä ihmettelin, miten ihmiset saattoivat uskaltaa lähteä
keskelle valtamerta niin pienessä ja hauraassa kojeessa.
Susi-Larsenilla on myöskin se maine, että hän on aivan
tavattoman uhkarohkea merellä. Kuulin Hendersonin ja erään toisen
hylkeenampujan, Standish-nimisen kalifornialaisen, puhuvan siitä.
Pari vuotta sitten olivat _Ghostin_ mastot taittuneet myrskyssä
Beringin merellä, jolloin nykyiset hankittiin sijaan, ja ne ovat
kaikella tavalla sekä isommat että järeämmät. Kun ne pystytettiin,
kuului Susi-Larsen sanoneen, että hän pikemmin antaisi laivan mennä
kumoon kuin luopuisi mastoistansa.
Jokainen mies laivassa, paitsi Johanson, joka on aivan haltioitunut
ylennyksestään, koettaa jollakin tavalla puolustaa oloaan tässä
laivassa. Toinen puoli miehistöä on ollut ennen pitkillä matkoilla
ja he puolustautuvat sillä, etteivät edeltäpäin tietäneet mitään
koko laivasta eikä sen kapteenista. Ne, jotka tuntevat olot täällä,
kuiskailevat salaa, että mukana seuraavat ampujat tosin ovat taitavia
pyssymiehiä, mutta ovat tunnetut riitaisuudestaan ja huonoista
taipumuksistaan eivätkä olleet saaneet pestiä mihinkään kunnon
laivaan.
Olen nyt tutustunut erääseen toiseen laivamieheen. Hänen nimensä
on Louis ja hän on irlantilainen, kotoisin Nova Scotiasta;
hänellä on pyöreät ja hauskat kasvot, hän rakastaa seuraa ja on
halukas juttelemaan niin kauan kuin joku vain viitsii kuunnella
häntä. Iltapuolella, kun kokki nukkui ja minä kuorin ikuisia
perunoitani, tuli Louis keittiöön juttelemaan. Hän puolusti oloaan
_Ghost_-laivassa sillä, että hän pestiä ottaessan oli juovuksissa.
Hän vakuutti minulle kerta toisensa jälkeen, ettei hän koskaan olisi
sitä tehnyt selvällä päällä. Hän näyttää viimeisinä kahtenatoista
vuonna joka talvi olleen hylkeenpyynnissä ja kuuluu olevan kummankin
laivaston kaikkein parhaita veneenohjaajia.
"Poika rukka", sanoi hän pudistaen vakavasti päätään, "sen pahempaan
kuunariin ette olisi voinut joutua, ja kuitenkaan ette ollut
humalassa niinkuin minä. Purjelaiva on merimiesten onnela, mutta
toisenlaiset laivat sitä olla pitää. Perämies oli ensimmäinen uhri,
mutta painakaa mieleenne mitä nyt sanon -- ennenkuin tämä matka
on loppunut, on täällä useampiakin ruumiita. Minäpä sanon teille
näin meidän kesken, että tuo Susi-Larsen on oikea piru, ja tässä
laivassa on aina eletty kuin helvetissä siitä saakka kun hän sai
sen haltuunsa. Enkö minä muka sitä tietäisi? Enkö minä muka muista,
miten hän Hakodatessa kaksi vuotta sitten riitaantui miehistön kanssa
ja ampui neljä kappaletta. Minä olin silloin _Emma L._-laivassa,
vain kolmensadan yardin päässä! Ja samana vuonna hän tappoi miehen
nyrkillään. Niin, herra, tappoi hänet kerrassaan. Musersi hänen
kallonsa kuin munankuoren. Ja sitten Kura-saaren kuvernööri ja
poliisipäällikkö -- he olivat japanilaisia herrasmiehiä kumpikin,
herra -- tulivat vaimoineen hänen luokseen vieraisille laivaan, ne
rouvat olivat tuollaisia pieniä olentoja, joita näkee kuvattuina
viuhkoissa. Ja sitten laiva pantiin käyntiin, ja hänen toimestaan nuo
suloiset aviomiehet astuivat ensin veneesen, mutta vene irtaantuikin
aivan kuin vahingossa ja vei miehet mukanaan selälle. Vasta viikkoa
myöhemmin rouvat vietiin maihin saaren toiseen päähän, eikä heillä
ollut muu edessä kuin lähteä jalan vuorten yli vaeltamaan kotiansa
kohti pienissä, ohuissa olkisandaaleissansa, jotka eivät kestäneet
koossa ensimmäistä mailiakaan. Niin, kyllä minä tiedän, millainen hän
on. Oikea peto hän on, tuo Susi-Larsen -- samanlainen hirviö, josta
Ilmestyskirjassa puhutaan, ja lopulta hukka hänet varmaan perii.
Mutta muistakaa, minä en ole sanonut yhtään mitään. En ole hiiskunut
ainoatakaan sanaa -- sillä vanha paksu Louis tahtoo kunnialla päättää
tämän matkansa, vaikka joka ainoa teistä joutuisikin kalanruoaksi."
"Susi-Larsen!" hän jatkoi hetken kuluttua. "Ajatelkaa tuota nimeä!
Susi -- sehän hän juuri onkin. Hänellä on kova sydän, niinkuin
monella muulla. Sillä hänellä ei ole sydäntä nimeksikään. Merisusi,
se juuri hän onkin. Eikö teidänkin mielestänne se nimi sovi hänelle?"
"Mutta jos kaikki tietävät millainen hän on", sanoin minä, "niin
kuinka hän voi saada miehistöä lainkaan laivaansa?"
"Niin, mistä se johtuu, että voidaan saada ihmisiä tekemään vaikka
mitä sekä maalla että merellä?" huudahti Louis kelttiläisen
kiivaudella. "Luuletteko, että minä olisin nyt täällä, jollen olisi
ollut sikahumalassa ottaessani pestiä? On sellaisia, jotka eivät
voi purjehtia kunnon ihmisten kanssa -- niinkuin nämä pyyntimiehet
esimerkiksi -- ja sitten on sellaisiakin, jotka eivät tunne häntä,
niinkuin nuo raukat tuolla keulassa. Mutta kyllä he sen vielä
oppivat, kyllä he sen vielä oppivat, ja saavatpa vielä surra
sitäkin, että lainkaan ovat maailmaan syntyneet. Voisinpa itkeä
noiden raukkojen tähden, jos vain voisin olla ajattelematta paksua
Louis-parkaa ja hänen huoliaan. Mutta minä en ole sanonut sanaakaan,
muistakaa se -- en koskaan yhtä ainoatakaan sanaa!"
Hän vaikeni hetkeksi, mutta häntä näytti vaivaavan kroonillinen
kielevyys, sillä hän aloitti melkein heti uudestaan: "Nuo
pyyntimiehet ovat kelvotonta joukkoa, mutta malttakaahan, kunnes ne
alkavat riidellä ja juonitella, niin kyllä hän saa ne vaikenemaan.
Hän saa heidän syntiset, mädäntyneet sydämensä pelkäämään Jumalaa.
Hylkeenampuja Horner, tiedättehän, 'Jock' Horner, niinkuin he
nimittävät häntä -- hän, joka on niin hiljainen ja sävyisä ja puhuu
niin lempeästi kuin nainen, tuo simasuu -- uskotteko, hän tappoi
viime vuonna veneensä ohjaajan? He väittivät, että se tapahtui
vahingossa, mutta minä tapasin jälkeenpäin soutajan Yokohamassa,
ja hän kertoi koko jutun juurta jaksain. Ja tuo pieni musta piru,
Smoke, hän harjoitti salakalastusta Copper-saarella, joka on ryssäin
aluetta, ja sai istua kolme vuotta Siperian suolakaivoksissa. Siellä
hänet kahlehdittiin sekä kädestä että jalasta toiseen mieheen
kiinni. Mutta nuo miehet riitaantuivat jollakin tavalla, ja Smoke
lähetti silloin toisen kiulussa ylös kaivoksesta. Se kävi vain vähän
kerrallaan, nähkääs, ensimmäisenä päivänä hän lähetti jalan, toisena
käsivarren, kolmantena pään ja niin edespäin."
"Ette nyt tarkoita täyttä totta!" huudahdin minä kauhuissani.
"Mitä?" kysyi hän nopeasti. "Minä en ole sanonut mitään. Minä olen
sekä kuuro että mykkä -- ja niin on paras teidänkin olla, äitinne
tähden. Joka kerta avatessani suuni olen puhunut vain hyvää heistä ja
hänestä -- Jumala tuomitkoon kadotukseen hänen sielunsa, kärventyköön
hän tuhat vuotta kiirastulessa ja menköön sitten suoraa päätä
pahimpaan ja syvimpään helvettiin!"
Johnson, mies, joka oli hieronut minut verille tullessani laivaan,
näytti vähimmin epäilyttävältä kaikista sekä keula- että peräkannen
miehistä. Hänessä ei todellakaan ollut mitään oudoksuttavaa. Hänen
suoruutensa ja miehuutensa pisti heti silmiin, ja sen ohella hän teki
tavattoman vaatimattoman, melkein ujon tai pelokkaan vaikutuksen.
Mutta mikään pelkuri hän ei ollut. Päinvastoin hän oli rohkea ja
miehuullisen varma. Siksipä hän heti tuttavuutemme alussa pani
jyrkästi vastaan, kun sanoin häntä Yonsoniksi. Ja nyt alkoi Louis
puhua hänestä.
"Hän on kelpo mies, tuo kunnon Johnson", sanoi hän, "paras kaikista
laivamiehistä. Hän on minun soutajani. Mutta pelättävää on, että hän
joutuu riitaan Susi-Larsenin kanssa, kun täällä alkaa säkenöidä.
Kyllä minä sen tiedän. Minä näen sen hiljalleen lähestyvän aivan kuin
rajuilman. Olen puhunut hänelle kuin veljelle, mutta hän ei tahdo
purjehtia väärän lipun alla eikä salata ajatuksiaan. Hän ei voi olla
vaiti, kun hänen mielestään täällä tehdään vääryyttä, ja ainahan sitä
joku käy kielimässä Sudelle. Ja susi on väkevä -- hänen susiluontonsa
ei siedä toisia voimakkaita luonteita, ja Johnsonilta ei voimaa
puutu, sen hän saa nähdä, hän ei alistu eikä vastaa haukkumisiin ja
lyönteihin vain siivosti: 'kyllä, herra, nöyrin kiitos, herra'. Oi,
kyllä siinä vielä peli syntyy! Ja Jumala tiesi mistä minä saan toisen
soutajan! Luuletteko, että se tälle koskaan sanoo muuta kuin: 'Nimeni
on Johnson, herra!' kun ukko nimittää häntä Yonsoniksi? Ja ensi
kerralla hän tavasi nimensä kirjain kirjaimelta. Olisittepa nähnyt
silloin Sutta! Luulin, että hän karkaisi hänen niskaansa. Sitä hän ei
kuitenkaan tehnyt, mutta kyllä se aika vielä tulee -- hän nitistää
tuon kelpo Johnsonin, jos tunnen oikein meritavat ja menot."
Thomas Mugridge käy yhä sietämättömämmäksi. Minun täytyy sanoa häntä
herraksi joka kerta puhuessani parikin sanaa hänelle. Osittain
siihen on syynä se, että Susi-Larsen näyttää suosivan häntä. Enpä
usko kenenkään koskaan kuulleen, että kapteeni ja kokki samassa
laivassa olisivat ystäviä, mutta niin täällä kuitenkin on laita.
Pari kolme kertaa on Susi-Larsen jo pistänyt päänsä keittiön ovesta
sisään ja jutellut ystävällisesti Mugridgen kanssa, ja kerran --
juuri tänään iltapuolella -- hän seisoi kannelle johtavien portaiden
luona ja puheli hänen kanssaan runsaan neljännestunnin. Keskustelun
loputtua Mugridge palasi keittiöön kasvot tyytyväisyyttä loistaen, ja
askaroidessaan hän hyräili merimieslauluja hermostuttavan kimakalla
äänellä.
"Minä voitan aina päällikköjeni suosion", sanoi hän minulle
tuttavallisesti. "Sillä minä tiedän, miten heitä on mielisteltävä,
nähkääs. Entinen laivurini -- hän kysyi aina, enkö halunnut pistäytyä
kajuuttaan hetkeksi juttelemaan hänen kanssansa ja kallistelemaan
lasia kaikessa ystävyydessä. 'Mugridge', sanoi hän minulle, 'te
olette joutunut väärälle uralle'. 'No, mikäs minusta sitten
olisi pitänyt tulla?' sanoin minä. 'Te olisitte ollut kuin luotu
herrasmieheksi, ja silloin teidän ei olisi tarvinnut tehdä työtä
elatukseksenne', sanoi hän. Pääni pantiksi, Hump, jollei hän sanonut
aivan niin, kun minä istuin hänen omassa kojussansa ja mukavasti
poltin hänen sikarejansa ja join hänen rommiansa."
Hänen lorunsa olivat vähällä tehdä minut hulluksi. En koskaan
ole vihannut kenenkään ääntä niin syvästi kuin hänen. Hänen
rasvainen, mielistelevä puhetapansa ja hänen tavaton itserakkautensa
hermostutti minua siinä määrin, että usein koko ruumiini vapisi.
Sen vastenmielisempää ihmistä en eläissäni ole nähnyt. Mahdotonta
on kuvailla, kuinka epäsiististi hän valmisti ruokaa, ja koska hän
keitti joka palan, jota laivassa syötiin, täytyi minun suurella
varovaisuudella valita ruokani, jotta saisin vähimmin sotkuiset palat
hänen laitoksistansa.
Käteni tuottivat minulle suurta vastusta, ne kun olivat aivan
tottumattomat työhön. Kynnet mustuivat ja iho kävi niin likaiseksi,
etten edes harjalla voinut saada sitä puhtaaksi. Lisäksi sain
rakkoja kädet täyteen ja toiseen käsivarteeni ison palohaavan, kun
kerran laivan pahasti heilahtaessa menetin tasapainoni ja törmäsin
vasten kuumaa rautauunia, ja polveni oli yhä kipeä. Turvotus ei
ollut hävinnyt, ja lumpio törrötti pystyssä niinkuin ennenkin. Se ei
parantunut siitä vähääkään, että minun täytyi nilkuttaa sillä päivät
pitkät.
Olisin tarvinnut lepoa ja rauhaa, jotta se olisi voinut parantua.
Lepoa! En koskaan ennen ollut ymmärtänyt tämän sanan merkitystä. Olin
levännyt koko ikäni tietämättä sitä. Mutta jos nyt olisin saanut
istua edes puolen tuntia työttömänä, tarvitsematta edes ajatella,
niin olisi se mielestäni ollut parasta maailmassa. Toiselta puolen
elämänkokemukseni suuresti lisääntyi. Tämän jälkeen voin antaa oikean
arvon työväenluokan elämälle. En voinut uneksiakaan, että työ olisi
niin kauheaa. Kello puoli kuudesta aamulla kymmeneen illalla olen
ympäristöni orja, en ainoatakaan hetkeä ole oma herrani, jollen
ota lukuun muutamia minuutteja, joita saatoin varastaa itselleni
toisen iltapäivävahdin jälkeen. Jos hetkenkin katselen, miten aallot
kimaltelevat auringonpaisteessa tai joku laivamiehistä kiipeää
kahvelihuippupurjeesen tai kulkee pitkin kokkapuuta, voin olla varma
siitä, että hirveä ääni karjaisee minulle: "Tulkaa tänne, Hump! Ei
nyt ole aika uneksia! Kyllä minä pidän teitä silmällä!"
Keskikannella näyttää paha tuuli olevan vallalla, ja huhu käy
miehestä mieheen, että Smoke ja Henderson ovat riidassa. Henderson
on epäilemättä hauskin hylkeenampujista, hiljainen ja rauhallinen
mies, joka ei hevin suutu. Mutta varmaan he ovat nyt saaneet hänet
suuttumaan, sillä Smoken toinen silmä on musta ja paisunut ja hän
näytti aivan erityisen äkäiseltä tullessaan kajuuttaan illalliselle.
Juuri vähää ennen oli tapahtunut jotakin hyvin inhottavaa,
jotakin, mikä oli erittäin kuvaavaa näille sydämettömille ja
raaoille miehille. Miehistössä on eräs aivan nuori poika, kömpelö,
maalta kotoisin oleva nuorukainen nimeltä Harrison, joka varmaan
seikkailuhalusta on lähtenyt tälle ensimmäiselle matkallensa.
Vaihtelevien tuulien puhaltaessa oli laivaa useamman kerran käännetty
tuuleen, jolloin purjeet aina siirrettiin toiselta puolelta
toiselle ja joku mies lähetettiin ylös mastoon siirtämään etumaista
kahvelihuippupurjetta. Kun Harrison oli maastossa, sattui köysi
jollakin tavalla takertumaan väkipyörään, jonka läpi se kahvelin
päässä juoksee. Ymmärtääkseni vahinko olisi voitu kahdella tavalla
korjata -- joko laskemalla fokki alas, mikä oli verrattain helppoa ja
vaaratonta, tai kiipeämällä itse kahvelin päähän, mikä olisi hyvin
vaarallista.
Johanson huusi Harrisonille, että hänen piti kiivetä kahvelin
päähän. Kaikki näkivät, että poika pelkäsi. Ja siihen oli syytäkin,
sillä eipä ollut mikään vähäinen asia heittäytyä noiden ohuiden ja
heiluvien köysien varaan kahdeksankymmenen jalan korkeudessa ilmassa.
Jos tuuli olisi ollut tasainen, niin se ei olisi ollut niin vaikeata,
mutta _Ghost_ keinui aikalailla aallokossa, ja joka kerta kun laiva
keinahti, paukkuivat ja lepattivat purjeet, ja nostoköydet vuoroin
höltyivät ja kiristyivät. Mies olisi yhtä helposti pudonnut sieltä
alas kuin kärpänen piiskansiimasta.
Harrison kuuli käskyn ja ymmärsi mitä häneltä vaadittiin, mutta hän
epäröi. Luultavasti hän ensi kertaa eläissään oli niin korkealla
ilmassa. Johansoniin näytti tarttuneen Susi-Larsenin itsevaltius,
sillä hän alkoi kiroilla ja sättiä minkä kerkesi.
"Jo riittää, mr Johanson", sanoi Susi-Larsen äreästi. "Minä tahdon
vain sanoa teille, että minä tässä laivassa pidän kiroilemisesta
huolta. Jos tarvitsen siinä suhteessa teidän apuanne, niin ilmoitan
teille!"
"Hyvä, herra", vastasi perämies nöyrästi.
Sillä välin Harrison läheni nostoköyttä. Minä seisoin keittiön ovella
ja katselin, ja huomasin, että hän vapisi kovasti, ikäänkuin hänessä
olisi ollut vilutauti.
Hän siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin, tuuma tuumalta. Kuvastuessaan
taivaan kirkasta sineä vasten hän näytti isolta hämähäkiltä, joka
kömpi eteenpäin verkkonsa keskellä.
Tie kulki suoraan ylöspäin, sillä fokki pistäikse korkealle ilmaan ja
nostoköydet, jotka kulkivat useiden väkipyörien läpi sekä kahvelissa
että mastossa, tarjosivat käsille ja jaloille tukikohtia. Mutta vaara
oli siinä, että tuuli ei ollut kyllin vahva eikä tasainen, jotta
purjeet olisivat pysyneet pullollaan. Kun Harrison pääsi puolitiehen,
keikahti _Ghost_ hitaasti tuulenpuolelle ja taas takaisin
kahden hyökyaallon välissä. Hän seisahtui ja tarrautui kiinni.
Kahdeksankymmentä jalkaa alempana näin hänen lihastensa tuskallisesti
jännittyvän, kun hän henkensä kaupalla tarrasi kiinni. Purje riipotti
rentona ja kahveli ponnahti laivan keskelle. Nostoköydet höltyivät,
ja vaikka kaikki tapahtui hyvin nopeasti, niin näin niiden sittenkin
taipuvan hänen ruumiinsa painon alla. Sitten kahveli kääntyi aivan
äkkiä sivulle, isopurje paukkui kuin kanuunanlaukaus ja reivinuorat
hakkasivat purjetta vasten kuin pyssynluodit. Harrison piti kiinni ja
seurasi mukana huimaavassa kulussa ilman halki. Mutta matka loppui
äkkiä. Nostoköydet pinnistyivät salaman nopeudella. Vaikutus oli kuin
piiskansiiman isku kärpäselle. Hän ei jaksanut enää pitää kiinni.
Toinen käsi irtaantui. Toinen pysytteli vielä hetken aikaa nuorassa,
mutta seurasi sitten toisen esimerkkiä. Ruumis heilahti alaspäin,
mutta hänen onnistui jollakin tavalla pysyä jaloillaan kiinni ja
hän jäi riippumaan pää alaspäin. Kauheasti ponnistaen hän vihdoin
sai tarratuksi nostoköysiin, mutta kesti kauan, ennenkuin hän pääsi
entiseen asentoonsa. Ja siinä hän nyt riippui surkean näköisenä.
"Lyönpä vetoa, ettei hänelle tänään illallinen maita", kuulin
Susi-Larsenin sanovan. Hänen äänensä tunkeutui korviini keittiön
toisesta päästä. "Varokaa, Johanson, älkää seisoko aivan hänen
alapuolellaan! Varokaa, nyt sitä tulee!"
Harrison oli todellakin hyvin sairas, niinkuin ainakin merikipeä
ihminen, ja hyvän aikaa hän piti vain kiinni horjuvasta tuestaan
koettamattakaan liikkua eteenpäin. Johanson kehoitti kuitenkin
lakkaamatta ja raa'asti häntä saattamaan työnsä täytäntöön.
"Mikä häpeä", kuulin Johansonin mutisevan kiusallisen pitkäveteisesti
ja virheettömästi englanninkielellä. Hän seisoi köysien ääressä parin
jalan päässä minusta. "Poika on varsin sävyisä. Kyllä hän on hyvä
oppimaan, kun hänelle vain annetaan tilaisuutta siihen. Mutta tämä
on suorastaan...", hän vaikeni kesken, mutta hänen aikomuksensa oli
sanoa "murhaa".
"Olkaa vaiti!" kuiskasi Louis hänen korvaansa. "Ajatelkaa Jumalan
tähden äitiänne -- ja pitäkää suunne kiinni."
Mutta Johnson katseli ylös ilmaan ja mutisi edelleen.
"Kuulkaahan, kapteeni", sanoi hylkeenampuja Standish Susi-Larsenille,
"tuo on minun soutajani, enkä minä tahdo kadottaa häntä".
"Aivan oikein, Standish", kuului vastaus. "Hän on teidän soutajanne,
kun hän on teidän veneessänne, mutta hän on minun laivamieheni niin
kauan kuin hän on laivassa, ja silloin minä teen hänelle mitä ikinä
haluan."
"Mutta ei suinkaan ole syytä...", aloitti Standish innokkaasti.
"Kyllä se asia on järjestetty", selitti Susi-Larsen. "Olen sanonut
teille niin paljon kuin on tarpeen ja sillä hyvä. Mies on minun, ja
minä voin vaikka keittää soppaa hänestä ja syödä hänet, jos tahdon."
Pahanilkinen välke syttyi hylkeenampujan silmiin, mutta hän kääntyi
äkisti pois ja astui välikannelle vievään porraskäytävään. Siihen hän
pysähtyi ja katsoi ylös. Kaikki miehet olivat kerääntyneet kannelle
ja kaikkien katseet olivat suuntautuneet sinne, missä ihmishenki
kamppaili kuoleman kanssa. Nuo miehet, joille elinkeinojärjestys oli
antanut vallan toisten ihmisten yli, olivat äärettömän sydämettömiä.
Minä, joka olin elänyt maailman hyörinän kiertokulun ulkopuolella, en
koskaan olisi voinut uneksiakaan, että työtä tehtiin sillä tavalla.
Ihmishenki oli aina minun mielestäni ollut jotakin tavattoman
pyhää; täällä sitä vastoin sillä ei ollut minkäänlaista arvoa, se
oli vain tekijä kauppalaskennossa. Minun täytyy kuitenkin lisätä,
että itse miehistöllä oli enemmän inhimillisiä tunteita, mikä kävi
ilmi Johnsonin käytöksestä. Mutta heidän päällikkönsä sen sijaan --
hylkeenampujat ja kapteeni -- olivat sydämettömän välinpitämättömiä.
Standishin vastustus johtui vain siitä, ettei hän tahtonut menettää
soutajaansa. Jos Harrison olisi ollut jonkun muun ampujan soutaja,
niin hän samoin kuin toinenkin olisi vain nauranut koko tapaukselle.
Mutta palaan Harrisoniin. Johansonin täytyi torua ja komentaa
poikaparkaa kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai hänet
taas liikkeelle. Hetken kuluttua hän pääsi kahvelin päähän, missä
hän kävi kahdareisin istumaan itse puomille, ja siinä hänen oli
myös helpompi pysytellä kiinni. Hän irrotti köyden ja aikoi palata
nostoköyttä myöten maston luo. Tie oli hiukan viettävä. Mutta nyt
hänen rohkeutensa oli kokonaan lopussa. Vaikka hänen asemansa olikin
kovin epävarma, niin hän ei sittenkään halunnut vaihtaa sitä vieläkin
epävarmempaan laskeutumalla köyttä myöten alas.
Hän silmäsi köyttä ja katsoi sitten alas kannelle. Hän tuijotti
eteensä silmät selkoselällään, ja hänen ruumiinsa vapisi. En
eläissäni ole nähnyt ihmiskasvoissa kuvastuvan niin kauheaa pelkoa.
Johanson käski turhaan häntä laskeutumaan alas. Joka hetki hän
oli vaarassa pudota, mutta pelko teki hänet aivan avuttomaksi.
Susi-Larsen astui edestakaisin keskustellen Smoken kanssa, eikä
pannut vähintäkään huomiota Harrisoniin, vain kerran hän huusi
ankaralla äänellä peränpitäjälle:
"Te ette pysy oikeassa suunnassa, tyhmeliini! Hoitakaa kunnolla
peräsintä, jos tahdotte välttää ikävyyksiä."
"Kyllä, kyllä, herra", vastasi mies ja käänsi peräsintä.
Hän oli useamman kerran poikennut hiukan oikeasta suunnasta, jotta
keulapurje kokoaisi niin paljon tuulta kuin suinkin ja pysyisi
vakavana. Hän oli koettanut auttaa Harrison-parkaa, välittämättä
siitä, vaikka Susi-Larsen sen johdosta häneen vihastuisikin.
Aika kului ja jännitys oli aivan kauhea. Thomas Mugridgen mielestä
koko tapaus oli vain naurettava juttu -- vähän väliä hän pisti
päänsä keittiön ovesta ulos ja teki leikillisiä huomautuksia. Kuinka
minä vihasin häntä! Vihani yltyi yltymistään tänä hirveänä hetkenä,
kunnes sillä ei ollut enää minkäänlaisia rajoja. Ensimmäisen kerran
eläissäni minun teki mieleni tappaa -- näin "punaista edessäni",
niinkuin joku kirjailijoistamme on kuvannollisesti sanonut. Elämä
semmoisenaan saattoi vielä olla pyhää, mutta Thomas Mugridgeen nähden
se oli kadottanut kaiken pyhyytensä. Kun minulle selvisi, että näin
"punaista edessäni", valtasi minut kauhu, ja mieleeni iski ajatus,
että ehkä ympäristöni raakuus oli tarttunut minuunkin -- minuun,
joka olin vastustanut kuolemanrangaistuksen oikeutusta silloin, kun
kaikkein inhottavimmat rikokset olivat kysymyksessä!
Puoli tuntia kului, ja nyt huomasin, että Johnson ja Louis olivat
joutuneet jonkinlaiseen kiistaan. Se päättyi siten, että Johnson
työnsi syrjään toisen käsivarren, joka yritti pidättää häntä,
ja hyökkäsi eteenpäin. Hän kiiruhti suoraan kannen yli, hyppäsi
etumaisiin köysitikapuihin ja alkoi kiivetä. Mutta Susi-Larsenin
terävä silmä huomasi hänet.
"Halloo -- mitäs te siellä teette?" huusi hän.
Johnson pysähtyi hetkeksi. Hän katsoi kapteeniaan suoraan silmiin ja
vastasi hitaasti:
"Minä kiipeän pojan avuksi, jotta hän pääsee alas."
"Laskeutukaa tikapuilta alas ja heti paikalla -- kuuletteko? Alas!"
Johnson epäröi, mutta totunnainen kuuliaisuus sai vallan hänessä. Hän
laskeutui vastahakoisesti alas ja palasi keulapuolelle.
Puoli kuuden aikaan menin kattamaan pöytää kajuuttaan, mutta minä
tuskin tiesin mitä tein, sillä silmissäni ja aivoissani kummitteli
koko ajan kalmankalpean ja vapisevan pojan kuva; hän muistutti
naurettavasti täitä kompuroidessaan pitkin heiluvaa kahvelia. Kun
minun kuudelta tuli tarjota illallista ja astuin kannen poikki
hakeakseni ruokaa keittiöstä, näin Harrisonin yhä entisessä
asennossaan. Keskustelu pöydässä liikkui aivan muissa asioissa. Ei
kukaan näyttänyt välittävän nuorukaisesta, joka aivan turhan päiten
oli hengenvaarassa. Mutta kun hiukan myöhemmin menin uudestaan
keittiöön, näin ilokseni, että Harrison astui vaivalloisesti ja
horjuen köysitikapuiden luota kansiluukkua kohti. Hän oli siis
vihdoinkin uskaltanut tulla alas.
Ennenkuin lopetan kertomukseni tästä tapahtumasta, tahdon myös kertoa
osan siitä keskustelusta, joka minulla oli Susi-Larsenin kanssa
alhaalla kajuutassa, pestessäni astioita illallisenjälkeen.
"Te olette näyttänyt kovin surkealta tänään iltapuolella", aloitti
hän. "Mistä se johtuu?"
Huomasin kyllä, että hän tiesi, mikä oli tehnyt minut melkein yhtä
sairaaksi kuin Harrisoninkin, ja että hän tahtoi vain tietää mitä
minä ajattelin, ja siksi vastasin: "Se johtuu vain siitä, että
Harrisonia on raa'asti kohdeltu."
Hän naurahti. "Se on vain meritautia, vai mitä? Toisilla on siihen
taipumusta, toisilla ei."
"Sitä se tässä tapauksessa ei ole", väitin minä vastaan.
"Onpa sittenkin", selitti hän. "Maailma on yhtä täynnä raakuutta kuin
meri aaltoja. Toiset sairastavat toisesta, toiset toisesta. Siinä
kaikki."
"Mutta te, joka vain pilkkaatte ihmiselämää, ettekö te pane siihen
mitään arvoa?"
"Arvoako? Mitä arvoa?" Hän katsoi minuun, ja vaikka hänen katseensa
oli luja ja hänen silmänsä kylmät, niin olin sittenkin näkevinäni
niissä kyynillistä hymyä. "Mitä arvoa? Millä tavalla te mittaatte
sitä? Ja kuka arvioi sitä?"
"Minä", vastasin.
"No, minkä arvoinen se teidän mielestänne sitten on? Toisen ihmisen
henki, sitä minä tarkoitan. Sanokaa, minkä arvoinen se on?"
Elämän arvo? Miten minä voisin sitä niin tarkalleen määritellä?
Minun oli tavattoman vaikea lausua ajatukseni Susi-Larsenille,
vaikka se ei muuten ollut yhtään minun heikko puoleni. Sittemmin
olen tullut siihen johtopäätökseen, että se osittain johtui miehen
persoonallisuudesta, mutta etupäässä kuitenkin siitä, että hänen
käsityskantansa oli aivan toinen kuin minun. Vaihtaessani ennen
ajatuksia materialistien kanssa oli meillä ainakin ollut jokin
yhteinen lähtökohta, mutta Susi-Larsenilla ja minulla ei ollut
mitään yhteistä. Ehkäpä minua myös hämmästytti hänen alkuperäinen
luonnollisuutensa. Hän kävi aina ihan suoraan käsiksi kysymykseen,
riisti siltä kaikki liiat sivuseikat, ja teki sen niin suurella
varmuudella, että minä taistelin ikäänkuin syvässä vedessä ilman
minkäänlaista pohjaa. Elämän arvo? Mitenkä voisin vain ilman muuta
vastata siihen kysymykseen? Elämän pyhyys oli minusta ollut itsestään
selvä asia. Että sillä oli sisäinen arvo, oli totuus, jota en koskaan
ollut osannut epäillä. Mutta kun hän nyt epäili tätä totuutta, jäin
minä vastausta vaille.
"Mehän puhuimme siitä eilen", sanoi hän. "Minä väitin, että elämä
oli kuin hapatus, käyteaine, joka nielee elämää voidakseen elää.
Minä väitin myöskin, ettei eläminen ollut mitään muuta kuin hyvin
menestyvää eläimellisyyttä. Jos otamme huomioon sen, mitä on tarjona
ja mitä kysytään, niin on elämä kaikkein halvinta maailmassa. Täällä
on vain niin ja niin paljon vettä, niin ja niin paljon maata, niin ja
niin paljon ilmaa, mutta kuinka monta elämää syntyy maailmaan, sitä
on mahdoton määrätä. Luonto on suuri tuhlari. Ajatelkaahan kaloja
ja niiden miljoonia mätimunia! Ja ajatelkaahan vain itseännekin
ja minua! Miljoonat elämät voisivat meistäkin saada alkunsa. Jos
meillä vain olisi aikaa ja tilaisuutta käyttää hyväksemme jokaista
hitusta syntymätöntä elämää itsessämme, niin voisimme antaa elämän
kokonaisille kansoille ja kansoittaa kokonaisia maita. Elämä? Puh!
Sillä ei ole mitään arvoa. Kaikista arvottomista olioista se on
kaikkein arvottomin. Kaikkialla se kulkee kuin kerjäläinen. Luonto
sirottelee sitä kaikkialle molemmin käsin. Siihen, missä olisi vain
yhdelle tilaa, se kylvää tuhansia ja siksi toinen elämä syö toisen,
kunnes vain voimakkaimmat ja ahneimmat jäävät jäljelle."
"Te olette lukenut Darwinia", sanoin minä. "Mutta te olette
käsittänyt hänet väärin, jos teette sen johtopäätöksen, että taistelu
olemassaolosta antaa teille oikeuden tuhota turhanpäiten elämää."
Hän kohautti olkapäitään. "Te tiedätte, että tuo teidän mielipiteenne
kohdistuu vain ihmiselämään, sillä te tuhoatte yhtä paljon lihaa ja
lintuja ja kaloja kuin minäkin tai kuka muu tahansa. Ihmisen elämä ei
kuitenkaan eroa millään tavalla eläinten elämästä, vaikka se teistä
siltä tuntuukin ja vaikka luulette voivanne näyttää toteen, miksi
se muka on jotakin muuta. Miksi minä siis säästäisin elämää, joka
on niin arvotonta? On olemassa enemmän merimiehiä kuin laivoissa
tarvitaan, enemmän työmiehiä kuin työpajoissa ja konehuoneissa
voidaan käyttää. Te, joka asutte kaupungissa, tiedätte tietysti,
että te sijoitatte kaikki köyhät syrjäkaduille ja annatte nälänhädän
ja ruttotaudin raivota heidän parissaan, ja kuitenkin on olemassa
enemmän köyhiä, kuin mistä te voitte pitää huolta -- sellaisia, jotka
kuolevat leivän ja lihan (se on tuhotun elämän) puutteessa. Oletteko
koskaan käynyt Lontoon telakoilla ja nähnyt ihmisten tappelevan
työstä kuin villipedot?"
Hän astui portaitten luo, mutta käänsi siinä päätään ja sanoi:
"Ettekö tiedä, ettei elämällä ole muuta arvoa kuin se, minkä se itse
antaa itselleen? Ja tietysti se antaa itselleen liian suuren arvon,
sillä sen täytyy olla puolueellinen itseänsä kohtaan. Ajatelkaa
laivamiestä tuolla ylhäällä. Hän piti kiinni köydestä niin lujasti,
kuin hän olisi ollut kallisarvoisempi kuin timantti tai rubiini.
Oliko hän teille niin kallisarvoinen? Ei. Minulle? Ei tietenkään.
Itselleen? Oli. Mutta minä en hyväksy hänen arvioimistaan. Hän arvaa
oman arvonsa aivan liian suureksi. On niin lukemattoman monta elämää,
jotka haluavat päästä maailmaan. Jos hän olisi pudonnut alas ja hänen
aivonsa olisivat vuotaneet kannelle niinkuin hunaja kennosta, niin
maailmalla ei olisi ollut siitä mitään vahinkoa. Maailmalle hän ei
merkinnyt mitään. Maailmassa on aivan liian monta elämää tarjona.
Vain hänelle itselleen oli hänen elämällään arvoa, ja todisteena
siitä, kuinka arvoton tämänkin arvo on itsessään, on se, ettei hän
kuoltuaan edes tiedä kadottaneensa elämäänsä. Hän oli vain itse
antanut itselleen suuremman arvon kuin timanteille tai rubiineille.
Mutta timantit ja rubiinit ovat olleet ja menneet -- ne ajelehtivat
kannella ja ämpärillinen merivettä voi huuhtoa ne mereen, eikä hän
edes tiedä, että timantit ja rubiinit ovat hukkaan menneet. Hän ei
kadota mitään, sillä samalla kun elämä häneltä häviää, ei hän enää
tiedä mitä tappio merkitsee. Ettekö te sitä ymmärrä? Mitä te tähän
voitte vastata?"
"Että te ainakin olette johdonmukainen", sen enempää en voinut sanoa.
Ja minä jatkoin lautasten ja vatien pesemistä.