Minusta tuntui, kuin olisin leijaillut kiertorataa myöten
avaruudessa. Säkenöiviä valotäpliä tanssi ympärilläni ja kiiti
ohitseni. Kiertäessäni aurinkojen ympäri vilisi kaikkialla tähtiä
ja komeettoja. Niin pian kuin olin päässyt ratani päähän ja aioin
kääntyä takaisin päinvastaiseen suuntaan, kajahti ukkosen voimalla
suunnattoman gong-gongin ääni. Määräämättömän ajan kuluessa, jolloin
keinuin levollisesti soljuvien vuosisatojen aallokossa, nautin
lennostani ja ihmettelin sitä.
Mutta unelmani muuttui, sillä muuksi kuin uneksi en voinut sitä
ymmärtää. Minä kiidin yhä nopeammin ja nopeammin. Minä pyörin ympäri
huimaavaa vauhtia. Tuskin saatoin hengittää, niin nopeasti liidin
avaruuden halki. Gong-gongin ukkosääni yhä yltyi ja paisui. Minä
odotin sitä yhä kiihtyvällä tuskalla. Samassa minusta tuntui, kuin
olisin laahautunut karkealla hiekalla, joka valkeana ja kuivana
loisti auringossa. Se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa ja kipua.
Ihoni oli kuin tulessa. Gong-gong jyrisi ja rämisi. Säkenöivät
valopilkut suhahtivat ohitseni loppumattomana virtana, ikäänkuin koko
tähtitaivas olisi kiitänyt avaruuden halki. Minä läähätin, vedin
raskaasti henkeä ja avasin silmäni. Kaksi miestä oli polvillaan
edessäni ja puuhasi kanssani. Tuo huojuva liike syntyi sen johdosta,
että laiva lakkaamatta kohosi ja laskeutui kulkiessaan eteenpäin.
Peloittava gong-gong oli paistinpannu, joka riippui seinällä ja
paukkui ja helisi joka kerta, kun laiva heilahti. Karhea, polttava
hiekka oli miehen karheat kädet, jotka hieroivat paljasta rintaani.
Minä vääntelin tuskasta hänen hieroessaan minua ja kohotin hiukan
päätäni. Rintani oli punainen ja haavoja täynnä, ja pieniä
veripisaroita puhkesi esiin hankautuneen ja tulehtuneen ihon alta.
"Jo riittää, Yonson", sanoi toinen miehistä. "Ettekö näe, että olette
melkein nylkenyt nahan häneltä?"
Mies, jota sanottiin Yonsoniksi, -- hän näytti kömpelöltä
skandinaavilta -- lakkasi hieromasta ja nousi hämillään pystyyn.
Toinen, joka oli puhutellut häntä, oli varmaan lontoolainen,
hänen hienot piirteensä ja pehmeät, melkein naiselliset kasvonsa
todistivat, että hän rintalapsena oli kuullut St. Mary le Bow'n
kirkon kellon äänen. Ryppyinen, ohut lakki ja likainen, karhea
säkkikangas hänen vyötäisillään olivat omansa todistamaan että hän
oli kokki siinä varsin likaisessa keittiössä, jossa minä makasin.
"Kuinka te nyt voitte, herra?" kysyi hän mielistelevästi hymyillen,
mikä ilmaisi aivan selvästi, että hän monessa sukupolvessa oli
perinyt sen juomarahanhimoisilta esi-isiltään.
Vastaukseksi kohosin vaivoin istualle, ja Yonson auttoi minut
pystyyn. Paistinpannun kolina ja pauke tärisyttivät hirveästi
hermojani. En voinut pitää koossa ajatuksiani. Tartuin kiinni
kojun laudoitukseen saadakseni hiukan tukea -- se oli kuitenkin
niin likainen, että kosketus tuotti melkein pahoinvointia -- ja
kurottauduin kuuman lieden yli ylettyäkseni rämisevään pannuun, jonka
otin alas naulasta ja laskin hiiliastiaan.
Kokki irvisteli salaa heikkohermoisuudelleni ja antaen käteeni
höyryävän kulhon hän sanoi: "Kas tässä, tämä tekee teille hyvää!" Se
oli kauheaa sotkua -- laivakahvia -- mutta kuuma juoma virkisti minua
sittenkin. Nielaistuani muutamia kulauksia tuota höyryävää sekoitusta
tarkastelin hankautunutta ja veristä rintaani ja käännyin sitten
skandinaavin puoleen.
"Kiitos, mr Yonson", sanoin hänelle, "mutta etteköhän ole pidellyt
minua hiukan liian kovakouraisesti?"
Hän näytti käsittävän moitteen, joka pikemmin ilmeni teoissani kuin
sanoissani, sillä hän kohotti kätensä ja tarkasteli sitä. Se oli
täynnä känsiä. Silitin kädelläni sen sarvimaisia pahkuroita, jotka
raapivat minua niin kovasti, että suorastaan tunsin väristystä
ruumiissani.
"Nimeni on Johnson -- eikä Yonson", sanoi hän hyvällä
englanninkielellä, jossa tuskin nimeksikään tuntui
vieraanvoittoisuutta, vaikka hän äänsikin sanat kovin hitaasti.
Hänen vaaleansinisissä silmissään oli lempeä, vastustava ilme, ja
samalla ne kuvastivat ujoa rehellisyyttä ja miehuullisuutta, mikä
kokonaan voitti minun myötätuntoni.
"Kiitän teitä vieläkin kerran, mr. Johnson", sanoin minä ja ojensin
hänelle käteni.
Hän epäröi hämillään, nojautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen
jalkaansa, mutta tarttui vihdoin kömpelösti käteeni ja pudisti sitä
perinpohjaisesti.
"Onko teillä kuivia vaatteita, joita voisitte lainata minulle?"
kysyin kokilta.
"Kyllä, herra", vastasi tämä iloisesti ja innokkaasti. "Minä juoksen
alas tarkastamaan vaatevarastoani, jos tyydytte minun vaatteisiini,
herra."
Hän pujahti ulos -- tai pikemmin hän soljui ulos ovesta nopeammin ja
kevyemmin kuin kissa, hänen käyntinsä muistutti lähinnä ehkä vuotavaa
öljyä. Tämä öljymäisyys ja rasvamaisuus oli arvatenkin -- niinkuin
myöhemmin myöskin huomasin -- hänen luonteensa silmiinpistävin
ominaisuus.
"Entäs missä minä olen?" kysyin Johnsonilta, jonka otaksuin olevan
laivamiehen. "Mikä laiva tämä on ja minne se on matkalla?"
"Se tulee Farallonesista ja kulkee lounaiseen", vastasi hän hitaasti
ja selvästi, ikäänkuin olisi koettanut panna parhaan englantinsa ja
vastata aivan täsmällisesti kysymyksiin. "Kuunarin nimi on _Ghost_ ja
se on menossa Japaniin hylkeitä pyytämään."
"Kuka on laivan kapteeni? Minun täytyy saada puhutella häntä heti kun
olen pukeutunut."
Johnson näytti nololta ja kiusaantuneelta. Tuntuipa siltä, kuin hän
olisi etsinyt koko sanavarastonsa läpi keksiäkseen täysin pätevän
sanan. "Kapteenin nimi on Susi-Larsen, siksi häntä aina nimitetään.
En ole koskaan kuullut muuta nimeä. Mutta minä neuvoisin teitä
puhuttelemaan häntä siivosti. Hän on tänään aivan vimmoissaan.
Perämies..."
Tähän hänen puheensa keskeytyi. Kokki solahti sisään.
"Pitäkää kiirettä, Yonson", sanoi hän. "Ukko ylhäällä kannella tahtoo
puhutella teitä, eikä hänen sovi antaa odottaa."
Johnson kääntyi tottelevaisesti ovelle ja vilkaisi minuun kokin
olkapään yli hämmästyttävän vakavasti ja ikäänkuin varoittaen,
niinkuin hän olisi tahtonut panna vielä enemmän painoa keskeytyneelle
puheelleen ja uudestaan varoittaa minua, jotta puhuisin vain siivosti
kapteenin kanssa.
Kokin käsivarrella oli avara ja ryppyinen, kulunut ja pahalta haiseva
puku.
"Ne ovat maanneet kosteina, herra", selitti hän arvokkaasti. "Mutta
voivathan ne kelvata sen aikaa, kunnes olen kuivannut teidän omat
vaatteenne."
Nojaten seinään ja horjahtaen joka kerta, kun laiva heilahti, sain
vihdoin kokin avulla karhean villapaidan ylleni. Tuo epämiellyttävä
kosteus sai aikaan sen, että tunsin pistelyä ja kihelmöimistä
ihossani. Kokki, joka huomasi, että värisin ja irvistelin
vaistomaisesti, sanoi hymyillen:
"Toivottavasti teidän ei koskaan elämässänne tarvitse tottua
tällaiseen, sillä teillähän on hieno iho kuin naisella, en mokomata
ole ennen nähnyt. Heti teidät nähtyäni olisin voinut vaikka vannoa,
että olette hieno herra."
Alusta alkaen olin tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuo
tunne vain lisääntyi hänen auttaessaan vaatteita ylleni. Minusta
tuntui vastenmieliseltä tulla hänen lähellensä. Minä peräydyin aina,
kun hän kosketteli minua; luontoni nousi häntä vastaan. Ja tämän
tunteen vallassa sekä kiusaantuneena siitä hajusta, joka läksi
monista liedellä kiehuvista ja porisevista pannuista, pyrin niin pian
kuin suinkin raittiiseen ilmaan. Sitä paitsi tahdoin mitä pikimmin
tavata kapteenia saadakseni tietää, mihin keinoihin he saattoivat
ryhtyä viedäkseen minut maihin.
Yksinkertainen pumpulipaita, jonka kaulus oli repaleinen ja rinta
tahraantunut, ikäänkuin siinä olisi ollut vanhoja veripilkkuja,
puettiin ylleni hartain anteeksipyynnöin ja selityksin. Sitten sain
kömpelöt kengät jalkaani sekä vaaleansiniset, virttyneet housut,
joista toinen lahje oli ainakin kymmenen tuumaa pitempi toista. Tuo
lyhyempi lahje teki minuun sen vaikutuksen kuin piru olisi aikonut
siepata itselleen kokin sielun, mutta saanutkin palan todellisuutta
varjon asemesta.
"Ketä minä saan kiittää tästä ystävällisyydestä?" kysyin minä
ollessani täysissä tamineissa, päässä pieni pojanlakki ja yllä
takin sijasta likainen, raidallinen pumpulimekko, joka riippui vain
vyötäisille saakka ja jonka hihat eivät ulottuneet kyynärpäitä
pitemmälle.
Kokki ojensi vartaloaan sirosti, vaikka samalla nöyrästi ja hänen
huulillaan karehti mielistelevä hymyily. Sen kokemuksen nojalla, mikä
minulla oli valtameren laivojen palvelusväestä, matkan lähetessä
loppuaan, olisin voinut vannoa, että tuo asento oli aivan tiedoton.
Epäilemättä se johtui vain perinnöllisestä matelevaisuudesta.
"Mugridge, herra", leperteli hän rasvaisen hymyn levitessä hänen
naisellisten kasvojensa vii. "Thomas Mugridge, herra, nöyrin
palvelijanne."
"Hyvä, Thomas", sanoin. "Pidän teitä mielessäni, kun vaatteeni ovat
kuivuneet."
Lempeä välke kirkasti hänen kasvojaan, ja hänen silmänsä kiilsivät,
ikäänkuin jossakin syvällä hänen sielussaan hänen esi-isänsä olisivat
heränneet ja muistelleet hämärästi niitä juomarahoja, joita he
entisen elämänsä aikana olivat saaneet.
"Kiitos, herra", sanoi hän samalla kertaa sekä nöyrästi että
kiitollisena.
Yhtä hiljaa kuin ovi, joka avautui, hän soljui syrjään, ja minä
astuin kannelle. Olin vielä uuvuksissa pitkällisen vedessä-oloni
jälkeen. Tuulenpuuska tarttui minuun, ja minä horjuin pitkin keinuvaa
kantta kajuutan nurkkausta kohti, josta pidin kiinni saadakseni
hiukan tukea. Kuunari heilui hirveästi kyntäessään Tyynen meren
loivia laineita. Jos laiva, niinkuin Johnson oli sanonut, oli
matkalla lounaiseen, niin tuuli minun laskuni mukaan puhalsi melkein
etelästä. Sumu oli hälvennyt, ja kimalteleva aurinko loisti meren
pinnalla. Käännyin itää kohti, jossa tiesin Kalifornian olevan,
mutta en voinut nähdä muuta kuin matalia sumusärkkiä -- varmaan sama
sumu oli _Martinez_ laivankin tuhonnut ja saattanut minut nykyiseen
tilaani. Pohjoisessa, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, kohosi
vedenrajan yläpuolella ryhmä paljaita kallioita, ja yhdellä niistä
saatoin erottaa majakan. Lounaisessa, melkein aivan edessämme,
häämötti jotakin pyramidintapaista, siellä oli varmaan purjelaiva.
Tarkasteltuani taivaanrantaa käänsin katseeni lähempää ympäristöä
kohti. Kaikkein ensiksi iski mieleeni se ajatus, että mies, joka oli
pelastunut haaksirikosta ja ollut aivan kuoleman kielissä, olisi
ansainnut enemmän huomiota, kuin mitä minun osakseni tuli. Perämies
tuijotti uteliaana minuun, mutta muuten ei kukaan välittänyt minusta
vähääkään.
Sen sijaan kaikkien huomio näytti kiintyneen johonkin, mikä tapahtui
keskilaivalla. Siellä kookas mies makasi selällään laivaluukulla.
Hän oli täysissä pukimissaan, mutta paita oli rinnasta reväisty
auki. Ihoa ei näkynyt kuitenkaan yhtään, sillä rintaa peitti musta
karva, aivan kuin koiran pörröinen turkki. Kasvot ja kaula olivat
mustan, harmahtavan parran peitossa, joka luonnostaan olisi ollut
jäykkä ja tuuhea, mutta valui nyt velttona ja vetelänä ja likomärkänä
rinnalle. Silmät olivat suljetut, ja mies nähtävästi aivan tajuton,
mutta suu oli silti selkosen selällään ja rinta kohoili, ikäänkuin
hän olisi ollut tukehtua ja koettanut kiihkeästi vetää henkeään.
Vähänväliä, aivan koneellisesti ja jonkinmoisella tottumuksella, eräs
laivamiehistä laski nuoran varassa kankaisen sangon mereen, hilasi
sen vähitellen ylös ja kaatoi sen sisällyksen tajuttoman miehen
päälle.
Mies, joka sattumalta oli luonut katseensa merelle ja siten
pelastanut minut veden vallasta, astui nyt edestakaisin aukeaman
kohdalla ja pureskeli äkeissään sikarinsa päätä. Hän oli ainakin
viiden jalan ja kymmenen tuuman pituinen, mutta hänen pituutensa
ei sittenkään ensi hetkessä tehnyt minuun syvintä vaikutusta, vaan
hänen voimansa. Ja kuitenkaan, vaikka hän oli karkeatekoinen,
hartiakas ja korkearintainen, en sanoisi, että hänen ruumiinvoimansa
olisi ollut aivan kiinteää laatua. Se oli pikemmin jäntevää ja
luisevaa, sellaista, jota tavallisesti näkee laihoilla ja sitkeillä
ihmisillä, mutta hänen jykevä ruumiinrakenteensa muistutti ensi
sijassa jotakuta uutta gorillalajia. Ulkonaisesti hän ei kuitenkaan
yhtään ollut gorillan näköinen. Minä yritänkin vain kuvata tuota
voimaa sellaisenaan, panematta huomiota hänen ulkonaiseen hahmoonsa.
Hänessä oli samanlaista voimaa kuin esimerkiksi alkuperäisissä
esineissä, villeissä eläimissä ja niissä olennoissa, jommoisiksi
me kuvittelemme puissa eläneet perikuvamme -- tuollaista hurjaa ja
julmaa voimaa, jossa itsessään on eloa, sitä elämän nestettä, joka
kykenee liikkumaan, itse alkuainetta, josta monet elämänmuodot ovat
syntyneet: sanalla sanoen, sitä voimaa, joka saattaa käärmeen ruumiin
kiemurtelemaan vielä sittenkin, kun sen pää on murskattu ja käärme
sellaisenaan kuollut, tai joka piilee muodottomassa kilpikonnan
lihamöhkäleessä ja saattaa sen värähtelemään, jos sormella sitä
koskettaa.
Sellaisen voimakkaan vaikutuksen teki minuun tuo mies, joka
kulki siinä nyt edestakaisin. Koko hänen ryhtinsä oli luja ja
vakava, askeleet tasaiset ja varmat. Pieninkin lihaksen liike,
sekä hartioiden kohoaminen että huulten pinnistys niiden lujasti
pusertaessa sikaria, ilmaisi vastustamatonta ja yliluonnollista
voimaa. Mutta vaikka tämä voima näytti hallitsevan jokaista hänen
tekoansa, niin sittenkin se ikäänkuin vain kuvasti toista, vieläkin
suurempaa voimaa, joka oli kätketty häneen, joka uinaili ja vain
silloin tällöin näyttäytyi, mutta joka milloin hyvänsä saattoi
herätä, riehua ja raastaa aivan kuin ärsytetty jalopeura tai raivoava
myrsky.
Kokki pisti päänsä keittiökojunsa ovesta ulos ja irvisteli minulle
rohkaisevasti, viitaten peukalollaan siihen suuntaan, missä tuo
voimakas mies astui. Siten hän tahtoi ilmoittaa minulle, että tuo
mies oli kapteeni, "ukko", niinkuin kokki oli häntä nimittänyt,
se henkilö, jonka puoleen minun tuli kääntyä ja pyytää, että
hän jollakin keinoin saattaisi minut maihin. Olin juuri astunut
pari askelta, jotta niin pian kuin suinkin saisin suoritetuksi
tuon viiden minuutin keskustelun, jonka pelkäsin käyvän varsin
myrskyisäksi, kun onneton olento, joka makasi kannella, sai
entistään kovemman tukehduskohtauksen. Hän väänteli ja heitteli
itseään suonenvedontapaisesti. Leuka ja märkä, musta parta kohosi
yhä korkeammalle, selkälihakset pingoittuivat ja rinta paisui
ponnistellen tiedottomasti ja vaistomaisesti saadakseen enemmän
ilmaa. Vaikka en nähnytkään mitään, niin tiesin sittenkin, että iho
parran alla muuttui sinipunertavaksi.
Kapteeni eli Susi-Larsen, niinkuin miehet häntä nimittivät, pysähtyi
ja tarkasteli kuolevaa. Hänen kuolinkamppailunsa oli niin raju,
että se miehistä, joka huuhteli häntä vedellä, lakkasi työstään ja
tuijotti uteliaana häneen, kallistaen sankoa, jotta vesi virtasi
siitä kannelle. Kuoleva rummutti koroillaan laivaluukkua, ojensi
suoraksi jalkansa, pingoitti ruumistaan hirveällä ponnistuksella ja
heitteli päätään edestakaisin. Sitten hänen lihaksensa herposivat,
pää ei enää viskautunut puolelle eikä toiselle ja syvä helpotuksen
huokaus pääsi hänen huuliltansa. Alaleuka painui alas, ylähuuli
vetäytyi ylöspäin, ja kaksi tupakasta ruskettunutta hammasriviä tuli
näkyviin.
Ja nyt tapahtui jotakin hyvin kummallista. Kapteeni alkoi kuolleelle
purkaa vihaansa kuin ukkonen. Kirouksia tulvi virtanaan hänen
suustaan. Eivätkä ne olleet mitään mietoja kirouksia eikä vain raa'an
luonteen purkauksia. Jokainen sana oli oikea herjaus, eikä häneltä
puuttunut sanoja. Ne pihisivät ja räiskyivät kuin sähkökipinät.
En eläissäni ollut kuullut mitään senkaltaista, en olisi edes
luullut mitään sellaista mahdolliseksikaan. Minä, joka harrastin
kirjallisuutta ja suosin jossakin määrin voimakkaita kuvia ja sanoja,
uskallan väittää, että käsitin paremmin kuin kukaan muu sen erikoisen
voiman ja eloisuuden sekä sen hirveän herjauksen, joka puhkesi esiin
tuossa hänen sanatulvassaan. Syynä hänen vihaansa luullakseni oli
se, että vainaja, laivan perämies, oli elänyt kevytmielisesti San
Franciscossa ennen matkallelähtöä, ja oli nyt pahaksi onneksi kuollut
aivan matkan alussa, jotta Susi-Larsenilla ei ollut enää riittävästi
miehistöä.
Turhaa minun on mainita, ainakin ystävilleni, että mieleni joutui
aivan kuohuksiin. Kiroukset ja kaikenlaiset rivot puheet olivat
aina olleet minulle vastenmielisiä. Minut valtasi kuvottava tunne,
sydämenahdistus, miltei pyörrytys. Kuolema oli aina merkinnyt minulle
jotakin juhlallista ja arvokasta, joka levitti ympärilleen rauhaa ja
toi mukanaan pyhiä menoja. Kaikki sen synkemmät ja kammottavammat
muodot olivat minulle aivan outoja. Minä toistan vieläkin, että
samalla kun osasin panna arvoa tämän hirveän herjaustulvan hurjalle
voimalle, joka virtasi Susi-Larsenin huulilta, olin aivan poissa
suunniltani. Tuo kuohuva laavavirta oli polttavan kuuma, enkä olisi
lainkaan ihmetellyt, jos kuolleen märkä musta parta olisi alkanut
käpertyä ja äkkiä leimahtanut ilmiliekkiin. Mutta mies makasi siinä
aivan hiljaa. Hän irvisteli yhä edelleen ivallista, leikkisää,
kyynillistä, pilkkaavaa ja uhmailevaa irvistystään. Hän oli tilanteen
herra.