Koettaessani alistua uusiin oloihin _Ghost_-laivassa sain ensi alussa
kokea vain nöyryytystä ja kiusaa. Kokki, jota miehistö nimitti
"tohtoriksi", hylkeenampujat "Tommyksi" ja Susi-Larsen tavallisesti
vain nimellä "Cooky", oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Se
käänne, joka minun elämässäni oli tapahtunut, sai aikaan vastaavan
muutoksen siinä tavassa, jolla hän minua nyt kohteli. Yhtä mateleva
ja mielistelevä kuin hän aluksi oli ollut, yhtä kopea ja ärtyisä hän
nyt oli. Minä en ollut enää mikään herrasmies, jolla oli hieno iho
kuin "naisella", vaan aivan tavallinen, kehno laivapoika.
Itsepäisesti hän piti kiinni siitä vaatimuksesta, että minun
puhutellessani häntä tuli sanoa "mr Mugridge", ja neuvoessaan minulle
tehtäviäni hän teki sen aivan sietämättömän kopeasti. Paitsi kaikkea
sitä työtä, jota minun tuli suorittaa kajuutassa sekä neljässä
pienessä kojussa, täytyi minun myös auttaa häntä keittiössä, ja koska
olin aivan tottumaton sellaisiin toimiin kuin perunoitten kuorimiseen
tai likaisten patojen puhdistamiseen, niin taitamattomuuteni oli
alituisena ivan ja hämmästyksen lähteenä. Hän ei tahtonut lainkaan
ottaa huomioon asemaani, tai oikeammin niitä oloja, joissa olin
elänyt ja joihin olin tottunut. Tämä oli vain toinen puoli siitä
tavasta, jolla hän oli päättänyt minua kohdella, ja minun täytyy
myöntää, että ennenkuin päivä oli loppuun kulunut, minä vihasin häntä
kiihkeämmin kuin ketään muuta ihmistä eläissäni.
Tämä ensimmäinen päivä oli minulle kovin tukala myös sen vuoksi, että
_Ghost_ kulki eteenpäin pohjaanreivatuin purjein -- tällaisia termejä
minä opin vasta myöhemmin -- "ulvovassa lounaistuulessa", niinkuin mr
Mugridge sanoi. Puoli kuuden aikana olin hänen käskystään asettanut
kajuutassa myrskyastiat telineineen pöytään, ja sen jälkeen oli minun
määrä viedä teetä ja lämmintä ruokaa keittiöstä. Tässä yhteydessä en
malta olla kertomatta, miten ensikerran jouduin tekemisiin aaltojen
kanssa, jotka valtasivat koko laivan.
"Pitäkää varanne, ettei meri vie teitä", kuului mr Mugridgen
jäähyväisvaroitus, kun astuin ulos keittiöstä mahtava teekannu
toisessa ja useita vastaleivottuja leipiä toisessa kädessä. Eräs
hylkeenampujista, pitkä, veltto mies nimeltä Henderson, oli menossa
peräpuolelle kajuuttaan "välikannelta", joksi metsästäjät piloillaan
nimittivät keskilaivalla sijaitsevia makuupaikkojansa. Susi-Larsen
seisoi ylävällä peräkannella ja poltti ikuista sikariansa.
"Tuossa se tulee -- varokaa!" huusi kokki.
Pysähdyin epäröiden, sillä en tiennyt lainkaan, mikä oli tulossa,
ja näin keittiön oven paukahtavan kiinni. Samassa huomasin,
että Henderson tarttui kuin hullu taklaukseen kiinni ja kiipesi
köysitikapuita myöten ylöspäin, kunnes oli monen jalan korkeudessa
pääni yläpuolella. Näin myöskin, että ääretön väreilevä ja vaahtoava
aalto kohosi korkealle laivan reunan vii. Ja itse seisoin aivan sen
alapuolella. Ajatukseni eivät voineet kulkea nopeasti, sillä kaikki
oli minulle niin vierasta ja outoa. Ymmärsin vain, että vaara uhkasi
minua, mutta en mitään muuta. Seisoin aivan hiljaa vapisten kauhusta.
Susi-Larsen huusi peräkannelta:
"Tarttukaa kiinni johonkin, Hump!"
Mutta se oli myöhäistä. Hyökkäsin taklausta kohti, johon olisin
voinut tarttua kiinni, mutta vesiryöppy syöksyi vastaani. Ja kaikki
se, mikä nyt seurasi, sai pääni aivan pyörälle. Jouduin veden alle,
olin vähällä tukehtua ja hukkua. En pysynyt enää pystyssä, vaan
pyörähdin ympäri ja vesi huuhteli minut mukanaan -- minne, sitä en
tiennyt. Useamman kerran kolahdin kovia esineitä vasten, kerran oikea
polveni sai ankaran tärähdyksen. Sitten vesitulva vähitellen vähentyi
ja saatoin jälleen hengittää. Se oli laahannut minut keittiön
puolelle, välikannen portaitten ohi suojapuolelle, valureikien
luo. Loukkaantuneeseen polveeni koski kauheasti. En voinut nojata
jalkaani, tai ainakin luulin, etten voisi sitä tehdä -- aivan varmaan
se oli katkennut. Mutta kokki oli kintereilläni, hän huusi keittiön
ovelta, suojapuolelta.
"Tulkaa tänne! Ette te kaiken iltaa saa maata ja puhkia tuolla! Missä
teekannu on? Meressäkö? Sitä teille olisi pitänytkin, että niskanne
olisi mennyt nurin!"
Pääsin vihdoin jalkeille. Iso teekannu oli yhä minulla kädessä.
Onnuin keittiöön ja ojensin sen hänelle. Mutta kokki näytti olevan
aivan vimmoissaan, joko hänen vihansa oli sitten todellista tai vain
teeskentelyä.
"Jumala paratkoon, olettepa te aika rähjys! Mihin te oikeastaan
kelpaatte, tahtoisinpa tietää? Mitä? Onko teistä vähintäkään apua?
Ette osaa edes kantaa teekannua tärvelemättä sitä! Nyt minun täytyy
keittää uutta teetä."
"Ja mitäs te siinä puhkutte?" hän huusi jälleen vihoissaan. "Siksikö
että mamman lellipoika satutti hiukan pientä jalkaansa?"
En minä puhkinut, mutta voihan olla, että näytin hiukan surkealta,
sillä jalkaani särki kovin. Minä hillitsin kuitenkin itseni, purin
hammasta ja nilkutin sen suuremmitta ikävyyksittä keittiön ja
kajuutan väliä. Kaksi ikävää seurausta oli tällä tapahtumalla:
loukkaantunut polveni, jota ei kukaan hoitanut, kiusasi minua useita
kuukausia ja nimi "Hump" [= kuhmu, sanaleikki nimestä Humphrey],
jonka Susi-Larsen antoi minulle, jäi todellakin nimekseni. Siitä
hetkestä alkaen kaikki nimittivät minua sillä nimellä, niin että se
vihdoin yhdistyi kokonaan ajatuksiini, tuli osaksi minusta itsestäni,
olin omastakin mielestäni vain "Hump", ikäänkuin "Hump" todellakin
olisi ja aina olisi ollut minä itse.
Ei ollut lainkaan helppoa tarjota ja palvella pöydässä, jossa
Susi-Larsen, Johanson ja kuusi hylkeenampujaa istuivat. Ensinkin oli
kajuutta kovin pieni, ja laivan kovasti keinuessa oli varsin vaikea
kiertää pöydän ympäri, niinkuin minun oli pakko tehdä. Mutta kovimmin
koski minuun se seikka, etteivät ne, joita palvelin, osoittaneet
vähintäkään sääliä minua kohtaan. Tunsin polveni paisuvan yhä enemmän
vaatteiden alla ja tuskat tekivät minut aivan kipeäksi. Seinäpeilistä
näin silloin tällöin oman kuvani, kasvoni olivat kammottavan kalpeat
ja vääntyneet tuskasta. Kaikki huomasivat varmaan, kuinka kovin minä
kärsin, mutta ei kukaan sanonut sanaakaan, ei kukaan pannut minuun
vähintäkään huomiota, joten olin melkein kiitollinen Susi-Larsenille,
kun hän jälkeenpäin, minun pestessäni astioita, sanoi:
"Älkää surko noin vähäpätöistä asiaa! Kyllä te sellaiseen totutte
vähitellen. Jos saattekin siitä vähäisen vamman, niin opitte samalla
astumaan omin jaloin. Se on kai teidän mielestänne paradoksi, vai
mitä?" lisäsi hän.
Hän näytti tyytyväiseltä, kun minä nyökkäsin päätä ja vastasin
tavanmukaisesti: "Kyllä, herra."
"Teillä on kai hiukan kirjatietoja? Mitä? No, sepä hyvä! Minäpä
juttelen teidän kanssanne toisen kerran."
Ja välittämättä minusta sen enempää hän käänsi minulle selkänsä ja
meni ylös kannelle.
Kun olin lopettanut kaikki loppumattomat työni illalla, sain mennä
nukkumaan välikannelle, missä laitoin itselleni vaatimattoman kojun
kuntoon. Olin tyytyväinen, kun pääsin erilleni tuosta inhottavasta
kokista ja sain laskeutua levolle. Ihmeekseni olivat vaatteet
kuivuneet päälläni enkä huomannut vähintäkään vilustumisen merkkiä,
yhtä vähän viimeisen kastumiseni kuin pitkällisen vedessä-oloni
jälkeen _Martinez_-laivan hukkuessa. Tavallisissa oloissa olisin
kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen joutunut sairasvuoteelle ja
tarvinnut koulutetun sairaanhoitajan apua.
Mutta polveni kiusasi minua kauheasti. Sen verran kuin ymmärsin
asiaa, oli polvilumpio murtunut ja terävä luu pisti esiin paisuneesta
polvesta. Istuessani kojussani ja tutkiessani polveani -- nuo
kuusi hylkeenampujaa olivat entisellä paikallaan ja tupakoivat ja
juttelivat kovalla äänellä -- kulki Henderson ohitseni ja katseli
polveani.
"Se näyttää pahalta", sanoi hän. "Sitokaa riepu sen ympärille, kyllä
se sitten paranee."
Siinä kaikki. Maissa olisin saanut maata vuoteessa tämän vuoksi
ja kirurgi olisi hoitanut minua ja käskenyt minua pysymään aivan
alallani. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etteivät nämä ihmiset
osoittaneet suurempaa kylmäverisyyttä minun kärsimyksiäni kohtaan
kuin omiansakaan, kun heille itselleen jotakin sattui. Luullakseni
se osittain johtui tottumuksesta, mutta toisaalta myöskin siitä
seikasta, että he luonteeltaan olivat vähemmän arkoja. Luulen
todellakin, että ihminen, jolla on hienompi ruumiinrakenne ja
heikompi hermosto, kärsii monta vertaa enemmän kuin he samasta
kivusta.
Vaikka olinkin kovin väsynyt -- kerrassaan raukea -- niin en
sittenkään saanut polveni kivuilta nukutuksi. En voinut muuta kuin
purra huultani, jotta en valittaisi ääneen. Kotona olisin varmaan
päästänyt tuskani valloilleen, mutta uusi, alkuperäinen ympäristöni
näytti vaativan tavatonta itsehillitsemistä. Aivan kuin villi-ihmiset
nämä miehet näyttivät olevan horjumattomia suurissa asioissa, mutta
sitä vastoin lapsellisia, kun joku pieni seikka oli kysymyksessä.
Muistan, että kerran matkan varrella Kerfoot, eräs hylkeenampuja,
menetti sormensa, se murskaantui näet kokonaan, mutta mies ei
päästänyt ainoatakaan ääntä, ei ainoakaan ele hänen kasvoissaan
muuttunut. Mutta sama mies saattoi kerta toisensa jälkeen joutua
aivan vihan vimmoihinsa jostakin pikkuseikasta.
Parast'aikaa hän oli vihoissansa, hän huusi, melusi, huitoi käsiään
ja kiroili kuin hullu, ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että
hän kiisteli erään toverinsa kanssa siitä, osasiko hylkeenpoika
luonnostaan uida vai eikö. Hän väitti, että hylkeenpoika osaa heti
synnyttyään jo uida. Toinen -- hänen nimensä oli Latimer, laiha
roikale, oikea yankee-naama, jolla oli kapeat, viekkaat silmät
-- väitti päinvastoin. Hän piti kiinni siitä väitteestään, että
hylkeenpoika syntyi maalla juuri siksi, ettei se osannut uida, ja
että sen emän täytyi opettaa sitä samoin kuin linnut opettavat
poikasiaan lentämään.
Enimmäkseen muut neljä pyyntimiestä istuivat kyynärpäät pöydän
nojassa tai makasivat kojuissansa antaen riitapukarien yksin
kiistellä. Mutta he olivat hyvin huvitetut asiasta, asettuivat
puolelle tai toiselle, ja väliin kaikki puhuivat yhteen aikaan,
niin että heidän äänensä kohosivat ja laskivat ääniaaltoina, jotka
ahtaassa huoneessa tuntuivat ukkosen jyrinältä. Itse kiistanaihe
oli kovin lapsellinen ja vähäpätöinen, ja heidän väittelynsä
vieläkin lapsekkaampaa. Tuskin sitä saattoikaan sanoa miksikään
keskusteluksi. He kiistelivät vain heittäen toisiaan vastaan kiivaita
väitteitä, otaksumisia ja paheksuvia huudahduksia. He todistivat,
että hylkeenpoikanen syntyessään maailmaan osasi tai ei osannut uida
lausumalla väitteensä hyvin riitaisella äänellä ja hyökkäsivät sitten
vastaväittäjän kimppuun, moittien hänen mielipidettään, tervettä
järkeään, kansallisuuttaan tai entistä elämäänsä. Ja vastustaja
piti puoliaan aivan samalla tavalla. Olen kertonut tämän vain
osoittaakseni millä henkisellä tasolla nämä ihmiset olivat, joiden
yhteyteen nyt olin joutunut. Siinä suhteessa he olivat täysin lapsia,
vaikka he ruumiillisesti olivatkin kehittyneitä miehiä.
Ja he tupakoivat, tupakoivat aivan lakkaamatta -- polttivat jotain
karkeaa, halpaa, pahalta haisevaa tupakkaa. Ilma oli paksu ja sakea
tupakansavusta, ja tässä savussa sekä laivan kovasti keinuessa,
sen ponnistellessa myrskyssä eteenpäin, olisin varmaan tullut
merikipeäksi, jos minulla olisi ollut taipumusta tähän tautiin. Mutta
en tuntenut kuitenkaan muuta kuin äitelyyttä, vaikka se ehkä osittain
johtui polveni kivustakin ja yleisestä väsymyksestä.
Maatessani nyt siinä ja tuumiessani pyörivät ajatukseni tietysti
itseni ja oman kohtaloni ympärillä. Olihan jotakin kuulumatonta,
jotakin, jota olisi ollut aivan mahdoton edeltäpäin aavistaa, että
minä, Humphrey van Weyden, oppinut mies ja jos niin tahdotte, taiteen
ja kirjallisuuden harrastaja, loikoilin hylkeenpyytäjälaivalla
kaukana Beringin merellä. Ja päällepäätteeksi laivapoikana! Minä,
joka en koskaan ollut tehnyt mitään karkeaa työtä käsilläni enkä
ikipäivinä askaroinut keittiössä! Koko ikäni olin viettänyt
levollista, yksitoikkoista ja hiljaista elämää, niinkuin lukuja
harjoittava mies ja erakko ainakin, kun hänellä on varma ja riittävä
toimeentulonsa. Myrskyisä elämä ja urheilu ei ollut koskaan
miellyttänyt minua. Kirjatoukka minä aina olin, siksi ainakin isäni
ja sisareni olivat nimittäneet minua jo lapsena ollessani. Yhden
ainoan kerran eläissäni läksin seikkailuretkelle, mutta erosin
melkein heti tovereistani ja palasin mukavaan kotiini. Ja tässä
minä nyt elin ja sain luultavasti loppumattomasti kattaa pöytää ja
palvella toisia, kuoria perunoita ja pestä astioita! Ruumiiltani
en ollut lainkaan voimakas. Lääkärit olivat aina sanoneet, että
ruuminrakenteeni oli erinomaisen hyvä, mutta etten ollut kylliksi
kehittänyt sitä. Lihakseni olivat heikot ja pehmeät kuin naisen --
sitä ainakin lääkärit useasti olivat väittäneet kehoittaessaan minua
ottamaan osaa uudenaikaisiin urheiluihin. Mutta minä tein mieluummin
työtä aivoillani kuin ruumiillani; en ollut siis lainkaan valmistunut
siihen kovaan elämään, joka minulla nyt oli edessä.
Tämä oli vain vähäinen osa niistä ajatuksista, jotka risteilivät
aivoissani, ja minä mainitsen sen vain siksi, että voisin
edeltäpäin hiukan puolustaa heikkouttani ja avuttomuuttani siinä
osassa, jota minun nyt tuli näytellä. Ajattelin myöskin äitiäni
ja sisaruksiani, ja kuvailin mielessäni heidän suruaan. Minä olin
ollut niiden joukossa, jotka Martinez-laivan haaksirikossa olivat
saaneet surmansa, minun ruumistani ei koskaan löydettäisi. Olin
näkevinäni lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet sanomalehdissä;
näin toverini Yliopisto-klubissa ja "Bibelot"-seurassa pudistavan
päätään ja sanovan: "Poikaparka!" Ja näin Charley Furusethin edessäni
sanoessani hänelle jäähyväiset aamulla lähtiessäni -- hän loikoili
yönutussaan sohvalla ikkunan luona ja kevensi mieltään päästämällä
huuliltaan kokonaisen tulvan kaunopuheisia ja synkkämielisiä
mietelmiä.
Ja kaiken aikaa kuunari keinui, kynti eteenpäin, kohosi liikkuvien
vuorien harjalle ja laskeutui vaahtoaviin laaksoihin, ponnistellen
yhä eteenpäin Tyynellä merellä -- ja minä olin siinä mukana. Kuulin
tuulen vinkuvan yläpuolellani. Sen ääni tunkeutui luokseni kumeasti
karjuen. Vähän väliä kajahti askelten ääntä pääni päältä. Kaikkialta
kuului hirveää ratinaa, palkit ja taklaus narisivat ja vinkuivat ja
valittivat tuhansissa eri äänilajeissa. Hylkeenampujat riitelivät ja
huusivat yhä edelleen aivan kuin ihmishaamun saaneet matelijat. Ilma
oli täynnä kirouksia ja ruokottomuuksia. Näin heidän pahanilkiset
ja kiihottuneet kasvonsa, jotka edestakaisin heiluvien lamppujen
kalpeankeltaisessa valossa näyttivät vielä monta kertaa raaemmilta.
Paksussa savussa olisi voinut luulla kojuja eläintarhan häkeiksi.
Seinillä riippui öljyvaatteita ja pitkävartisia saappaita, ja siellä
täällä oli rihlapyssyjä ja muita ampumakojeita telineissänsä. Siinä
oli koko varustus, joka olisi kelvannut entisajan merirosvoille.
Mielikuvitukseni oli koko ajan liikkeessä, mutta en voinut nukkua. Ja
yö tuntui pitkältä, vaivalloiselta ja ikävältä, ennen kaikkea hirveän
pitkältä.