Mutta tämä ensimmäinen yöni hylkeenampujain välikannella oli myös
viimeiseni. Seuraavana päivänä Susi-Larsen ajoi uuden perämiehen,
Johansonin, pois kajuutasta ja lähetti hänet välikannelle, missä hän
sai makuupaikkansa, jota vastoin minä sain huostaani pienen kajuutan
viereisen kojun, jolla matkani ensimmäisen vuorokauden kuluessa oli
ollut jo kaksi eri omistajaa. Metsästäjät huomasivat heti, miksi tämä
muutos oli tapahtunut, ja osoittivat sen johdosta tyytymättömyyttään.
Tuntuipa siltä, kuin Johanson joka yö olisi uudestaan elänyt
edellisen päivän kaikki tapahtumat. Hän puhui yhtämittaa, huusi ja
komensi unissaan, häiriten siten Susi-Larsenin unta, ja siksi hän oli
siirtänyt tämän vastuksen pyyntimiesten puolelle.
Unettoman yön jälkeen nousin vuoteeltani väsyneenä ja tuskaisena
yrittääkseni jälleen töihini. Thomas Mugridge ajoi minut ylös
kello puoli kuusi, aivan samalla tavalla kuin Bill Sykes [erään
Dickensin romaanihenkilön nimi] potkaisee hereille koiransa. Mutta
mr Mugridgelle maksettiin hänen raakuutensa takaisin ja vieläpä
korkoineen. Pitäessään turhanpäiten melua -- olinhan maannut koko
yön silmät auki -- hän varmaan herätti jonkun hylkeenampujan, sillä
raskas kenkä lensi äkkiä ilman halki puolipimeässä, ja kirkaistuaan
tuskasta pyysi mr Mugridge jokaiselta nöyrästi anteeksi. Tultuani
keittiöön huomasin, että hänen toinen korvansa oli veressä ja
paisunut. Se ei koskaan tullut aivan entiselleen, eikä miehistö
nimittänyt häntä siitä pitäen enää muuksi kuin "kukkakaalikorvaksi".
Koko päivä oli täynnä surkeutta ja ikävyyttä. Edellisenä iltana olin
ottanut omat kuivuneet vaatteeni keittiöstä ja kaikkein ensiksi
vaihdoin kokin lainavaatteet niihin. Tunnustelin kukkaroani. Paitsi
hiukan kuparirahaa -- tuollaisissa asioissa minulla oli tarkka
muisti -- oli siinä ollut satakahdeksankymmentä dollaria kullassa ja
seteleinä. Kukkaro oli tallella, mutta kaikki rahat, paitsi kuparit,
olivat kadonneet. Mainitsin siitä kokille tullessani kannelle töihin,
ja vaikka olinkin valmistunut kiivaaseen vastaukseen, niin en
kuitenkaan koskaan olisi voinut olettaa saavani vastaani niin äkäistä
sanatulvaa.
"Kuulkaapa, Hump", murahti hän vihaisesti, silmissään pahaaennustava
välke, "tahdotteko, että lyön teitä vasten turpaa? Jos luulette, että
olen varas, niin on parasta, että pidätte epäilyksenne ominanne, tai
muuten näytän teille, kuinka suuresti te olette erehtynyt! Olettepa
te tosiaankin kiitollinen! Te tulette tänne, tuollainen surkea,
hunningolle joutunut ihminen, ja minä otan teidät keittiööni ja
kohtelen teitä oikein siivosti, ja saan nyt tämän palkakseni. Ensi
kerralla saatte mennä helvettiin, tekisipä mieleni hiukan auttaakin
teitä sillä matkalla."
Näin sanoen hän kohotti nyrkkinsä ja hyökkäsi askeleen minua
kohti. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että väistyin syrjään ja
pakenin keittiön ovesta ulos. Mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä?
Raaka voima -- eikä mikään muu -- hallitsi tässä petomaisessa
laivassa. Järkisyyt eivät merkinneet täällä mitään. Ajatelkaahan:
keskikokoinen, ruumiinrakenteeltaan hento mies, jonka lihakset olivat
heikot ja kehittymättömät ja joka on viettänyt hiljaista, rauhallista
elämää kaukana kaikista väkivaltaisuuksista -- mitäpä hän olisi
voinut tehdä! Yhtä vähän olisin voinut otella tämän ihmispedon kuin
jonkun villin eläimen kanssa.
Sillä tavalla minä ajattelin, sillä tahdoin jollakin keinoin
puolustaa itseäni ja rauhoittaa omaatuntoani. Mutta se ei kuitenkaan
tyydyttänyt minua. Yhtä vähän muistellessani näitä tapauksia voin
nytkään olla täysin tyytyväinen. Asema oli sellainen, että siihen
olisi pitänyt kovakouraisesti tarttua kiinni, ei siinä kylmäverinen
pohdinta riittänyt. Jos tarkastelee asiaa muodollisen logiikan
valossa, ei siinä ole vähintäkään häpeämisen syytä -- mutta sittenkin
minä häpeän joka kerta, kun ajattelen sitä, ja ylpeyteni sanoo
minulle, että se jollakin selittämättömällä tavalla on tahrannut
ihmisarvoani.
Tämä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu kertomuksen kulkuun.
Kiiruhtaessani keittiöön tunsin kovaa kipua polvessani ja avuttomana
vaivuin peräkannelle johtavalle portaalle. Mutta kokki ei ollut
seurannut jäljessäni.
"Katsokaahan kuinka hän juoksee! Katsokaa häntä!" kuulin hänen
huutavan. "Tulkaa tänne, mamman pikku lellipoika parka. En minä tee
teille mitään pahaa; en totta tosiaankaan."
Minä käännyin ja jatkoin työtäni; siten tämä kohtaus loppui tältä
kerralta, vaikka sitä myöhemmin vielä jatkettiinkin. Minä katoin
aamiaispöydän kajuuttaan ja tarjosin ruokaa hylkeenampujille
ja päällikölle kello seitsemältä. Myrsky oli heikontunut yön
aikana, vaikka vieläkin aallot kävivät korkeina ja tuuli oli kova.
Aamuvahdin aikana oli purjeita taas lisätty, joten _Ghost_ kiiti
nyt eteenpäin täysin purjein, molemmat laivapurjeet ja jaakari
vain puuttuivat. Mutta keskustelusta pöydässä kuulin, että nuo
kolme purjetta nostettaisiin heti aamiaisen jälkeen. Kuulin
myöskin, että Susi-Larsen tahtoi käyttää hyväkseen myrskyä niin
paljon kuin suinkin, sillä se ajoi laivan lounaaseen, siihen osaan
valtamerta, missä hän toivoi kohtaavansa luoteisia pasaatituulia.
Tässä tasaisessa tuulessa hän arveli siten pääsevänsä suurimman
osan matkasta Japaniin, ja tehtyään kaarroksen etelään päin kuumaan
vyöhykkeeseen ja päästyään Aasian rannikon läheisyyteen hän aikoi
suunnata kulun jälleen pohjoista kohti.
Aamiaisen jälkeen sattui minulle uusi ikävyys. Lopetettuani
astioiden pesun puhdistin kamiinan kajuutassa ja kannoin tuhkan ulos
heittääkseni sen mereen. Susi-Larsen ja Henderson seisoivat peräsimen
luona ja keskustelivat innokkaasti keskenään. Johanson piti perää.
Kun astuin tuulen puolelle, teki hän äkkiä liikkeen päällään, jonka
minä käsitin vain tervehdykseksi. Hän tarkoitti kuitenkin sillä,
että minun piti heittää tuhka suojapuolelta mereen. Aavistamatta
erehdystäni astuin Susi-Larsenin ja metsästäjän ohi ja heitin tuulen
puolelta tuhkan laivan reunan yli veteen. Mutta tuuli tarttui tuhkaan
ja tuprutti sitä sekä minun että Susi-Larsenin ja Hendersonin
silmille. Samassa Susi-Larsen potkaisi minua, aivan kuin olisin ollut
koira. En koskaan ollut aavistanut, että potku voisi tehdä niin
kipeätä. Horjahdin ja nojauduin puoleksi tajuttomana kajuutan seinää
vasten. Kaikki pyöri silmissäni, tunsin itseni aivan sairaaksi,
minua kuvotti, ja vaivoin pääsin takaisin laivan reunalle. Mutta
Susi-Larsen ei vilkaissutkaan minuun. Hän karisti tuhkan vaatteistaan
ja jatkoi keskusteluaan Hendersonin kanssa. Johanson oli nähnyt koko
tapauksen ylävältä paikaltaan, ja käski parin laivamiehen siivota
jälkeni.
Myöhemmin aamupuolella tapahtui minulle aivan toisenlainen yllätys.
Kokin käskystä olin mennyt Susi-Larsenin kojuun laittamaan hänen
vuodettaan ja siivoamaan. Aivan päänaluksen yläpuolella oli hylly
täynnä kirjoja. Silmäsin niitä ja huomasin hämmästyksekseni siellä
Shakespearen, Tennysonin, Poen ja De Quincyn teoksia. Olipa siinä
tieteellisiäkin kirjoja, niinkuin Tyndallin, Proctorin ja Darwinin
teoksia. Tähtitiede ja fysiikkakin oli edustettuina, ja näinpä siellä
Bullfinchin Sadun aikakauden, Shaw'n Englantilaisen ja amerikkalaisen
kirjallisuudenhistorian sekä Johnsonin Luonnonhistorian kahtena
paksuna nidoksena. Sitä paitsi siellä oli koko joukko kielioppeja,
esim. Metcalfin ja Reed & Kelloggin kieliopit -- enkä voinut olla
vetämättä suutani nauruun, kun näin teoksen, joka käsitteli Englannin
kirkkokieltä.
Minun oli aivan mahdoton huomata mitään yhdyssidettä näiden
kirjojen ja sen Susi-Larsenin välillä, jonka minä tunsin, ja
ihmettelin itsekseni, tokko hän todellakin pystyi niitä lukemaan.
Mutta ruvettuani laittamaan vuodetta kuntoon löysin vaippojen
joukosta kirjan, joka varmaan oli pudonnut häneltä kädestä hänen
vaipuessaan uneen -- siinä oli Drowningin kootut teokset. Kirja
oli avattu "Parvekkeella" runon kohdalta ja siellä täällä oli
lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia. Laivan heilahtaessa äkkiä putosi
kirja kädestäni ja sen sisästä lensi paperipala, joka oli täynnä
mittausopillisia kuvioita ja laskuja.
Aivan selvää siis oli, että tuo kauhea Susi-Larsen ei ollut mikään
oppimaton hölmö, niinkuin olisi voinut päättää hänen raa'asta
käytöksestään. Hän oli minulle nyt täydellinen arvoitus. Kumpaisetkin
puolet hänen luonteestaan olivat täysin ymmärrettäviä, mutta molemmat
yhdessä sitä vastoin kerrassaan käsittämätöntä. Taisin jo mainita,
että hän puhui hyvin puhtaasti englanninkieltä ja teki vain aivan
vähäisiä virheitä. Jokapäiväisessä puheessaan hylkeenampujain ja
miehistön kanssa hän teki tosin koko joukon kielivirheitä, joita
saattoi pitää murteellisuuksina, mutta ne harvat sanat, jotka hän
minulle oli lausunut, olivat olleet aivan virheettömiä ja oikeita.
Huomatessani tämän uuden puolen Susi-Larsenissa kasvoi rohkeuteni, ja
päätin puhua hänelle kadonneista rahoistani.
"Minun rahani on varastettu", sanoin hänelle hetken perästä, kun hän
astui yksin peräkannella edes ja takaisin.
"Herra", oikaisi hän ankarasti, vaikkei äreästi.
"Minun rahani on varastettu, herra", toistin nöyrästi.
"Miten se on tapahtunut?" kysyi hän.
Minä kerroin hänelle koko tapauksen -- sanoin, että vaatteeni olivat
olleet kuivumassa keittiössä ja että myöhemmin olin saada selkääni
kokilta, kun mainitsin vahingostani hänelle.
Hän nauroi kertomukselleni. "Löytötavaraa", sanoi hän; "Cooky ottaa
talteen ne vähät, mitkä hän löytää. Sitä paitsi, eikö teidän kurja
henkenne ole sen summan arvoinen? Voitte pitää tätä terveellisenä
opetuksena. Te olette nyt saanut oppia pitämään itse huolta
rahoistanne. Luultavasti olette tähän asti antanut jonkun juristin
tai muun luottomiehen tehdä sitä puolestanne."
Ymmärsin hänen ivansa, mutta kysyin sitten: "Miten voin saada rahani
takaisin?"
"Se on oma asianne. Täällä ei ole juristeja eikä luottomiehiä
käytettävänä, vaan saatte hoitaa itse asianne. Jos saatte dollarin,
niin pitäkää kiinni siitä. Jollei pidä huolta rahoistaan, niinkuin te
nyt, niin kadottaa ne. Sitä paitsi te olette tehnyt syntiä. Teillä
ei ole oikeutta saattaa lähimmäistänne kiusaukseen. Te saatoitte
kokin kiusaukseen, ja hän lankesi. Te olette syössyt turmioon hänen
kuolemattoman sielunsa. Asiasta toiseen -- uskotteko te sielun
kuolemattomuuteen?"
Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan tehdessään tämän kysymyksen, ja
tuntuipa siltä, kuin hän olisi paljastanut minulle sielunsa syvyyden,
niin että saatoin nähdä aina sen pohjaan asti. Mutta se oli vain
harhaluulo. Ei kukaan ole koskaan nähnyt syvälle Susi-Larsenin
sieluun, tuskin edes vilahdukseltakaan sitä, siitä olen aivan varma.
Myöhemmin sain kokea, että hänellä oli erakon sielu, joka ei paljasta
sisintään kellekään, vaikka hän joskus oli sitä tekevinäänkin.
"Teidän silmissänne kuvastuu kuolemattomuus", vastasin sanomatta
häntä herraksi -- koe, johon minulla mielestäni oli oikeus
keskustelun laatuun nähden.
Hän ei oikaissut minua. "Minä ymmärrän teitä siten, että te näette
niissä jotakin elollista, mutta ei sen sittenkään ole pakko elää
iankaikkisesti."
"Minä näen niissä enemmänkin", jatkoin rohkeasti.
"Silloin te näette niissä myös itsetietoisuutta. Te näette niissä
elävää elämää, mutta se ei ulotu sittenkään sen kauemmaksi -- niissä
ei ole mitään, mikä todistaisi, että tuo elämä jatkuu ikuisesti."
Kuinka selvä hänen ajatuksenjuoksunsa oli ja kuinka hyvin hän lausui
ilmi ajatuksensa! Hän oli katsellut minua uteliaasti, mutta nyt
hän käänsi päänsä ja tarkasteli lyijynväristä vedenpintaa tuulen
puolella. Hänen silmänsä synkkenivät ja ilme suun ympärillä tuli
ankaraksi ja kovaksi. Hän oli epäilemättä raskaalla mielellä.
"Ja mitä hyötyä siitä olisikaan?" kysyi hän äkkiä kääntyen jälleen
minun puoleeni. "Jos olisinkin kuolematon -- niin mitä sitten?"
Minä epäröin. Miten voisin selittää ihanteellista käsityskantaani
tälle miehelle? Miten voisin sanoin selittää tunnetta, joka oli
ikäänkuin unessa kuultua soittoa -- jotakin, josta olin täysin
vakuutettu, mutta jota oli mahdoton sanoin selittää?
"Mitä te sitten uskotte?" sanoin minä.
"Minä uskon, että elämä on vain sekamelskaa", vastasi hän nopeasti.
"Se on kuin hapatus, käyteaine, joka liikkuu ja voi hetken aikaa
olla liikkeessä, tunnin, vuoden tai sata vuotta, mutta joka
lopulta sittenkin kadottaa liikkumiskykynsä. Suuret syövät pienet
voidakseen edelleen olla liikkeessä, vahvat syövät heikot pysyäkseen
voimakkaina. Ne, joilla on hyvä onni, syövät enimmin ja liikkuvat
kauimmin, siinä kaikki. Mihin nuo esimerkiksi kelpaavat?"
Hän osoitti kärsimättömästi muutamia laivamiehiä, jotka puuhailivat
köysien ääressä keskilaivalla.
"He liikkuvat -- ja sitä limaeläinkin tekee. He liikkuvat saadakseen
syödä, jotta voisivat edelleen liikkua. Siinä koko juttu! He elävät
vatsansa vuoksi, ja vatsa on olemassa heidän tähtensä. Se on ikuinen
kiertokulku -- siitä ei pääse minnekään. Eivät hekään. Mutta vihdoin
tapahtuu pysähdys. He eivät liiku enää. He kuolevat."
"Mutta he uneksivat tulevaisuudesta", sanoin minä, "heillä on
kauniita, kirkkaita unelmia..."
"Ruoasta", lisäsi hän painokkaasti.
"Ja sen lisäksi vielä..."
"Ruoasta. Paremmasta ruokahalusta ja tilaisuudesta saada tyydyttää
sitä." Hänen äänensä kuulosti kovalta -- leikinlasku oli hänestä
kaukana. "Sillä katsokaapas, eivät he toivo muuta kuin että
pääsisivät edullisille matkoille, jotka tuottaisivat heille
enemmän rahaa, että ylenisivät perämiehiksi ja voisivat koota
omaisuutta -- sanalla sanoen, että saisivat tilaisuuden nylkeä
lähimmäistään, nukkua rauhassa yönsä, syödä hyvin ja teettää jollakin
muulla raskaimmat työnsä. Entäs te ja minä -- mekin olemme aivan
samanlaisia. Ero on vain siinä, että me olemme syöneet enemmän
ja paremmin kuin he. Minä syön nykyään heidän ja myöskin teidän
kustannuksellanne. Mutta ennen muinoin te söitte enemmän kuin minä.
Te nukuitte pehmeissä vuoteissa, käytitte hienoja vaatteita ja
nautitte hyvää ruokaa. Kuka laittoi teidän vuoteenne? Kuka valmisti
teidän vaatteenne? Kuka keitti teille ruokaa? Ette koskaan itse. Te
ette koskaan ole tehnyt työtä otsanne hiessä. Te elätte rahoista,
jotka isänne on ansainnut. Te olette kuin laivalintu, joka hyökkää
toisten kimppuun ja ottaa toisilta kalan, jonka ne ovat pyytäneet. Te
olette yksi niistä monista, jotka muodostavat niin sanotun yläluokan,
jotka ovat kaikkien muiden herroja, jotka syövät sen ravinnon, jonka
nuo toiset hankkivat ja mielellään itsekin söisivät. Te käytte
lämpimissä vaatteissa. Mutta he ovat valmistaneet nuo vaatteet, ja
kuitenkin he kärsivät vilua riekaleissaan ja kerjäävät teiltä ja
juristiltanne tai luottamusmiehiltänne työtä."
"Mutta tämähän on aivan ulkopuolella meidän keskusteluaihettamme",
huudahdin minä.
"Ei yhtään." Hän puhui nyt hyvin vilkkaasti, ja hänen silmänsä
loistivat. "Se on eläimellistä, mutta elämä on nyt kerran sellaista.
Mitä hyötyä tai järkeä siinä olisi, jos tuollainen eläimellisyys
olisi iankaikkista? Mikä tarkoitus sillä olisi? Mitä hyötyä siitä
olisi? Te ette ole koskaan tehnyt työtä elatukseksenne. Mutta
se ruoka, jonka te olette syönyt tai haaskannut, olisi voinut
pelastaa parikymmentä niistä onnettomista, jotka tekivät työtä
tuon ruoan tähden, mutta eivät saaneet sitä sittenkään syödä. Mitä
kuolemattomuutta te olette ansainnut? Taikka he? Ajatelkaahan nyt
itseänne tai minua. Mitä teidän kehuttu kuolemattomuutenne merkitsee
nyt, kun teidän elämänne on törmännyt yhteen minun elämäni kanssa?
Te tahtoisitte palata maihin, jonne teidän eläimellisyytenne
paremmin soveltuu. Mutta minua huvittaa pitää teidät täällä, missä
minun eläimellisyyteni kukoistaa. Ja täällä minä aion pitääkin
teidät. Se voi olla teille hyödyksi, mutta se voi johtaa teidät myös
perikatoon. Te voitte menettää henkenne tänään, tällä viikolla tai
tämän kuukauden kuluessa. Minä voisin tappaa teidät vaikka tällä
hetkellä, iskemällä teitä nyrkillä, sillä te olette kurja raukka. Jos
me olisimme kuolemattomia -- niin mitä syytä siihen olisi? Harjoittaa
eläimellisyyttä niinkuin te ja minä olemme tehneet koko elämämme
ajan, ei juuri sovi kuolemattomille sieluille. Ja minä sanon vielä
kerran, mitä se hyödyttäisi? Kuinka minä olen voinut pidättää teidät
täällä?"
"Siksi että te olette vahvempi", vastasin nopeasti.
"Mutta miksi minä olen vahvempi?" jatkoi hän heti loppumattomia
kysymyksiänsä. "Siksi että minussa on enemmän käyteainetta kuin
teissä. Ettekö nyt huomaa? Ettekö huomaa?"
"Mutta sehän on aivan toivoton käsityskanta", vastustelin minä.
"Siinä te olette oikeassa", sanoi hän. "Miksi ihminen siis yhtään
liikkuu, koska liikunto on elämää? Ilman tätä liikuntoa -- jollei
ihminen olisi hitunen käyteainetta -- ei olisi olemassa mitään
toivottomuuttakaan. Mutta -- ja siinä se juuri onkin -- me tahdomme
elää ja liikkua, vaikkei siihen ole mitään järkevää syytä, siksi että
elämä nyt kerran on elämistä ja liikuntoa ja että se tahtoo elää ja
liikkua. Jos niin ei olisi, niin elämä olisi kuollut. Tämän elämän
vuoksi, joka teissä on, te uneksitte kuolemattomuudesta. Elämä teissä
on elollista ja tahtoo ikuisesti elää. Pyh! Ikuista eläimellisyyttä!"
Hän kääntyi nopeasti ympäri ja astui keulaa kohti. Kansikorokkeella
hän pysähtyi ja huusi minut luokseen.
"Paljonko Cooky on ottanut?" kysyi hän.
"Satakahdeksankymmentäviisi dollaria, herra", vastasin minä.
Hän nyökäytti päätään. Kun hetken kuluttua astuin portaita alas
mennäkseni kattamaan päivällispöytää, kuulin hänen keskilaivalla
kiroilevan ja huutavan muutamille miehille.