Susi-Larsen lakkasi kiroilemasta yhtä äkkiä kuin oli aloittanutkin.
Hän sytytti sikarinsa uudelleen ja katseli ympärilleen. Hänen
katseensa osui sattumalta kokkiin.
"No, kokki?" sanoi hän lempeällä äänellä, joka oli samalla kylmä kuin
teräs.
"Mitä, herra?" vastasi kokki innokkaasti, levollisen ja
anteeksipyytävän matelevasti.
"Etteköhän ole jo kylliksi kurottanut kaulaanne? Se voi vahingoittaa
teitä, nähkääs. Perämies on kuollut, eikä minulla ole varaa
kadottaa vielä teitäkin. Teidän täytyy varoa terveyttänne, kokki,
ymmärrättekö?"
Hänen viimeiset sanansa, jotka olivat räikeänä vastakohtana sille
lempeälle äänelle, jolla hän vasta oli puhunut, tuntuivat ikäänkuin
kiivaalta piiskaniskulta. Kokki käpristyi aivan kokoon.
"Kyllä, herra", vastasi hän nöyrästi, ja pää katosi keittiön ovesta.
Tämä ankara, yleinen nuhtelu, jonka kokki läsnäolollaan oli
aiheuttanut, vaikutti sen, että toisetkin miehet kävivät
välinpitämättömiksi ja ryhtyivät työhön, mikä mihinkin. Muutamat
miehet, jotka seisoivat keittiön ja laivaluukun välisillä
portailla eivätkä näyttäneet laivamiehiltä, keskustelivat yhä
edelleen matalalla äänellä. Sain sittemmin kuulla, että he olivat
pyyntimiehiä, joiden oli määrä ampua hylkeitä ja jotka omasta
mielestään olivat paljon parempia kuin tavalliset merimiehet.
"Johanson!" huusi Susi-Larsen. Yksi laivamiehistä lähestyi häntä
kuuliaisesti. "Noutakaa purjekinnas ja neula ja ommelkaa tuo rahjus
pussiin! Purje-arkussa on palanen vanhaa jäykistevaatetta. Katsokaa
että se riittää."
"Mitä minä panen hänelle jalkoihin, herra?" kysyi Johanson
vastattuaan tavanmukaisesti: "Kyllä, herra!"
"Kyllä me siitä huolen pidämme", vastasi Susi-Larsen. "Kokki!" huusi
hän kovalla äänellä.
Thomas Mugridge hyökkäsi keittiöstä aivan kuin vieterinukke rasiasta.
"Mene alas ja pane hiiliä säkkiin!"
"Onko kellään teistä raamattua tai rukouskirjaa!" kysyi kapteeni
taaskin, kääntyen tällä kertaa pyyntimiesten puoleen, jotka seisoivat
portaille.
He pudistivat päätään, ja joku heistä sanoi jotakin nauraen, vaikken
voinutkaan kuulla mitä se oli, mutta se herätti aivan yleisen naurun.
Susi-Larsen teki nyt saman kysymyksen laivamiehille. Raamatut ja
rukouskirjat näyttivät olevan täällä harvinaista tavaraa, mutta joku
laivamiehistä lupasi kysyä alhaalla lepovuorolla olevilta. Hetken
kuluttua hän palasi ilmoittaen, ettei sielläkään sellaista ollut.
Kapteeni kohautti olkapäitään. "Sitten me upotamme hänet mereen
ilman minkäänlaisia metkuja, jollei pappimainen löytöläisemme osaa
hautajaiskaavaa ulkoa."
Hän oli kääntynyt taakseen ja katseli minua suoraan silmiin.
"Te olette kai pappi?" kysyi hän.
Kaikki hylkeenampujat -- heitä oli kuusi -- kääntyivät nyt myös
taakseen ja tarkastelivat minua. Tunsin vaistomaisesti, että näytin
varmaan linnunpelättimeltä. Nauru kajahti, kun he näkivät minut --
nauru, jota ei hillinnyt eikä taltuttanut vähintäkään se seikka, että
kuollut makasi pitkänään ja irvisteli meidän edessämme kannella;
-- nauru, joka oli yhtä raakaa, kovaa ja voimakasta, kuin itse
valtameri, ja jota vain ne osaavat nauraa, jotka mieleltään ovat
raakoja ja tunteeltaan tylsistyneitä ja jotka yhtä vähän ymmärtävät
kohteliaisuuden kuin ystävällisyyden vaatimuksia.
Susi-Larsen ei nauranut, vaikkakin hänen harmaissa silmissään
piili veitikka. Olin astunut aivan hänen lähelleen, ja tällä
hetkellä sain ensimmäisen vaikutuksen miehestä itsestään, miehestä,
ottamatta lukuun hänen vartaloaan ja sitä kiroustulvaa, joka minun
läsnäollessani oli syössyt hänen huuliltaan. Hänen kasvonsa olivat
suuripiirteiset ja voimakkaat, leveät ja täyteläiset ja tekivät ensi
näkemällä jykevän vaikutuksen. Mutta hänen kasvojensa laita oli
aivan sama kuin hänen vartalonsakin, tuo jykevyyden tunne katosi
ja tuntuipa melkein siltä, kuin hänen sielussaan olisi syvällä
uinunut tavaton ja hirvittävä henkinen voima. Poskipielet, leuka,
kaareva otsa, joka painui ulospäin silmien yläpuolella, -- kaikki
nuo yksityiskohdat, vaikka ne itsessään olivatkin äärettömästi
voimakkaita, näyttivät ilmaisevan tavatonta henkistä joustavuutta ja
voimaa, jota silmin oli mahdoton nähdä. Aivan turhaa olisi myös ollut
koettaa tutkia sellaista henkeä, mitata sen syvyyttä ja määrätä sen
laajuutta ja rajoitusta, luokittaa sitä johonkin määrättyyn luokkaan
samantapaisten tyyppien joukkoon.
Ja hänen silmänsä -- kohtalo piti huolta siitä, että sain tutustua
niihin varsin hyvin -- olivat suuret ja kauniit, avonaiset niinkuin
suurien mestarien muotokuvissa, voimakkaan otsan ja tuuheitten
mustien kulmakarvojen varjostamat. Hänen silmänsä olivat harmaat,
tuota ihmeellistä, alituisesti vaihtelevaa harmaata väriä, joka
vivahtelee ja vaihtelee väriltään aivan kuin monivärinen silkki
auringonpaisteessa, joka on sekä vaalean- että tummanharmaata,
vihertävänharmaata, vieläpä joskus syvänsinistäkin kuin meri. Nämä
silmät saattoivat salata sielun syvyyttä tuhannella eri tavalla,
mutta sattuipa joskus, että ne avautuivatkin ja päästivät sielun
valloilleen, antoivat sen ikäänkuin hyökätä alastomana maailmaan
keskelle jotakin ihmeellistä seikkailua. Nuo silmät saattoivat vaipua
mietteihin yhtä toivottoman synkkinä kuin lyijynraskaat pilvet; ne
saattoivat salamoida ja kipinöidä ikäänkuin ne olisivat heitelleet
ympärilleen liekehtiviä miekkoja; ne saattoivat olla yhtä jääkylmät
kuin napamaisema, mutta ne saattoivat myös lämmetä ja pehmetä
ja säteillä syvää, miehuullista hellyyttä, vetää ja viekoitella
puoleensa tavalla, joka sekä lumoaa että hallitsee naisia, kunnes he
ilolla, huojennuksella ja auliudella ovat valmiit antautumaan.
Mutta palatkaamme asiaan. Minä vastasin hänelle, että ikävä kyllä en
voinut suorittaa hautausmenoja, koska en ollut pappi, ja silloin hän
kysyi:
"Millä tavalla te sitten ansaitsette elatuksenne?"
Minun täytyy myöntää, ettei minulle koskaan ennen ollut tehty
sellaista kysymystä; enkä itsekään ollut sitä koskaan pohtinut.
Seisoin siinä aivan ymmällä, ja ennenkuin toinnuin hämmästyksestäni
olin typerästi kyllä sammaltanut:
"Minä minä olen herrasmies."
Hänen ylähuulensa käpertyi ivallisesti.
"Kyllä minä olen tehnyt työtä -- ja teen yhä vieläkin!" huudahdin
innokkaasti ikäänkuin hän olisi ollut tuomarini ja minun olisi ollut
pakko puolustautua hänen edessään. Samalla tunsin, kuinka typerästi
menettelin antautuessani keskustelemaan tästä asiasta.
"Elatukseksenneko?"
Hänen olennossaan oli jotakin niin käskevää ja hallitsevaa, että olin
aivan ymmällä -- "nolona" niinkuin Furuseth olisi sanonut -- aivan
kuin lapsi, joka vapisee ankaran koulumestarin edessä.
"Kuka elättää teitä?" kuului hänen seuraava kysymyksensä.
"Minä elän koroillani", vastasin rohkeasti, mutta jo seuraavassa
hetkessä olisin voinut purra kieleni poikki. -- "Tällä asialla --
suokaa anteeksi, että sen sanon -- ei ole kuitenkaan mitään tekemistä
sen kanssa, josta haluan puhua teidän kanssanne."
Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota vastustukseeni.
"Kuka on ansainnut teidän kapitaalinne? Mitä? Senhän arvasin.
Tietysti teidän isänne. Te elätte siis vainajien kustannuksella. Te
ette ole koskaan seisonut omilla jaloillanne. Te ette voisi omin
neuvoin elää edes vuorokautta, ette hankkia edes kolmea ateriaa
vatsanne täytteeksi. Näyttäkääpäs minulle kätenne!"
Varmaan se ääretön voima, joka uinui hänessä, äkkiä heräsi, tai
ehkäpä minä hetken aikaa olin aivan raukea, sillä ennenkuin
ymmärsin asiatakaan, oli hän astunut pari askelta lähemmäksi,
tarttunut oikeaan käteeni ja kohottanut sen tarkastellakseen sitä.
Yritin vetää pois sen, mutta hänen sormensa pusertuivat ilman
vähintäkään ponnistusta yhä lujemmin sen ympärille, jotta luulin
sen aivan musertuvan. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea ylläpitää
arvokkuuttaan. Enhän voinut väännellä itseäni enkä riistäytyä
irti kuin koulupoika. En myöskään voinut hyökätä tuon karhun
kimppuun, jonka ei tarvinnut muuta kuin hiukan vääntää käsivarttani
taittaaksensa sen poikki. Ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa hiljaa
ja alistua. Minulla oli aikaa nähdä, että kuolleen perämiehen taskut
tyhjennettiin ja että hänen ruumiinsa ja irvistelevät kasvonsa
peitettiin kankaan alle, jonka laivamies Johanson ompeli kiinni
karkealla, valkoisella purjelangalla, työntäen neulaa kankaan läpi
nahkaisen purjekintaan avulla.
Susi-Larsen päästi irti käteni halveksivalla liikkeellä.
"Kuolleiden ihmisten kädet ovat säilyttäneet sen pehmeänä. Ei kelpaa
muuhun kuin laivapojan töihin."
"Minä haluan päästä maihin", sanoin lujalla äänellä, sillä olin taas
aivan levollinen. "Minä maksan teille vaivanne ja ajanhukkanne."
Hän katseli minuun uteliaasti. Silmissä piili iva.
"Minulla on vastaehdotus, joka varmaan olisi teidän sielullenne
hyväksi. Perämies on kuollut, ja täällä tapahtuu useita ylennyksiä.
Yksi laivamiehistä pääsee perämieheksi, laivapoika ylenee
laivamieheksi ja te saatte ottaa laivapojan paikan ja tehdä
kontrahdin täksi matkaksi, saatte kaksikymmentä dollaria kuussa ja
vapaan ylläpidon. No, mitä arvelette? Muistakaa, että se koituu
teidän sielunne hyväksi. Se kasvattaa teitä. Te saatte ajoissa
oppia seisomaan omin jaloin, ehkäpä pääsette hiukan eteenpäinkin
hoipertelemaan."
Mutta minä en ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviin. Purjeet,
jotka siinsivät lounaisesta, yhä suurenivat ja selvenivät. Köysistö
oli siinä samanlainen kuin _Ghost_-laivassakin, mutta laivan runko
oli pienempi. Kaunista oli nähdä tämän kuunarin keinuvan ja liitävän
meitä kohti, varmaan se sivuuttaisi meidät aivan läheltä. Tuuli oli
äkkiä parantunut, ja aurinko oli piiloutunut pilveen kimalleltuaan
hetken aikaa veden pinnalla. Meri oli lyijynharmaa ja kuohui
yhä kiivaammin, niin että valkopäisiä aaltoja hyrskyi korkealle
ilmaan. Nopeus kiihtyi, ja laiva keinui entistä enemmän. Kovassa
tuulenpuuskassa laivan parras sukeltui veden alle ja kannelle tulvasi
samalta puolelta niin runsaasti vettä, että muutamat pyyntimiehet
nostivat nopeasti jalkojansa.
"Tuo laiva kulkee heti meidän ohitsemme", sanoin oltuani hetken aikaa
ääneti. "Ja koska se kulkee päinvastaiseen suuntaan, niin se varmaan
on matkalla San Franciscoon."
"Se on hyvin luultavaa", vastasi Susi-Larsen, kääntyen sivulle ja
huutaen: "Kokki! Hohoi, kokki?"
Kokki hyökkäsi ulos keittiökojusta.
"Missä laivapoika on? Käske hänet tänne."
"Kyllä, herra." Thomas Mugridge liukui nopeasti perälle ja katosi
toisia portaita alas, jotka olivat lähellä peräsintä. Hetken
kuluttua hän palasi, ja aivan hänen kintereillään seurasi luiseva,
kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jonka kasvot olivat
punakat ja jöröt.
"Tässä hän on, herra", sanoi kokki.
Mutta Susi-Larsen ei edes katsonut sanantuojaan, vaan kääntyi heti
laivapojan puoleen.
"Mikä sinun nimesi on, poika?"
"George Leach, herra", vastasi poika ynseästi. Nuorukaisen
käytöksestä saattoi huomata, että hän arvasi miksi hänet oli kutsuttu
paikalle.
"Se ei ole mikään irlantilainen nimi", sanoi kapteeni terävästi.
"O'Toole tai McCarthy sopisi perhanan hyvin sinun kärsällesi. Mutta
ehkäpä äitisi halkopinossa piili joku irlantilainenkin."
Huomasin, että pojan kädet puristuivat nyrkkiin kuullessaan tämän
loukkauksen, ja hänen kasvoilleen levisi puna aivan kaulaa myöten.
"No, yhdentekevää", jatkoi Susi-Larsen. "Ehkäpä sinulla on syytäkin
unohtaa oikea nimesi, enkä minä laske sitä sinulle viaksi, niin kauan
kuin hoidat kunnolla työsi. Sinä tulit tietysti Telegraph Hillistä.
Se näkyy kärsästäsikin. Yhtä topakka kuin kaikki muutkin ja kahta
vertaa jörömpi. Kyllä minä ne miehet tunnen. No, ole huoleti, kyllä
se sinusta täällä saadaan. Ymmärrätkö? Kuka pestasi sinut?"
"McCready & Swanson."
"Herra!" lisäsi Susi-Larsen ukkosäänellään.
"McCready & Swanson, herra!" oikaisi laivapoika silmissään tuima
tuike.
"Kuka sai ennakkomaksun?"
"He saivat sen, herra."
"Sen minä arvasinkin. Sinä olit tietysti peevelin iloinen, kun he sen
saivat. Et voinut päästä kyllin pian matkaan, kun tiesit eräänlaisten
herrojen seuraavan kintereilläsi."
Nuorukainen tuli aivan hurjaksi. Hän kumartui alas ikäänkuin hän
olisi aikonut hyökätä toisen kimppuun, ja näytti aivan ärsytetyltä
pedolta työntäessään sanat suustaan: "Se on..."
"Mikä?" kysyi Susi-Larsen omituisen lempeällä äänellä, ikäänkuin
olisi ollut pakahtua uteliaisuudesta.
Nuorukainen epäröi, mutta hillitsi sitten itsensä. "Ei mitään, herra.
Minä peruutan sanani."
"Ja sillä sinä myönnät minun olleen oikeassa." Hän hymyili
tyytyväisesti. "Mitenkä vanha olet?"
"Täytin vasta kuusitoista vuotta, herra."
"Se on vale. Olet jo yhdeksännellätoista. Suurikasvuinen ikääsi
nähden, lihakset kuin hevosella. Kokoo kampsusi ja siirry kanssiin,
keulapuolelle. Sinä olet nyt laivamies. Ylennyt virassasi,
ymmärrätkö?"
Odottamatta nuorukaisen myöntävää vastausta kääntyi kapteeni sen
miehen puoleen, joka juuri oli lopettanut kammottavan työnsä ja
ommellut kuolleen ruumiin pussiin. "Onko teillä aavistustakaan
merenkulusta, Johanson?"
"Ei, herra."
"No, yhdentekevää; te olette nyt joka tapauksessa perämies. Muuttakaa
tavaranne perämiehenkojuun."
"Kyllä, herra!" vastasi Johanson iloisesti ja läksi keulapuolelle.
Entinen laivapoika ei sillä välin ollut liikahtanut paikaltaan.
"Mitäs sinä siinä odotat?" kysyi Susi-Larsen.
"Minä en ole ottanut pestiä laivamieheksi, herra", kuului vastaus.
"Minä otin laivapojan pestin. En minä halua ruveta laivamieheksi."
"Ota tavarasi ja mene keulapuolelle."
Tällä kertaa Susi-Larsenin käsky oli peloittavan jyrkkä. Nuorukainen
vilkaisi ynseästi häneen, mutta ei liikahtanut.
Nyt Susi-Larsenin hirveä voima pääsi jälleen valloilleen. Se tapahtui
aivan odottamatta ja äkkiä. Hän hyppäsi kuusi jalkaa eteenpäin ja
iski poikaa nyrkillään vatsaan. Samalla tunsin tuskallista kipua
aivan samalla kohtaa, ikäänkuin isku olisikin osunut minuun.
Mainitsen tämän vain todisteena siitä, kuinka kiihottuneet hermoni
olivat ja kuinka tottumaton olin raakoihin kohtauksiin. Laivapoika --
hän painoi ainakin satakuusikymmentäviisi naulaa -- käpertyi kokoon,
ja hänen ruumiinsa retkotti hervottomana nyrkin varassa kuin vanha
riepu kepin nenässä. Sitten hän heilahti ilmaan, pyörähti ympäri ja
putosi pää edellä kannelle vainajan ruumiin viereen, mihin hän sitten
jäi makaamaan väännellen itseään tuskissaan.
"No?" kysyi Larsen minulta. "Joko olette päättänyt?"
Olin pitänyt hiukan silmällä kuunaria, joka kulki nyt melkein meidän
rinnallamme, vain parin sadan yardin päässä meistä. Se oli siro ja
soma pieni alus. Saatoin erottaa suuren mustan numeron purjeessa,
kuvia luotsilaivoista olin ennen nähnyt.
"Mikä laiva tuo on?" kysyin.
"Luotsilaiva _Lady Mine_", vastasi Susi-Larsen äreästi. "Se on
päässyt kaikista luotseistaan ja on nyt matkalla San Franciscoon.
Tällä tuulella se ehtii perille viidessä, kuudessa tunnissa."
"Olkaa hyvä ja antakaa sille merkki, jotta voin päästä maihin!"
"Signaalikirja pahaksi onneksi on pudonnut mereen", selitti hän.
Kaikki hylkeenampujat irvistelivät.
Tuumin hetken aikaa, katsellen kapteenia suoraan silmiin. Olinhan
nähnyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut laivapoikaa ja tiesin, että
minuakin kohdeltaisiin yhtä julmasti, jollei vieläkin julmemmin -- ja
siksi tein jotakin, joka mielestäni on uhkarohkeinta mitä eläissäni
olen tehnyt. Hyökkäsin laivan reunalle, huidoin käsilläni ja huusin:
"_Lady Mine_, ohoi! Ottakaa minut mukaan! Tuhat dollaria, jos viette
minut maihin!"
Odotin ja tarkastelin innokkaasti kahta miestä, jotka seisoivat
peräsimessä. Toinen piti perää. Toinen kohotti huutotorven
huulilleen. En kääntänyt päätäni, vaikka joka hetki odotin, että
peto iskisi selkäni takaa minuun. Vihdoin, kun odotus mielestäni
oli tuntunut pitkältä kuin vuosisata, en voinut enää kestää
sielunjännitystä. Katsoin taakseni. Hän ei ollut liikahtanut
paikaltaan. Siinä hän seisoi samassa asennossa kuin ennenkin, hiljaa
huojuen laivan keinuessa puolelta toiselle ja sytytti parhaillaan
uutta sikaria.
"Mikä hätänä? Onko jotakin hullusti?"
Huuto kajahti _Lady Mine_-laivasta.
"On!" huusin niin kovasti kuin keuhkoni sallivat. "Henki on
kysymyksessä! Tuhat dollaria, jos viette minut maihin!"
"Elämä Friscossa ei ole ollut minun miehistölleni hyväksi", huusi
Susi-Larsen vastaan. "Kas tätä" -- hän osoitti minua peukalollaan,
"hän hourailee parast'aikaa merikäärmeistä ja marakateista".
Mies _Lady Mine_-laivalla nauroi torveensa. Ja luotsilaiva kulki
eteenpäin.
"Piru hänet periköön!" kajahti vielä lopuksi ja molemmat merimiehet
huitoivat käsiään hyvästiksi toisilleen.
Kumarruin epätoivoissani reunan yli ja näin kuinka pian veden harmaa
pinta suureni ja laajeni meidän ja siron pienen kuunarin välillä.
Tuo kuunari pääsisi varmaan viiden tai kuuden tunnin kuluttua San
Franciscoon! Pääni oli vähällä haljeta! Tunsin tuskallista kipua
kaulassani, ikäänkuin sydämeni olisi noussut kurkkuun saakka. Sitten
kuohuva aalto iski laivan kylkeä vasten, niin että suolainen vaahto
pirskahti huulilleni. Sitä seurasi kova tuulenpuuska, _Ghost_
keikahti toiselle puolelle, ja suojanpuoleinen parras painui veden
alle. Kuulin veden virtaavan alas kannelle.
Kun samassa käännyin taakseni, näin laivapojan nousevan horjuen
pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet tuskasta.
Hän näytti hyvin sairaalta.
"No, Leach, oletko menossa keulaan?" kysyi Susi-Larsen.
"Kyllä, herra", kuului murtuneen sielun vastaus.
"Entäs te?" tämä kysymys tarkoitti minua.
"Paha teidät periköön...", aloitin minä, mutta puheeni keskeytyi.
"Säästäkää sanojanne! Aiotteko hoitaa laivapojan tehtäviä? Vai
pitääkö minun ensin kurittaa teitä?"
Mitä minä saatoin tehdä? Mitä hyötyä minulla olisi ollut siitä, jos
hän olisi raa'asti lyönyt minua tai ehkäpä tappanutkin minut. Minä
katsoin lujasti noihin julmiin, harmaihin silmiin. Ne olivat niin
kylmät ja kovat kuin graniitti. Ihmisten silmistä pilkistää usein
heidän sielunsa esiin, mutta Susi-Larsenin silmät olivat yhtä sileät
ja kylmät ja harmaat kuin itse meri.
"No?"
"Kyllä", vastasin minä.
"Sanokaa: kyllä, herra!"
"Kyllä, herra", toistin minä.
"Mikä teidän nimenne on?"
"Van Weyden, herra."
"Entä etunimenne?"
"Humphrey, herra; Humphrey van Weyden."
"Kuinka vanha?"
"Kolmekymmentäviisi, herra."
"Hyvä. Menkää kokin luo, niin saatte tietää, mitä teidän tulee tehdä."
Ja siten minä tahtomattani jouduin Susi-Larsenin palvelukseen. Hän
oli voimakkaampi minua, siinä kaikki. Mutta se tuntui minusta aivan
käsittämättömältä, ja kun nyt palautan mieleeni tuon ajan, tuntuu se
minusta vieläkin mahdottomammalta. Tuo aika on aina pysyvä mielessäni
ihmeellisenä, käsittämättömänä, hirveänä ja ahdistavana unena.
"Malttakaapa! Älkää menkö vielä!"
Pysähdyin kuuliaisesti keittiön ovelle.
"Kutsukaa miehistö paikalle, Johanson! Nyt, kun kaikki on
järjestyksessä, niin pitäkäämme hautajaiset, jotta saamme kannen
puhtaaksi tuosta roskasta."
Sillä välin kun Johanson kävi kutsumassa lepovuoron miehiä alhaalta,
asettivat muutamat laivamiehet kapteenin käskystä säkkikankaaseen
ommellun ruumiin laivaluukulle. Molemmin puolin kantta oli
kiinnitetty koko rivi pieniä veneitä reunan varaan, pohjat ylöspäin.
Miehet nostivat ylös luukun sekä sen synkän taakan, kantoivat sen
suojapuolelle ja asettivat sen veneitä vastaan, jotta ruumiin jalat
riippuivat reunan yli. Jalkapuoleen oli kiinnitetty hiilisäkki, jonka
kokki oli tuonut.
Olin aina kuvaillut mielessäni, että hautaus merellä olisi hyvin
juhlallinen ja kunnioitustaherättävä toimitus, mutta tässä
tilaisuudessa kaikki nämä kuvitteluni katosivat, ainakin näihin
hautajaisiin nähden. Eräs hylkeenampujista, pieni tummasilmäinen
mies, jota toiset kutsuivat nimeltä "Smoke", kertoi parast'aikaa
jotakin juttua, jota hän höysti kirouksilla ja hävyttömyyksillä, ja
noin kerran minuutissa koko pyyntimiesparvi purskahti kovaan nauruun,
joka kuulosti minun mielestäni susien ulvonnalta ja helvetinkoirien
haukunnalta. Miehistö astui meluten peräpuolelle, muutamat levolla
olleet hieroivat unta silmistään ja keskustelivat puoliääneen. He
näyttivät miettiviltä ja harmistuneilta. Saattoi selvästi huomata,
ettei matka tämän kapteenin seurassa miellyttänyt heitä, se kun
oli alkanut näin ikävästi. Vähän väliä he katsoivat salavihkaa
Susi-Larseniin, ja minä huomasin, että he pelkäsivät häntä.
Susi-Larsen astui laivaluukun ääreen ja kaikki paljastivat päänsä.
Minä tarkastelin miehistöä -- heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä
henkeä, siis kaksikolmatta yhdessä perämiehen ja minun kanssani.
Olihan varsin ymmärrettävää, että katselin uteliaisuudella näitä
ihmisiä, koska kohtalo näytti määränneen, että minun piti elää
vankina heidän kanssaan tässä pienessä, veden varassa kelluvassa
maailmassa kukaties kuinka monta viikkoa tai kuukautta. Melkein
kaikki nämä merimiehet olivat englantilaisia tai skandinaaveja, ja
heidän kasvonsa olivat karkeat ja tylsät. Pyyntimiesten kasvot sitä
vastoin ilmaisivat enemmän voimaa ja luonteenlujuutta, piirteet
olivat kovemmat ja niissä näkyi hillittömien intohimojen selvät
jäljet. Ihmeellistä kyllä -- tuo seikka pisti heti silmääni --
Susi-Larsenin kasvoissa ei ollut tätä leimaa. Niissä ei näkynyt
vähintäkään paheen jälkeä, kaikki piirteet ilmaisivat vain
lujuutta ja päättäväisyyttä. Ne näyttivät pikemmin avonaisilta
ja rehellisiltä, ja tämä vaikutus oli sitä tuntuvampi, kun hänen
poskensa olivat sileäksi ajetut. Saatoin tuskin uskoa -- ennenkuin
näin uuden todistuksen -- että sellainen mies saattoi kohdella niin
julmasti toisia, kuin hän oli kohdellut laivapoikaa.
Kun hän nyt avasi suunsa puhuaksensa, heilautti iloinen tuulenpuuska
toisensa jälkeen kuunaria niin kovasti, että parras painui veden
alle. Tuuli vinkui hurjasti köysissä. Hylkeenampujista jotkut
tähystelivät levottomina ylöspäin. Suojanpuoleinen parras, missä
ruumis lepäsi, oli veden alla, ja kun laiva jälleen kohosi, huuhteli
vesi kantta ja kasteli meiltä kengänkärjet. Kova sadekuuro iski äkkiä
päällemme, ikäänkuin pisarat olisivat olleet rakeita. Kun kuuro oli
mennyt ohi, alkoi Susi-Larsen puhua paljaspäisten miesten heiluessa
edestakaisin laivan tahdissa.
"En muista hautajaismenoista muuta kuin pari sanaa", sanoi hän, "ja
ne kuuluvat: Ruumis on laskettava mereen. Nyt te saatte laskea sen
mereen!"
Hän vaikeni. Miehet, jotka pitivät kiinni laivaluukusta, jolla ruumis
lepäsi, näyttivät noloilta, varmaan juhlamenojen lyhyys hämmästytti
heitä. Susi-Larsen joutui vimmoihinsa.
"Kohottakaa toista päätä, sen vietävät! Piruko teitä riivaa?"
Miehet kohottivat äkkiä luukun toisen pään pystyyn, ja aivan kuin
koira, joka heitetään mereen, liukui vainaja jalat edellä veteen.
Hiilisäkki painoi hänet syvyyteen. Hän oli poissa.
"Johanson", sanoi Susi-Larsen nopeasti uudelle perämiehelle. "Kaikki
miehet työhön, kun he nyt kerran ovat täällä. Ottakaa alas laiva- ja
viistopurjeet ja tehkää se pian. Me saamme kohta aika puuskan
kaakosta. Reivatkaa fokka- ja isopurje saman tien."
Hetken kuluttua kaikki miehet olivat kannella täydessä työssä.
Johanson antoi käskyjä, ja laivamiehet hilasivat ja höllittivät
monenlaisia köysiä -- mikä tietysti tuntui vain hirveältä
sekamelskalta tällaisen maakravun silmissä kuin minä olin. Mutta
kaikkein enimmin hämmästytti minua koko jutussa miesten tavaton
sydämettömyys. Vainaja oli haihtunut kaikkien mielestä, ei kukaan
ajatellut enää koko tapausta, ei muistanut miestä, joka makasi
rääsyihin ommeltuna, hiilisäkki jaloissaan, laivan jatkaessa
matkaansa ja miesten suorittaessa töitään. Ei kukaan osoittanut
vähintäkään liikutusta. Hylkeenampujat nauroivat jälleen Smoken
jutuille; laivamiehet hilasivat ja vetivät, ja kaksi heistä kiipesi
ylös köysitikapuita; Susi-Larsen tarkasteli synkkää taivaanlakea
tuulenpuolelta; ja vainaja, joka oli kuollut niin inhottavalla
tavalla ja saanut niin surkean hautauksen, vajosi yhä syvemmälle
merenpohjaan...
Meren julmuus, sen säälimättömyys, sen peloittavuus valtasi nyt
mieleni. Elämä oli muuttunut äkkiä aivan arvottomaksi, se oli kuin
raaka ja tolkuton olento, liikkeiltään yhtä sieluton kuin lieju tai
lima. Minä seisoin tuulenpuolella, köysitikapuiden luona, pidellen
kiinni laivan reunasta, ja annoin katseeni kulkea autioiden,
vaahtopäisten laineiden yli matalia sumusärkkiä kohti, jotka
peittivät San Franciscon ja Kalifornian rannan. Sadekuuroja iski
alas vähän väliä, niin että töin tuskin saatoin nähdä sumua. Ja tämä
kummallinen alus ja sen peloittava miehistö keinui lakkaamatta tuulen
ja meren painamana ylös ja alas ja kulki suoraan lounaista kohti,
Tyynen meren loppumattomalla ja autiolla pinnalla.